YKSI
Näin yöllä unta, jossa joku sanoi minulle: ”Sanojen lyhtyjuna kulkee.” Ja lisäsi heti perään kuin uhmaten: ”Ja kulkekoon!” Päätin muistaa sen kun heräisin ja outoa kyllä niin tapahtui. Onneksi sain lauseet myös kirjoitetuksi talteen pari päivää myöhemmin.
Runo on vastaavanlainen, usein nopea matka. Joskus sen aloittaa välähdys, sitä seuraavat sanat, sitten se kiitää ohitse vilauksessa kadotakseen jonnekin. Me jäämme katsomaan hämmästyneinä perään ja yritämme muistaa mitä näimme. Ja alamme lukea jäljelle jääneitä säkeitä, usein ihmetyksen vallassa.
Näin unen ymmärrän. Runon tulo voi olla loistokaskin, valaistuine lyhtyineen ja silti se saattaa kadota saman tien. Mutta jos runosta todella jää sanoja ja säkeitä mieleen, jos sen voi rauhassa lukea uudestaan, sen kuvat saattavat näkyä pimeässäkin. Ja ne voivat myös valaista pimeää satoja vuosia, ainakin muutamalle lukijalle.
Yksi on varmaa: runon ja lukijan kohtaaminen on lähes aina sattumaa.
Juuri äsken otin hyllystä kirjan umpimähkään ja aloin lukea. Sattui jälleen olemaan Antonio Tabucchin teos, tällä kertaa lähes avaamaton Viaggi i altri viaggi (Matkoja ja muita matkoja). Tuon teoksen Feltrinelli kustansi 2010, kaksi vuotta ennen Tabucchin aivan liian aikaista kuolemaa.
Kirjailija syntyi 1943, mikä on myös oma syntymävuoteni, eikä koskaan tiettävästi julkaissut varsinaisia runoja sen kummemmin. Silti täyttä runoa monet hänen pienet proosatekstinsä ovat, kuten myös matkat. Ne ovat ennen kaikkea sanojen matkoja, vaikka kohteet ovat todellisia ja selvästi hahmotettavissa, opettavaisiakin. Tabucchi sanoo, ettei koskaan ole matkustanut kirjoittaakseen sitten matkoistaan. Mutta jälkeenpäin niistä on voinut kirjoittaa. Elämän matkoja kaikki, kuten kirjoittaminenkin. Suurimman ja jatkuvimman matkoista Tabucchi kirjoitti isolla alkukirjaimella: Viaggio.
Tabucchi lisää (käännös omani): ”Kirjallisuus – on sanonut muuan runoilija – on manifesti siitä, ettei elämä riitä. Koska kirjallisuus on tiedon suurempi muoto. Kuten matka: se on tapa tietää enemmän, monta tapaa tietää enemmän. Monet asiat voivat olla riittäviä elämässä, niiden täytyy riittää: rakkaus, työ, rahat. Mutta tietämisen halu ei lopu koskaan, uskon. Jos ihmisellä ylipäätään on halua sellaiseen.”
Tabucchi on kirjoittanut paljon runoudesta. Kyllä hän siitä tiesi, koska lähes elämänsä luki ja tutki Portugalin suurinta runoilijaa Fernando Pessoaa. Pessoa ei eläessään saanut julki oikeastaan mitään; hän ahersi merkityksettömässä virassa, koki lähinnä vain kirjerakkauden jota sitäkään ei pitkään kestänyt sekä kirjoitti runoja eri heteronyymien kautta.
Jokaisella hänen keksimällään (kokemallaan) persoonalla oli oma elämäkertansa ja myös oma tapansa runoilla. Runot löytyivät matka-arkusta Pessoan kuoleman jälkeen. Ei ihme että yksi Tabucchin kirjoista lähtee siitä liikkeelle jo nimensä avulla: Un baule pieno di gente – Matka-arkku täynnä väkeä. Teos julkaistiin Italiassa vuonna 1990.
Tabucchi kysyy itseltään onko kirjailijoita tai kirjoja jotka ovat olleet oppaita, jotka ovat tuntuneet matkakumppaneilta elämän matkalla? Ja toki hän itse myös vastaa (käännös samaten omani): ”Kirjailijoita enemmän sellaisia ovat olleet säkeet, runojen kohdat. Ihminen kantaa runoja sisällään vaikkei tiedä tietävänsä sitä.”
