TAAS KERRAN LEINO
Nyt se tuli, tuli vain tuo kevät ja sen airueet, ensimmäiset valkolinnut. Miten niitä onkin tänä talvena kaivannut! Pitää huudahtaa kuin Leino Lapin kesässä:
”Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!”
Rukouksiin on vastattu. Siitä lisää vähän myöhemmin.
KEVÄT, KEVÄT, KEVÄHYT
Tuo otsikko on laulusta, jonka opin Helsingin Opettajakorkeakoulussa 1963. Laulua tuskin enää kukaan tuntee, me vain sen oppineet, nuo kansankynttilät muinoin. Vielä meitä on hengissä muutama ja syksyllä on taas kokoontuminen – tulee 60 vuotta siitä kun valmistuimme. Minä tosin en sitten varsinaista opettamista juuri jatkanut. Kirjoittamista kyllä. Mutta se on asioiden ja niiden suhteiden näyttämistä vain, jos jotain. Parasta kirjallisuutta on oman kokemukseni mukaan se, johon voi verrata, ja joskus jopa samastua niin, että teos vie mukanaan.
Kirjallisuus pysyy, vuodenajat vaihtuvat. Kevään parhain merkki kuului siis eilen lauantaina kello 13.10…. Pysähdyin sillalla, joka vie meiltä pienen jokiuoman yli isommalle kylätielle ottaakseni kuvia juuri aukeavasta joesta. Ja katso, viisi joutsenta lensi kailottaen ylitseni. Mikään ei saata tuota ääntä ja näkyä juuri nyt voittaa. Kevään ääni, sen marsalkan hopeatorvet. ”Joutsenet, minun lintuni”, huutelin kuin juopunut Sibelius. Taisi tuore lauha ilma nousta minunkin päähäni saakka ja annoin sen tapahtua seurauksista piittaamatta.
Otin kuvan ja totta: viisi pistettä naapurin vanhan rehusäiliön yllä. Hyvä kuitenkin että edes pisteet sain vangituksi kuvaan. Kiirehän siinä tuli.
HELSINKI, MENNYT MAAILMA
Kävin menneellä viikolla Helsingissä ihan keskustassa asti, koska oli asiaa parturiin, tukanleikkuuseen, stilistin luo siis. Oli tiistai ja kello kymmenen maissa. Vielä löytyi parkkipaikka vanhan oopperan pihalta.
Ihmettelin monia asioita kun ennen klipsiä kuljeskelin tunnin verran pitkin poikin vanhoja tuttuja kulmia: Bulevardin, Fredan ja Uudenmaankadun ympyröitä. Hämmästyin kaupungin outoa hiljaisuutta (hiihtoloma). Autotkin olivat kadonneet, Lappiin kai? Toisaalta eipä Helsinki kaukana asuvien autoja enää haluakaan. Tulevaisuudessa suuntaan varmaan jo muualle.
Ohitin kukkakaupan jossa myytiin tulppaaneja, niitä oli kadulla vaasissa. Hinta 30 euroa kimppu. Täällä kaupan kimppu, samankokoinen on seitsemän euroa. Huimasi hieman tuo ero.
Samoin huimasi kun kävin kahvilla Fazerilla, sillä sen viereistä ja muistossa autuasta Ekbergia en edes ajatellut yrittää. Fazullakin croissant ja cappuccino maksoivat Pusulan Pikku-Omenan soppalounaan verran, kahdeksan öröä. Siihen hintaan saa Pikku-Omenassa paitsi mainion sopan (meille kasvis- tai kalasoppaa), myös leivät, veden tai piimän ja kupin kahviakin. Eroja siis todella löytyy maaseudun ja stadin välillä.
Kyllä kaupunki osaa ottaa, vaan mitä se enää antaa, kyselin. Vanha stadin ja Kallion ikikundi tunsi äkkiä olevansa jo täysi maalainen, todellinen lantapaukku (joita nuorena pilkkasimme) – ja tajusi sellaisena myös vastedes loppuun saakka pysyvänsä.
