ELÄMÄÄ

Elämämme on juuri nyt tällaista: kylmää, hyytävääkin pakkasta, kohta äkkiä lauhtuvaa, sitten taas lunta ja unta, sitten herra ties mitä. Lohjanjärvi on juuri nyt lujassa jäässä, kuka tahansa saa ottaa potkukelkan ja tehdä kierroksen. Hyvä ajatus maailmassa joka tuntuu jo suosivan lähinnä löhöämistä.

Säitä riittää. Luvassa on pian jopa vesisadetta, joka jäätynee teillemme ja saa minutkin liikkumaan varovaisen (ja viisaan) vanhuksen lailla. Tai paremminkin iäkkään. Vanhus kun on sana, jota jotenkin kammoksun. Ikään kuin elämää ei enää lainkaan olisi jäljellä.

Elämää on ja sitä on niin kauan kuin päässä liikkuu ajatus. Liiku siis!

Ja niin teen, liikun toki itsekin, jotta ajatuksella olisi ympärillä myös toimivat raamit, joilla sitä kuljettaa. Kun täällä on joka päivä tehnyt lumitöitä ja kolannut pihan ja tietä sekä kantanut puita liiteristä isoa uunia varten, voi sanoa käyneensä salilla (kaiken muun puuhan lisäksi). Parasta voimaharjoitusta onkin se, mikä tapahtuu luontaisesti. Itselleni siis.

Elämään mahtuu onneksi muutakin. Taas on filosofi Pate tyynellä vierailullaan, joskin pakkasen puraisu ei edelleenkään miellytä arvon herraa. Filosofi käyttää aikansa muutenkin lähinnä nukkuen milloin ei pääse nuuskimaan kanssamme maailmalle, jossa ylhäisyys innostuu, jopa hyppii edes hetken tutkiessaan kaikkia mahdollisia hajuviestejä.

Kun se on tehty, ovat herkut seuraavaksi prioriteetissa, myös samalla tasolla nuuskujen kanssa. Normaali ateriointi sen sijaan sujuu kuten ennenkin. Valikoivasti.

Vaikka valmistaisin Paten omalle lautaselle kuinka herkullisen aterian tahansa, tuo gourmandi tahtoo kuitenkin ensin tarkistaa, etteikö meillä pöydän ääressä aamun kaurapuuroa syövillä, olisi sittenkin jotain vielä parempaa kuin hänellä: ruokakupissaan kun on vain kauraseoksen joukkoon pilkottua boroilerikanaa ja juuri käristettyä grillimakkaraa. Koirankin kokkina toimii talossamme moi-même, olenhan sentään pelkkä nöyrä isäntä, sellaiseksi nykyvuosina oudosti muuttunut.

Filosofille on toki annettava kaikkea silloin kun hän lähestyy jo 14 ikävuottaan. Pitkä ikä hänenlaiselleen ja -tapaiselleen mäyrikselle. Ja kyllä ruoka lopulta kelpaa kun herra Pate on ensin kaikkea muuta (turhaan) pyytänyt.

Toukokuussa, jos se muuan toinen ja myyttisempi Herra suo, filosofin syntymäpäiviä sitten vietetään. Ikävä on toukokuuta muutenkin. Miksi? No, eiköhän tämä jo heti marraskuusta alkanut ja yhä täysillä jatkuva talvi ole siihen vastaus.

En kuitenkaan tahtoisi lannistua eikä siihen ole syytäkään. Onhan tässä sentään jotain tapahtunut: ainakin valoa näkyy enemmän. Kohta joulusta on kulunut kuukausi ja vasta viideltä on pimeää, aamu taas alkaa näkyä naapurin mäen takaa heti kahdeksan jälkeen jos taivas on sees.

Kaunista on lumen maassa, on kyllä. Lumessakin on valoa. Vähän sekin auttaa, kun kuljetaan pimeyden läpi taas kerran.

Kauneus ei ole kaikki, sanottiin Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjassa Hyvin toimeentulevat ihmiset. Aina tuokin lause seuraa minua ja muistuu mieleen. Siteeraan silti. Sen sanoi mökkiä halvalla kauppaava välittäjä. Mutta ilman kauneutta (luonto, taide, ihmisen hyvyys) ei ole mitään, sanon siihen minä. Toki lähdetään siitä, että  peruselämän ehdot (työ, ruoka, asunto) ovat edes jotenkin kunnossa. Mutta kyllä joskus pelkkä vaikkapa hyvin kirjoitettu runosäe korvaa ja ylittää minkä tahansa aterian. Niin on.

Kun vielä kuukauden puolitoista kärvistelemme, tapahtuu se suurempi venda ainakin mitä päivän pituuteen tulee. Jos ei maaliskuussa ole sinivuokkoja, niin muutan maasta. Tai no, minne sitä täältä menisi. Ubi bene ibi patria ei sittenkään ole totta kohdallani. Asun siellä missä kieli on omaa. Äidinkieli on isänmaa minulle. Suomen luonto sen kehto.

TENNISTÄ

Juuri nyt on alkamassa toinen viikko vuoden ensimmäistä tenniksen grand slam -kilpailua, joka käydään Australian Melbournessa. Sitä seuraa kesän alussa Ranskan ja Pariisin Roland Garros, sitten Lontoon Wimbledon ja lopuksi US-Open New Yorkissa. Neljä tenniksen tärkeintä tapahtumaa, joita jokainen kaltaiseni eli tennispeliin hurahtanut edes jotenkin taitaa seurata.

