Elämämme koostuu hetkistä, hyvistä ja vähemmän hyvistä. Mutta monista tasaisista ja junnaavilta tuntuvistakin hetkistä voi tulla parempia, kun ihmisellä on halu edetä. Näin ainakin hoen itselleni.

Kun tein äsken yhden isomman työn loppua, käteeni osui kirja. Se oli Antonio Tabucchin teos Donna di Porto Pim, jonka Sellerio Editore julkaisi vuonna 1983, siis jo yli 40 vuotta sitten.

Teoksessa, jota ei ole käännetty, on lyhyitä novellintapaisia kertomuksia, esseenkin näköisiä, kaiketi niitä voisi kutsua ihan vain teksteiksi. Yhdestä, jonka nimi on Altri frammenti eli Muita fragmentteja löytyi lause:

”Li conduceva la curiosità, che é sempre un´ottima guida. – Heitä ohjasi uteliaisuus, joka on aina mainio opas.”

Mainio, oiva tai erinomainen, ottima tarkoittanee kaikkea sellaista. Suomensin lauseen itselleni ja se on hyvä kompassi tästedeskin. Jos ei neula näytä eteenpäin, se ohjaa väärään. Kun kääntyy taakse, menneisyys on kohta enää ainoa, joka elää.

Menneisyys. Sain käsiini vanhan valokuvan, jossa olemme 1970-luvulla Sabbenjavrella vaeltamassa, Antti Tuuri ja minä. Kuvan otti kolmas vaeltaja eli Ville, laulajapoika hänkin. Kun sitä katsoo, tulee mieleen se miten paljon maailmaan mahtuu kaikkea: varsinkin uskomattoman kaunista luontoa. Sen säilyttäminen on yksi ihmiskunnan tärkeistä tehtävistä.

Tänään lauantaina oli alkuun tuhnuinen päivä, vielä plussalla ja maassa lumiräntää, tosin maalla se pysyy hohtavan valkoisena. Kaunista, jos kohta koko ajan odotti että kauneus katoaisi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Oudosti lumi pysyi, käärinliinan kaltaisena.

Toissapäivänä oli jo aamusta sankka sumu, johon tie väliin tuntui katoavan. Kauneutta sekin.

Pidän sumusta. Se tuo aina mieleen jotain hellää ja pehmeää, mutta myös Herman Hessen runon ”Seltsam, im Nebel zu wandern! – Outona sumussa vaeltaa.” Sen loppusäkeet kuuluvat näin: ”Kein Mensch kennt den andern,/ Jeder is allein – Kukaan ei tunne toistaan,/ jokainen on yksin.”

Runoa hoin kun olin 17-vuotias ja uskoin siihen. Nyt ajattelen, että jollain lailla voimme toisiamme tuntea ja jopa hieman aavistaa, kunhan kaikki aistit ovat vireillä. Kun näin on, olemme vähemmän yksinäisiä, jos vieressä kerran jaksaa olla joku, jota ymmärrämme ja jonka uskoo itseämmekin ymmärtävän.

Nytkin aamulla oli pieni sumuinen hetki, mutta pian pilvet alkoivat oheta ja jopa hieman repeillä. Viime sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa taidenäyttelyssä ja samaa hyvää teki nyt mieli. Suunnaksi valikoitui tällä kertaa Tammisaari ja sen uusi taidemuseo Chappe. Pakko sanoa, että jo pelkän rakennuksen näkeminen houkutteli.

Chappe (lyhennys Albert de la Chapellen säätiöstä) löytyi helposti aivan vanha taidemuseon vierestä. Jotenkin iso moderni rakennus oli saatu sulavasti mahtumaan pienelle tontille (3 kerrosta) ja siitä johti vielä alikulku vanhaan taidemuseoon, jossa Helene Shjerfbeckin taulut edelleen ovat ja pysyvät.

Ensin kuitenkin uusi museo. Tila oli erinomainen, nyt esiteltävä Craft Rituals -näyttely taas toi mieleen lähinnä satukirjan kuvitukset. Toki hyvän sadun hyvät kuvat. Kyse oli ruotsalaisen taiteilija Aia Jüdesin johdolla toteutetusta mediateoksesta ja seinät olivat täynnä onneksi sentään harmonisesti liikkuvia kuvia. Ei mekastusta ja menoa. Huomaan kaihtavani niitä.

Näyttely perustui skandinaaviseen mytologiaan nornineen kaikkineen ja katsoihan sitä enemmin kuin selkäänsä otti, voisi kait sanoa. Onhan satu ja sadun myytit aina ennen kiehtoneet ihmiskuntaa ja samalla tavoin ne tuntuvat yhä vaikuttavan. Sadun keinoin voi tavoittaa jotain sellaista, jota raaka arki ei anna. Ja mielikuvitus on aina suuri synnyttäjä. Tällä viittaan myös sci-fiin ja kaikkeen mahdolliseen eli mahdottomaan universumimme sisällä.