Laittamattomasti sanottu. Ainakin itseeni tämä sopii täydellisesti.
KAKSI
Mitä runous lopulta on? Kun asiaa mietin, päädyn siihen, että se on ajattelua, filosofiaa, elämänoppia, tunteita ja kokemuksia kerrottuna säkein ja tavalla, joka on maagisessa suhteessa musiikkiin. Siten se on edelleen myös samaa laulua kuin muinoin esi-isiemme ilmaisemana, nyt vain vailla ääneen laulettua sävelmää sanojen kannattimena.
Eli miten? Yksittäiset nuotitkin ovat kirjaimia, joista syntyy melodioita, kuten kirjaimista sanoja, lauseita ja ajatuksia, joilla on mukanaan musiikin pohjaa. Runon sanat soivat silloinkin, kun lukija ehkä ei edes huomaa sitä.
Näin varsinkin, kun runo on moderni eli loppusoinnuton. Silti sointuisuuden löytää useimmiten jos ei enää säkeen lopusta niin vanhasuomalaisittain alkusointuina tai ainakin sisäisenä harmoniana. Ja joskus vaikka niinkin, että sanat tuntuvat hetken pelkiltä sanoilta, kunnes monimielinen yhteys ja sisäinen rytmi antavat niille kuitenkin jotain parhaan nykymusiikin sävystä, niin melodiasta, hiljaisuudesta kuin sitten äänten myrskyistäkin (Satie, Pärt, Lloyd-Webber, Kalevi Aho ym.).
Runoutta on lopulta kaikki se, minkä runollinen mieli tavoillaan tuo julki. Toisten tehtävänä on sitten arvottaa ja katsoa, voivatko he ottaa sanotun vastaan, kuunnella ja sisäistää sen. Joskus käy niinkin, että säkeen muistaa pitkään, mutta vasta aikaa myöten sen merkitys täysin avautuu.
Vuosikymmenten kuluessa olen kaikenkielisiä runoja lukiessani huomannut, että pelkkä taito ei ole hyvän runon ainoa kriteeri, vaan briljantti kielipeluri saattaakin jäädä oman sokkelonsa vangiksi. Aitous ja vilpittömyys, toden säkeet, sen sijaan pitävät yllättävän hyvin hengissä jopa yksinkertaisen tuntuisia runoja. Ne elävät silloinkin, kun monet saman ajan suuruudet ovat unohtuneet.
Tällä en tarkoita, etteikö joku Shakespeare (1564 – 1616) olisi yhä ylivertainen. Jotkut kampittavat vuosisadatkin, hän teki sen. Nerokas mies, kuka olikin. Sadat vuodet ovat kuluneet ja aina vain näytelmät ja kieli niissä elävät, kuten sama runous soneteissa. Shakespearen säkeet ja repliikit ovat edelleen luettavissa niin, että voimme niitä ymmärtää ja nauttia ja ihailla niiden sointuisuutta.
Paljon Stradford-on-Avonin mestaria taaemmaskin voimme huoleti katsoa. Tuhansien vuosien takaa löytyy vastaavia osaajia, kuten vaikkapa Homeros, joka eli todennäköisesti vuoden 700 paikkeilla eea., siis paljon ennen ajanlaskumme alkua, tuota entistä Kristuksen syntymää.
Ilias ja Odysseia ovat edelleen maailmankirjallisuutta. Tuhannet vuodet ovat sittenkin olleet pieniä askelia kirjallisuudessa, mutta nykyiselle ihmiskunnalle viimeiset sata vuotta näyttävät muuttaneen kaiken. Koskaan ei tieteen ja teollisuuden kehitys ole ollut näin nopeaa, koskaan sen vaikutukset ihmisten elämään yhtä mittavia.
Myös kirjallisuuden ja varsinkin runouden merkitys on muuttunut. Mikä vielä vähän aikaa sitten oli taiteen keskiössä, on nyt syrjässä siitä, ainakin osittain. Usein tuntuu jopa siltä, että pian lähes kokonaan. Runoudesta voisi löytyä säe joka kuvaa sitä tyyliin: näin syöksymme synkkää pimeää päin. Jostain tuollainen säe tuli mieleen. Alitajuntaan jääneellä runoudella on taipumus jakaa tuntojaan näinkin.