Kaipasin lukemista ja yritin mennä Hagelstamin antikvariaattiin, mutta se avattiinkin vasta kello 11. Samoin Nide-kirjakauppa vieressä. Lopulta eksyin sitten Otavan kirjakauppaan. Tuon firman olin jättänyt taakseni vuonna 1987. Siellä en enää muutenkaan ollut pariinkymmeneen vuoteen käynyt kuin kerran eli viime syksynä 2023 alakerran kahvilatilassa Proustista puhumassa. Menneisyys on jäänyt yläkerroksiin ja sai jäädäkin. Silti luulen että osaisin yhä kulkea siellä lähes ummessa silmin.
Otavan kirjakauppa oli apposen auki ja olin myös ison hienon tilan ainoa asiakas. Paikalla oli kolme työntekijää, katsettakaan eivät juuri nostaneet. Harhailin siellä pitkin poikin. Yritin löytää tuttuja kirjoja, oikeiden kirjojen näköisiä, mutta niitä ei vain osunut silmiin. Kirjoja oli sadoittain, mutta mikään niistä ei tuntunut kertovan minulle itsestään. Kun lopulta löysin pöydän, joka puhutteli vähän enemmän, siinä myytiinkin muiden kustantajien kirjoja: Siltalan ja Teoksen. Miksi, sitä en ymmärtänyt; ainakin kustantamot ovat edelleen itsenäisiä eivätkä mitenkään kuulu Otavaan ostamaan ryppääseen.
JOUKO TURKKA
Siltä pöydältä löysin kuitenkin kaksi kiinnostavaa: Jouko Turkan teoksen Kärsimys on turhaa sekä Georges Perecin käännöskirjan Häviäminen, molemmat Teoksen kustantamia. Päätin hankkia ne. Toinen myytiin jopa roimalla alennuksella (Turkka 5 euroa). Se oli ilmestynyt 2017 eli vuosi Joukon kuoleman jälkeen. Kirjasta en ollut aiemmin edes kuullut mitään. Jos siitä oli kirjoitettu, ohi oli mennyt.
Turkan eli Joken muistan paremmin kuin hyvin. Hänen ensimmäisen ohjauksensa oli Peter Weissin Yövieraat. Sen näin kaksikin kertaa vuonna 1966, koska siinä näytteli ensimmäinen vaimoni, alkuaan Maija-Liisa Saksman, hetken Mäkelä, lopulta Maikki Harjanne. Olin mukana myös kiertueella Porissa ja jotenkin yhteys Turkkaan syntyi. Tapasin hänet kerran jopa Joensuussa, kun olin siellä puhumassa. Aina eloisa silloin, puhui, puhui ja katsoi samalla sataan suuntaan.
Me kohtasimme sitten tiiviimmin, kun Turkka ohjasi viimeisenä työnään Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmäni Voimamies (1982); siihen ohjaukseen loppui hänen uransa tuon laitoksen palveluksessa. Olin sitä ennen käynyt katsomassa kaikki hänen alkukautensa nerokkaat ohjaukset samaisessa teatterissa. Niistä Murtovarkaus, Tuntematon sotilas, Siinä näkijä, missä tekijä ja Putkinotko muistuvat yhä mieleen; Tuntemattoman apulaisohjaajana tai jokapaikan hanttina Turkalla oli Arto Melleri joka oppi Linnan kirjan ulkoa. Turkan työn jälki oli silloin teatterin taidetta parhaimmillaan. Tuntui että hän teki mahdottoman mahdolliseksi tuosta vain. Omasta näytelmästäni ja sen esillepanosta en kuitenkaan osaa edelleenkään sanoa mitään. Ensi-illassa en edes ollut, karonkassa vasta. Se kyllä riitti.
Koska näytelmän kautta oli syntynyt uusi yhteys, Jokke soitti minulle ja kävi selville että hänellä oli tarjota minulle vuorostaan käsikirjoitus. Lyhyt käynti, nopeaakin nopeampi poistuminen ja pöydälläni oli kasa paperia jonka kokoavana teemana oli nimi Aiheita. Kirja kiinnosti ja jälki oli oivaa. Tekstiäkin Turkka osasi näemmä kirjoittaa. Niinpä Aiheita ilmestyi samana vuonna kuin näytelmäni teatterissa eli 1982.
