YKSI

Voi voitettuja! Siinä ikivanha huudahdus noin 2300 vuoden takaa. Sodissa voitetuille ei annettu aikanaan voittajien taholta minkäänlaista armoa. Miekka heitettiin painoksi puntariin jotta hävineet antaisivat lisää kultaa lunnaikseen. Mikä auttoi, annettava oli.

Entä nyt? Siirrän lauseen politiikkaa koskevaksi. Meillä on taas vaalit ja kun vaalitulos tulee helmikuussa selväksi, myös uudenuutukainen presidentti. Mitä hän miettinee, en tiedä. Mutta itse tuumin, että nyt jos koskaan voisi jo huudahtaa: Voi voittajia! Jos demokratiassa jokin vaali menee toisin kuin ajatellaan, sitä ei demokratia (hävinnyt puoli) osaa antaa anteeksi. Aina löytyy vastapuoli ja jurnuttajat, jotka pistävät uusien valittujen tielle kaikki osaamansa esteet (sanat). Se on taas kerran jo nähty ja lisää näemme.

Ennakkoon on äänestetty, huomenna on sitten varsinainen vaalipäivä. Ja illalla katsotaan ketkä kaksi pääsevät seuraavaksi juoksemaan loppukilpaa radalle. Tyylejä löytyy. Kilpailu on yllättäen kovin miehinen juuri nyt.

Naisehdokkaita on kolme mutta kaikki aivan häntäpäässä. Kun maailmaamme ja maatamme muuten ajattelee, pidän tätä oikeastaan aika yllättävänä.

Vai onko se sitä sittenkään. Selityksiä voi olla moniakin, joista en nyt kirjaa tähän yhtään. Lopputulos on joka tapauksessa se, että Joku-niminen on seuraava presidenttimme. Sen saamme, minkä ansaitsemme, kai?

Itselleni nämä vaalit ovat olleet vaikeimmat pitkään aikaan. Niinistö-Haukio parivaljakon jälkeen on samoille koturneille ilmeisen vaikea nousta. Mutta ainahan uusi valjakko voi kehittyä ja nyt todella niin myös pitää. Se onnistuu, jos voittajalla on siihen halua. Silloin kehitystäkin tapahtuu. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vain Herra Alz voi olla esteenä.

KAKSI

Tenniksen kamppailut Australiassa huipentuvat tänään naisten ja huomenna miesten finaaliin. Naisissa näyttää aika selvältä että jos Sabalenka pitää päänsä, tuo amatsoni ja kiljukaula voittaa hennon kiinalaisen Zhengin. (Piti.) Miehissä taas voisi ajatella että punatukka Jannik Sinner viimeinkin onnistuisi sunnuntaina valtaamaan korkeimman podiumin. Vastassa Venäjän Medvedev jolla on taipumus kiukuttelulla saada vastustaja tolaltaan.

Pelissä ei siis ole aina kysymys vain tekniikasta ja taidosta vaan myös luonteesta ja hermoista. Voittaako Sinner-Syntinen Medvedev-Karhusen on kysymys, johon vastaisin nyt näin: – Kyllä, jos hän ei provosoidu. Medevedev voitti semeissä Zverevin (Eläimen) ihan vain siksi, että saksalainen ei hallinnut hermojaan. Hän johti jo kaksi erää ja kolmattakin, mutta alkoi kaiketi ajatella voittoa ja virheitä tuli. Menetetyt mahdollisuudet kasvoivat mielessä liian isoiksi ja muodostivat muurin jonka yli Sasha ei vain enää päässyt kipuamaan. Voi voitettua.

Näin käy toki myös tavallisessa elämässä. Joskus sitä on oman itsensä pahin vastustaja. Tunnustan.

KOLME

Talvi jatkuu. On saatu sentään pientä helpotusta huippupakkasten keskelle, pari suojapäivääkin. Talvi on kuitenkin pisin minkä muistan, se alkoi heti marraskuun alkussa eikä edelleenkään osoita mitään heikkenemisen merkkejä jos ennusteisiin on luottaminen.

On siis kestettävä vain. Vaikka vaivoin, huokaa mies. Pakko se on kun pukseeraa, sanoi äitini, mutta kyllä täällä odotetaan jo kevättä, tulvaa jokilaaksoon ja muuttolintuja. Ensin kurjet ja heti perään joutsenet. Vai menikö se toisinpäin. Töyhtöhyypät ja kiurut sitten. Ja kun mustarastas alkaa reviirilaulunsa, sydän täyttyy onnen tunteesta. ¨

Luonto puhuu aina tavalla, joka osaa koskettaa. Talvella tosin myös viiltävästi.