Tästä puolesta sai käsityksen museon kyvystä näyttää vähän kaikenlaista. Odotan mielenkiinnolla mitä seuraava näyttely tuo tullessaan. Vähän tuntui siltä, että linja jatkuu kaltaisena, ainakin osin, kun kurkkasin tulevaa ohjelmistoa.  No, mikäs. Joka tapauksessa Chappe on käymisen arvoinen jo ihan rakennuksena.

Menimme alikäytävää ja päädyimme lopulta vanhaan taidemuseoon, joka on jo ehtinyt tulla tutuksi. Se keskittyy pelkästään Schjerfbeckiin, joka asui myös Tammisaaressa aikansa. Eräänlainen pysyvä hommage siis.

Schjerbeck on ikuinen legenda, ja luulen että jokainen taiteesta pitävä on alkanut ymmärtää, että hän taitaa olla kaikista Suomemme viime vuosisadan maalareista se, joka on ikuisin. Miksi, en ihan tiedä. Ehkä kyse on tavasta nähdä, kuvata, etsiä olennaisin. Ehkä kyse on viivasta, jossa on jotain Matissenkin kaltaista, silti niin omaa, niin varmaa, niin luontevaa. Se puhuu kuin yksinkertaisin haiku tavalla jossa ei ole mitään ylimielistä, pompöösiä, liioittelevaa.

Yhdellä seinällä on rivi jäljennöksiä hänen omakuvistaan. Niistä, pienennettyinäkin, näkyy Schjerfbeckin koko tarina, taiteilijan elämä, joka hitaasti lähtee liikkeelle, puhkeaa hetkeksi kukoistukseen ja sitten yhtä hitaasti myös lopulta katoaa. Enää muutama viiva, kuin kuolinnaamio, jonka elävä käsi yhä täydellä varmuudella on finaaliksi vetänyt.

Kuvasin vain sarjan viimeiset, joista valitettavasti viimeistä edellisin, hauras piirros lähes peittyy heijastukseen. Mutta ei auta. Jokainen voi Tammisaaren päätyessään käydä katsomassa mitä tarkoitan.  En usko että siitä seuraa ainakaan pettymys.

Vuoroon tuli pieni ateria Fyrenissä meren äärellä joka tällä kohtaa oli vielä jäässä, kun eilen Kaivopuistossa näin aavan meren jo täysin sulana. Ravintolasalin ikkunoista avautuu näkymä vanhaan kesäravintolaan eli Knipanille. Taulu sekin.

Nyt kun väkeä oli vähän, pöydässä oli mukava viivähtää hetki. Kasvisruoka näkyy aina olevan yksi vaihtoehto ja selleripihvi maistui.

Vielä kuppi kahvia ja sitten taas autoon ja eteenpäin.

Kotiin ajoimme Fiskarsin kautta, minnekä siitä kiemurasta pääsisi. Harva paikka siellä oli vielä auki, mutta muutama kyllä. Ennen kaikkea ihastuin taas jokeen, joka jäistä vapaana virtasi kohti putoustaan.

Kun tyyni vesi heijastaa puut, se maalaa kuvan taidolla. Taas kerran puitten rungot ovat vedessä jopa komeampia kuin maalla jossa ne kohoavat tukevasti ja pystyssä päin kohti taivasta.

En taida koskaan väsyä kuvaamaan näitä näkymiä, luonnon grafiikkaa.

Kun vanha kello sattui vielä lyömään yhden kerran uuden tunnin alkamisen merkiksi, se merkitsi meille myös retkemme loppua. Helmikuun alku on Fiskarsissa perinteisen hiljainen ja se sopi. Kiitos siitäkin.

Sitten vuorossa oli taas koti. Kotona on hyvä olla. Onhan se paikka jonka tuntee ja joka tuntee myös meidät. Lauantaisaunaa en nyt tee, koska sellainen oli jo keskiviikkona, mutta kunhan aika vierähtää vielä voi olla, että aukaisen television ja katson ja katsomme, niin, mitäpä muuta kuin tennistä.

Suomi kamppailee Turussa Davis cupissa Portugalia vastaan ja johtaa eilisen jälkeen yllättäen jo 2 – 0. Vielä yksi voitto kolmesta tulevasta ottelusta ja koko ottelu on Suomen. Tätä täytyy toivoa, olenhan tennisihminen itsekin.

Pakko on tosin myös sanoa, että kaikki on edelleen mahdollista. Tenniksessä ei mikään ole varmaa ennen kuin viimeinen lyönti tuo voittopisteen. Joskus aivan tappion partaaltakin on kivuttu kohti voittoa. Ja se meidän unelmistamme sitten. Mutta jos niin käy, ihmisen elämältä sekin vain kuulostaa.

P.S. Voitto tuli kuin tulikin, Suomi etenee taas. Kiitos tiimille (Ruusuvuori, Heliövaara, Virtanen) ja sen luotsille Jarkko Niemiselle.

(3.2.2024)