Yhteyttä Joukoon en kuitenkaan heti saanut. Hän oli lähtenyt käsikirjoituksen luovutettuaan pyöräilemään kohti Tamperetta. Miksi? Siksi että jos olisin reagoinut kielteisesti, hän olisi voinut kuulla siitä saman tien ja pelkäsi sitä. Matka Tampereelle munamankelilla kesti eikä matkapuhelimia ollut. Kovin ilahtuneesti hän kyllä sitten myöhemmin otti vastaan myönteisen päätöksen, vaikka Joukosta ei koskaan oikeastaan nähnyt mitä hän todella ajatteli. Hänessä eli ja kulki kaiken aikaa monta näytelmää, monta miestäkin, ajattelen nyt.
Kun luen kirjaa Kärsimys on turhaa, näen saman lahjakkuuden taas. Hyviä lauseita, huomioita, loistaviakin, ja sitten hajanaisuutta, kun hahmo ei aina kokoonnu. Löytyy myös lievää pakkomielteisyytä mitä aiheisiin ja etenkin seksuaalisuuteen tulee. Silti teksti on yhä paljon parempaa kuin hänen ns. horkkateatterinsa aika, huomaan miettiväni.
Loppuvuodet eivät tosiaankaan olleet Turkalle onnekkaita, valitettavasti. Tapasin hänet enää vain kerran ja käsitin henkisen tilan ja umpikujan saman tien. Koska omakin elämäni oli hankalaa, en jaksanut pitää yhteyttä mieheen, jolla oli onneton maaninen vaiheensa. Anteeksi, Jouko, mutta uskon että ehkä ymmärtäisit. Silti omatuntoa aina vähän kolkutti ja kolkuttaa yhä. Lohduttaudun edelleen sillä, etten ole psykiatri eikä minusta sellaista koskaan edes voisi tulla. No, ei se silti auta.
GEORGES PEREC
Iloisempia muistoja toi sitten mieleen toinen hankkimani kirja: Georges Perecin Häviäminen (La Disparition). Kirjailijan sain aikanaan lahjaksi (nimensä siis), kun Caenin kirjafestivaaleilla tiedustelin apurikseni määrätyltä nuorelta mieheltä Dominique Nedelleciltä, mikä oli hänen mielestään sen hetken paras uusi teos ranskan kielellä. Dominique sanoi empimättä Perecin nimen ja kirjan tittelin: La Vie mode d´emploi. Hankin teoksen paikallisesta kirjakaupasta enkä pettynyt. Elämä käyttöohje joksi se myöhemmin suomennettiin oli vastaus sen hetken omaan tilanteeseeni tavoilla joita en heti edes tajunnut.
Kuvassa Perec ja kissa.
Huvittavaa on sekin, että Dominiquesta, tuosta nuoresta vakavasta pojasta kasvoi Portugalin kirjallisuuden kääntäjä, hyvin tunnustettu nykyään, jos olen oikein ymmärtänyt. Hän päätti silloin oppia kielen, matkusti maahan ja myös oppi sen. Yhteytemme on säilynyt ja säilyy niin kauan kuin kirjoittaminen toiselle on vielä mahdollista.
Perecin kautta löytyi puolestaan Elämä käyttöohjeen suomentaja Ville Keynäs. Hän käänsi myöhemmin teoksen ja käänsi hyvin. Huvittavaa oli se, että kun kysyin sukunimestä, ilmeni, että hänen isoisänsä Vasili Keynäs, Inkerista muuttanut, oli ollut opettajani Kallion kansakoulussa 1950-luvun alussa, kolmannen ja neljännen luokan ajan. Ankara mies, jonka ankaruus kuitenkin vain hieman pelotti; oppilaat kun Kalliossa osasivat laittaa vastaan. Eivät sentään nyrkein, mutta sanoin, vaikka heitä joskus korvistakin vedettiin. Muistan Vasilia aina hyvällä. Hän pelasti minut tietämättään isäni kynsistä (Kaisaniemen kansakoulusta) ja antoi minun istua pulpetissa kaikessa rauhassa vaatimatta yhtään mitään. Sain siksi takaisin luku- ja kirjoitustaidon, jotka isän opetuksessa olivat täysin kadonneet.