Joitakin hyviä hetkiä on mahtunut pakkasten väliin. Heti kun vähänkin lauhtuu, joet avautuvat virtapaikoilla.

Näkymät saavat minut aina pysähtymään ja kaivamaan kännykän kuvaamista varten. Joskus maisema on kuin taulu museossa johon on kaiken lisäksi pääsee aina ilmaiseksi.

Nykyajan tekniikka mahdollistaa sen, että kuvista usein tulee ottajaansa parempia. Onko tässäkin asiassa siis kysymys tekniikan ylivallasta? Tekoäly, hoi. Itse en sitten millään haluaisi luovuttaa sille tuumaakaan ihmisyydestämme. Matkimalla ei synny ihmistä. On vain yksi tapa saada ihminen todella aikaan. Kyllä sekin osattaisiin, jos halua olisi, mutta maassamme syntyvyys vain laskee. Mitä se meistä itse asiassa kertoo.

Vaan olkoon. Palataan maisemaan. Miksi juuri virtaava vesi on minulle yksi niistä luonnonilmiöistä joita aina haluan katsoa? Ehkä se on ajatus elämästä jokena, veden kiertokulustakin elämän metaforana.

Kas näin se mene kuin sadussa. Pienistä sadepisaroista syntyy puro, purosta joki, joesta järvi joka virtaa lopulta mereen. Merestä syntyy auringon kuumuudessa ja haihtumalla taas uusi sadepilvi, joka ajautuu lopulta matalanapaineen tuomana mantereelle ja sataa sinne mistä lähtikin. Ja kierto alkaa uudestaan.

Sama tapahtuu elämässäkin, pastori lausuisi.

En ole pastori, eikä minusta sellaista tule, le pasteuria eli lampaiden paimenta, mutta ajatus on silti tosi. Joskus fraasikin voi osua oikeaan.

Muistan nykyään aina, miten Tuomas Anhava loihe lausumaan minulle: ”Hyvä on lähellä banaalia.” En silloin heti uskonut, nyt uskon.

NELJÄ

Täysikuutakin olemme saaneet ihailla. Tuntuu, että juuri täysikuun aikaan on useimmiten selkeää ja kylmää – kuten nyt oli taas.

Kuun molluska näkyi myös eilen aamun kirkkaudessa, jos kohta kamera ei enää sitä aivan kunnialla tavoittanut. Saunan yllä se yhtä kaikki uinui paljaitten oksastojen pyydystämänä kuin karannut ja heliumiaan jo menettänyt vappupallo. Ja siitä tuli heti mieleen lapsuus, toukokuun alku ja se että silloin sai laittaa viimein kumitossut jalkaan talvijalkineitten sijasta. Kevät! Mitä kaikkea sinä merkitsit minulle jo lapsena, nykyisestä miekkosesta puhumattakaan.

Uusin naapurimme, laakson toiselle reunalle kilometrin päähän muuttanut Ville otti ennen joulua kuvan, jonka vastikään lähetti minulle. Hän näki vielä myöhään illalla ostamaansa taloa korjatessaan itselleen täysin oudon näyn: revontulia kylässämme!

Kiitos kuvasta, koska me olimme silloin jo autuaasti nukkumassa. Kaikki on Sitarlassa siis yhä mahdollista. Aurora borealis tarkoittaa pohjanpaloa, pohjoisen loimua. Mutta mistä revontuli-nimitys sitten on vakiintunut kieleemme. Siitä että muinainen tulikettu on huiskinut hännällään taivaalle hienoja tanssivia valojuovia. Olkoon totta. Onhan kettu ollut muinoin Japanissakin taivaan ja ihmisen välinen viestinviejä, sanansaattaja.

VIISI

Pitkään olemme vain ahkeroineet koduoloissa ja lähinnä kököttäneet laitteitten äärellä, kun velvollisuusajoja (ikääntyneen siskon hoito ym) ja muita työkäyntejä ei oteta huomioon. Mutta tänään on mielessä aivan vapaaehtoinen lähtö taidetta katsomaan ihka oikeaan taidemuseoon. Viimeisin mietteeni on edelleen viimeinen: ”Tiede pelastaa, taide parantaa” ja tulen sen muun puutteessa taas sanoneeksi.