KOLME
Lapsena täällä kotomaassa, toisen maailmansodan jälkeen, sai useinkin kuulla loruja, jotka janttautuivat mieleen tyyliin Oli kerran Onnimanni; viehättävän päättömiä riimejä siis. Nonsense-riimeiksi niitä nykyään hienommin sanotaan. Lorut ja lastenrunot (vaikkapa Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja ja myöhemmin Kirsi Kunnas) ohjasivat sitten polulle joka lopulta, jos kulkijalla oli onni myötä, toivat hänet jotain kautta myös aikuisille suunnattuun runouteen. Säkeisiin, joilla oli joskus kyky tarttua ihmiseen ja hiipiä tämän sisään kuin huomaamatta.
Helppoa se ei ollut eikä ole, mutta valinvaraa on riittänyt.
Suomalaisen runouden tie alkoi Agricolasta (Abckiria, 1543), mutta vasta 1800-luvun alkupuolella syntyi todellinen taiderunous; ensin Samuli Kustaa Bergin (Samuel Gustaf Bergh) ja sitten varsinkin Aleksis Kiven toimesta (Kanerwala, 1866). Kesti vielä vuosikymmenet ennen kuin Eino Leino alkoi laulaa, ja 1900-luvun alussa L. Onerva yhtyi samaan virteen.
Siitä asti äänet ovat vain kasvaneet ja kuoron ääni koventunut, yhä väliin myös kaunistuen. Modernismi otti kentän sitten lähes kokonaan haltuun (Haavikko, Manner), loppusointuja käytteli menestyksekkäästi lähinnä enää Ilpo Tiihonen. Mutta sisin runous säilyi ja jatkajia löytyy. Aina vain joku kuulee kuin kalevalaisen kehotuksen ja alkaa runolle: ”Lähe nyt kansa laulamahan/ Saa kera sanelemahan,” Eikä sille loppua tulle niin kauan kuin yksikin ihminen on sanoja vastaanottamassa. Lukija siis.
Valinnanvaraa riittää, niin menneisyydessä kuin nykypäivänäkin. Kannattaa etsiä. Kirjastot ovat yhä pystyssä ja niissä on edelleen ihan oikeita fyysisiä kirjoja, joita voi ilmaiseksi lainata. Kirjasto on Suomen kulttuurilaitoksista keskeisin, ainakin itselleni, muita taiteenaloja väheksymättä. Jos emme osaa lukea ja kirjoittaa, alamme ilman todellista kommunikaatiota taantua takaisin siihen mistä evoluutio meidät aikanaan nosti.
No, odotellaan vielä. Aika aikaa kutakin. Toki moni pässi on jo menettänyt päänsä. Ihan nykytilanteen tuskastakin.
Omia suosikkejani on paljon, ei kuitenkaan koskaan liikaa. Otto Manninen (1872 – 1950) jäi aikanaan runoilijana lopulta kuin Leinon varjoon, vaikka muu ura oli paljon komeampi Löysäläisen laulun tekijän vaellukseen verrattuna.
Toki Mannisella on myös omat lukijansa ja ihailijansa. Kuulun joukkoon.
Yhtenä suurena runona pidän seuraavaa, jota mieleni tekee aina silloin tällöin yhä vain toistella koettelemusten murjomaa maailmaa ajatellessa:
”Hiljaisuus minun himoni
haikeus minun haluni,
ilta tumma tuttavani,
ystäväni yö sanaton;
jäivät mulle, muut kun jätti,
pelastivat, muut kun petti,
auttivat vesiajolta,
vaipumasta varjelivat,
loivat luotosen merehen,
uivalle utuisen saaren;
siell’ on teltta terhenestä,
nuotio sydänsysistä,
yksinäisen yömajaksi,
tuttavattoman tuvaksi,
pyhäksi pysähtyäni,
areksi asettuani,
elon tuiman tuokioksi,
vanhan päiväni varaksi:
sana siell’ ei muilta saavu,
viesti multa muille vieri,
meri on saarta saartamassa,
syöverit syliämässä.”
Runo löytyy Mannisen kokoelmasta Virrantyven vuodelta 1925. Vanhaa kalevalaista mittaa hienosti uudella tavalla. Juuri näin, siinä se. Tämän runon kanssa elän edelleen.