La Disparition eli Häviäminen (Teos, 2023), on kertomus ihmisen häviämisestä ja tämän etsimisestä, mutta myös siitä että ranskan kielen yleisin vokaali e on hävinnyt jokaisesta sanasta; sitä ei koko kirjassa siis käytetä vaikka sanat ja lauseet ovat täydellisiä, muuten moitteetonta ranskaa. Miten Ville on sitten ratkaissut tämän? Hän on puolestaan hävittänyt suomen kielen yleisimmän vokaalin, joka on a. Se ei siis saa esiintyä missään sanassa. Ja vaikka se tuntuu mahdottomalta (kolme a-kirjainta; sanaa ei voisi käyttää), Ville Keynäs on saanut lopulta kirjan täysin käännetyksi, tavalla joka tuntuu luontevalta. Taikuriko? Ehkä sekin, mutta joka tapauksessa mitä osaavin kielimies. Chapeau! (Sanassa on sekä e että a).
Lukeminen on edelleen parasta ajanvietettä, koska se ei ole pelkkää ajanvietettä, jos kirja on sellaista osaavampi. Ja lukemisella on paitsi oman pään vaivaamisen ja laajentamisen edut, myös muita. Kirsi Piha kirjoitti siitä instassaan, jossa hän Oura-sormuksen kautta oli tutkinut omia stressitasojaan.
Kas näin: ”Otetaan esimerkiksi viime viikon sunnuntai, jonka käyrä tuossa oheisessa kuvassa. Eikä mitään paheksuntaa nyt siitä, että huitelen liikaa stressitilassa! Keskitytään oleelliseen eli palautumisen paikkoihin. Käyrässä olevat kolme palautumisen tilaa osuvat kaikki hetkeen, jolloin luen kirjaa.”
Piha päättelee että lukeminen on paitsi kivaa myös välttämätöntä, koska se tuottaa tilan jossa on hyvä olla.
Siihen on helppo yhtyä.
ODOTUS
Koko talvi on kulunut vähän kyyryssä, pakkasen, lumen ja pimeän armoilla. Ehkä pahin talvi vuosikymmeneen tai kahteenkin. Arktinen sää ei ole sitä mitä pieni kaltaiseni ihmispolo nykyään toivoo. Toisaalta muistan siitä Veikko Huovisen tokaisun, kun hieman palelin muinoin Sotkamossa hänen luonaan käydessäni: – Eikö etelässä tunneta välihousuja. Olinhan minä niistä kuullut, mutta. Oma oli syyni siis.
Kumpaa vastaan on helpompi suojautua. Voi olla että yletön kuumuus on talven viimaa ja vinkkaa pahempaa, sittenkin. Moderato on joka tapauksessa se sana joka sopii suosiolliseen säähän. Sitä täällä Suomessa, Sitarlan kylässä, maailman(i) keskipisteessä toivon ja odotan. Ja muuan muukin tässä huushollissa toivoo ja odottaa samaa, olen huomannut.
Tästä on helppo palata alkuun ja vetää ympyrä umpeen. Kevät alkaa, kun muuttolinnut palaavat, kun pälvet kasvavat ja kun sinivuokot ja sitten leskenlehdet nostavat sinisiä ja keltaisia päitään. Pälvet ovat jo rinteillä kasvaneet, kukista ei ole vielä havaintoja, koska lunta on kosteanakin yhä paikoin puolisen metriä, mutta eilen kuulemiani joutsenia ei voi unohtaa. Ne tulivat ja niiden äänet ovat yhä mielessä. Kyllä jossain aina sen verran on vapaata vettä, että nuo pioneerit jäävät ja odottavat laumansa kasvua, jokien täyttä sulamista ja sitäkin että laaksoomme syntyy taas tulvajärvi. Eihän sitä mikään mahti maailmassa enää voine estää?
(25.2.2024)