Saa nähdä. Ilman tieteen kehitystä ei meillä kuitenkaan ole vastauksia ajan pahoihin haasteisiin. Ja ilman taiteen parantavaa vaikutusta puolestaan palsamia sielun vammoihin. Näin ainakin mitä itseeni tulee. Musiikki (lähinnä klassinen), kuvataide (vanha ja uusi), kirjallisuus (Shakespeare, Tshehov, Kivi, Proust, Babel – ja uusistakin aina vain parhain).

Nuo kolme ovat joka tapauksessa taiteen päälajeista edelleen lähimpänä minua, eniten antavat.

Paljon on toki myös hyviä filmejä, muutama unohtumatonkin. Ja myös teatteri voi olla koskettavaa, joskin harvemmin mitä minuun tulee (Turkka, se Kaupunginteatterin kausi, ja Peter Brook).

Kullekin silti makunsa mukaan. Pääasia, ettemme jää istumaan tuoliin tuijottamaan yhtä ja samaa näkymää. Ylös, ulos ja lenkille, sanoi Tarva ja samaan kehoitti tasavallan nykyinen presidenttimme kuin loppusanoikseen ihan kunnon luistimet jalassaan. Joskus toivoisi että sähkö katoaisi ja pakottaisi meidät taas vanhoille tavoille. Mutta kenelle ja miten minä silloin enää kirjoittaisin? On sähkössä kyllä myös puolensa, kun emme puhu hinnasta ja tuosta ihmeellisestä pörssistä joilla meitä joka päivä punnitaan ja väliin riistetään. Joka päivä on kaiketi armo uus. Mutta ei meidän, vaan rahastajien.

KUUSI

Taide! Suuntasimme Emmaan. Se sijaitsee Espoossa Weilin ja Kuhan vanhassa painotalossa ja on tilana ehkä suomalaisista galleroista miellyttävin, ainakin meille. On avaruutta kuljeksia, monia eri näyttelyitä ja rumaa mutta nyt jo lähes ajatonta betonicharmia. Jopa myymälä ja kahvila-ravintola. Kaikki toimii. Lohisoppaa, kyllä. Söinkin.

Kaksi näyttelyistä päättyy huomenna sunnuntaina. Toinen Yrjö Kukkapuron tuoleista, toinen Katarina Reuterin maalauksista. Molemmat ilahduttivat. Jo 90-vuotias Kukkapuro puhui myös videolta ja oli yhä lujasti tässä maailmassa. Tähtäimeni on siis kymmenen vuoden päässä, tuollaisena voisin hyvinkin elää. Iälle ei pidä anta periksi, jos siihen itse voi vaikuttaa.

Ensiksi mestari Kukkapuron tuoli ja samalla kuva näyttelymiljööstä.

Hänen tuoleissaan on sekä kauneutta että mukavuuttakin (sain istua yhdellä) ja leikkimieltä yhä vain. Muotoa, jota edustaa myös Kauniasten koti joka on yhtä isoa ateljeeta; osin tietenkin hänen itsensä suunnittelema.

Tässä ilmeisesti jopa minä itse, tuo outo herra.

Kukkapuron eräänlaisena kumppanina on  Katarina Reuter, taidemaalari. Hyvä hänkin, minulle tuntematon ennestään.

Miellyttävä ote ja monesta kuvasta löytää aina enemmän kuin heti käsittää. Niissä on kysymys, arvoitus, tai vain tunnelma jossa usein jokin aavistettava särö.

Tässä kaksi kuvaa, molemmista piti heti ja kumpaakin yhä katson.

Myös yhdellä seinällä olevat luonnokset näyttävät että kyseessä on taitava piirtäjä, ei siltikään kylmän kliininen, vaan luontaisesti maailmaansa kuvittava. Maailmaa jonka katsoja tunnistaa heti omakseen.

Kun palasimme kotiin, oli mieliala positiivinen. Kannatti lähteä, kannatti katsoa, olla, kuljeksia, miettiä, antaa taiteen puhua hiljaista kieltään silmien kautta. Kevään ja valon kasvaessa varmastikin matkat suuntautuvat yhä enemmän myös museoihin luonnon lisäksi. Kaikki kauneus on todellakin ilo ikuinen, kuten John Keats Endymionissa niin laittamattomasti sanoi.

(27.1.2024)