Moderneista klassikoista luultavasti tuntemattomin on Maila Pylkkönen (1931 – 1986), todella tutustumisen arvoinen, monen persoonan runoilija Fernando Pessoan tyyliin. Hän saattoi kirjoittaa lapsen äänellä ja vanhan naisen; kaikki luontui. Mutta parhhaimmillaan hän oli ihan oma itsensä kuten teoksessa Marjamiesnaisen muistiinpanoja (1975).
Yhtä suuri suosikkini on ohut pieni runokirja On kesä vain, joka ilmestyi 1977. Siinäkin on edelleen Maila, omalla tavallaan ja omalla äänellään. Hänen arkinen tiensä ei ollut helppo, tuntuu että vain runous johdatti eteenpäin. Ja niin vain on, että joskus pienet hauraat säkeet kestävät myrskyt, talvet ja tuuletkin.
Kokoelman nimiruno on myös tuon loppuajan elämänruno. Jotakin jonka muistaa kesäisenä päivänä luonnossa. Paljon myös tätä huomaan toistelevani:
”Minulla ei ole mitään sielua.
On kesä vain.
Kun olen ollut syventyneenä johonkin kukkaseen
olen katsonut peiliin
ja siellä ei ole ollut mitään.
Ulos näen.
On sydänkesä.
Horsmat ovat jo aloittaneet pitkän kukintonsa.
Korkeat keltakukintoiset pietaryrtit
puutarhakukkien vertaiset
ovat nupulla vasta,
takiaiset ovat seittipiikkisessä nupussa.
En poimi niitä vielä.”
Vielä Mailaakin tuntemattomampi oli Sinikka Tirkkonen (1954 – 2021), monikohan on koskaan hänen runojaan lukenut. Olen ehkä onnekas, kun sain kaikki neljä kokoelmaa hankituksi, viimeiset kolme ilmestyivät Leevi Lehdon perustamasta ntamo-kustantamosta. Niitä voi sieltä yhä tilata.
Tirkkosen repertuaari on laaja. Kalervo Palsasta kirjoitetut runot ovat vain yksi yhdistäjä. Palsa oli pohjoinen maalari jonka päiväkirjateos kannattaa sekin lukea.
Tirkkonen kirjoitti hänestä sikermän hienoja runoja ihan kuin olisi asunut Kittilässä ja seurannut Getsemanessa Palsan oloa ja maalaamista siellä. Ateljee on vasta äskettäin avattu yleisölle; näimme sen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten. Mutta Tirkkonen ymmärtää, samastuu, ottaa osaa. Ja kuvaa, intoutuu ja maalaa sanoillaan näkemäänsä:
”Kun sinä joit rantaremmissä,
Vincent van Gogh nykäisi sinua aina silloin tällöin olkapäästä.
Sinä menit takaisin Getsemaneesi.
Oranssilla musteella van Gogh kirjoitti
uunin kylkeen sähköopillisen kaavan.
Valo oli kulkenut kauan.
Sinä muutit taulujesi gravitaatiota kuin ohimennen.
Sinä kävelit paljain jaloin Kittilän kirkonkylässä
lokakuun kolmantena päivänä.
Poliisilaitokselta sinut käännytettiin hulluna taiteilijana.
Taulut alkoivat hikoilla kun sinä kotonasi suutelit niitä,
siveltimet rupesivat kouristelemaan,
sinä syleilit niitä kuin naista.
Sinä jätit maailman yksin ja unohdettuna.
Sumu maleksi vain pihallasi, taskussaan kiekuva teerikukko.”
Miten yksinkertaista, miten sattuvaa, miten mahdotonta jäljitellä, sittenkään. Noin vain sanat tulevat ja juoksevat kuin keväinen vuolas vuo. Eihän tuollaista voi mitenkään sivuuttaa, ajattelen taas.
Kuinka monta Tirkkosen kaltaista runoilijaa voisi yhä löytää, jos alkaisi etsiä; kuinka monta hänen kaltaistaan on vasta kasvamassa? Ilman runoutta oma elämäni olisi varmuudella köyhempää. Lyhtyjuna vilahtaa taas silmieni edessä ja sen valot jäävät mieleen. Ne muistuttavat taas mieleen tämän: elämä tulee ja menee, mutta kerran annettu ja hyvin kirjoitettu runo on ja pysyy.
(17.2.2024)