Meillä niitä kaikkia katsotaan, jos otteluita vain näytetään. Hauskimpia ovat ne slamit joita lähetetään suorana myös öisin. Jos heräämme, teevee päälle ja pelit käyntiin. Kahviakin voi juoda ja joskus myös alan kirjoittaa ihan omia juttuja peliä silti samalla sivusilmin seuraten.

Kun tennistä on paljon katsonut, on oppinut tajuamaan aika nopeasti mikä on meininki, kuka viihtyy ja häärii kunkkuna kentällä. Jollain on voittamisen nälkä, jollain sitten enää aterian. Variaatiot ovat isot, kuten pelityylitkin. Ihmisiä kaikki.

Joskus erän voitto puhtaasti eli 6 – 0 ei tarkoita seuraavan erän saati ottelun voittoa. Peli loppuu vasta, kun voittolyönti saa sen aikaan tai sitten ottelupiste tulee vastustajan oman virheen kautta. Yksi tennisfraasi tai totuus kuuluu kuitenkin näin: viimeisen voittopisteen ottaminen on vaikeinta.

Grand slamit on muutama ihminen voittanut kaikki saman vuoden aikana, mikä on tenniksen huippusaavutus. Muuan nykypelaajistakin on tehnyt sen. Hän on kiitelty ja kiistelty (rokotusvastainen) serbi Novak Djokovic, iältään jo 36 v, silti myös tenniksen rankingissä vieläkin juuri tällä hetkellä numero yksi.

Nopeassa ja reagointia vaativassa pelissä se on uskomaton suoritus, yli kolmikymppinen pelaaja alkaa pääsääntöisesti jo olla ns. eläkeiässä, usein aiemminkin. Grand slameja Djokolla tai Nolella on koossa jo 24, nyt hän näyttää olevan matkalla vielä uuteen. Saa tosin nähdä. Tenniksessä mikään ei ole sen varmempaa kuin epävarma. Moni suuri suosikki on jo tippunut kyydistä.

Tätä kirjoittaessani (6.36) pelit ovat taas jo käynnissä, onhan Australiassa sunnuntaipäivä jo yhdeksän tuntia pitempi ja siellä lyödään palloa aurinkoisessa iltapäivän säässä. Meillä talvi, siellä kesä. Ihana ajatus joka jo lämmittää.

Djoko voitti juuri Adriano Mannarinon, pelaajan joka on myös jo ns. iäkäs, mutta kiinnostava omapäinen ja -peräinen italiaano, virkistävä otteiltaan ja jopa pukeutumiseltaan, kun käyttää vanhan ja kuluneen näköistä kesäpaitaa, jollainen Suomessakin maalla viihtyvillä meikäläisillä on yllään kotioloissa ennen kuin ne laitetaan lumpuiksi.

Kiinnostusta on herättänyt se, että hän on ainoa pelaaja, jolla ei ole ollut yhdenkään sponsorin logoa paidassaan. Kun hän nyt hävisi Djokolle suoraan kolmessa erässä, oli kaiketi yleisön pyynnöstä paidan hihoihin nyt hätäisesti kuin käsin ommeltu Guinot´n logot. Näyttää olevan ranskalainen kosmetiikkayritys, kun asiaa tutkin. Huvia siis piisaa. Olisivatko firmassa ajatelleet että sympaattinen kaljupäämme on pienen ehostuksen tarpeessa?

Tällä hetkellä ruudussa vilahtavat Sinner ja Hatshanov; Jannik Sinner, italianpoika hänkin ja pohjoisesta, on yksi suosikeista. Ja mikäs, hänen pelityylinsä on herrasmiesmäinen, terävä ja tarkka. Hyvä jos tuo pitkänhuiskea heinäsirkka menestyy.

Sinneriä kannustavat ´porkkanat´. Satunnainen italialaisista koostuva nuorten miesten joukkio on antanut itselleen nimen The Carota Boys ja heovat Melbournessakin kannustamassa häntä porkkanoiksi pukeutuneina. Sinner on punatukkainen ja söi Wienissä kerran porkkanaa pelitauolla, siitä idea.

Kaikkea tehdään, mutta onneksi tennisfanit eivät ole samanlaisia kuin jalkapallossa tai jääkiekossa. Huliganismia ei esiinny, joskus turhia ulinoita ja huutoja, jotka tuomari tylysti katkaisee. Tosin hän käyttää sanaa kiitos kulloisenkin maan kielellä. Tylyyden voi siten siloittaa kohteliaisuudella. Suosittelen.

Kauan sitten eli vuonna 1998 julkaisin kirjan nimeltä Pelin henki: love/forty. Love tarkoittaa tenniksessä nollaa (ja elämässä toki rakkautta), forty eli 40 taas sitä että geimi on murrettavissa, enää yhden pelipallon päässä. Silti siitäkin pahasta paikasta voi nousta voittoon, ainakin pelissä. Elämästä en mene takuuseen.

Saattoi olla, että kirjan nimen ymmärsivät vain ne jotka itsekin pelaavat. Eikä kirja ollut menestys, päinvastoin. Hesarin haukut, itse asiassa täydellisen länttäämisen muistan vieläkin. Nallipyssy paukahti, hylsy jäi käteen.

Mutta eihän se haukku haavaa tee, tosin kirjailijan muistissa näkyy kaikki tuollainenkin säilyvän. Sääli. Kirjassa, jota itse arvostan yhä, kuvaan tennistä ja elämää eräänlaisena symbioottisena vaelluksena. Nuori mies kasvaa, pelaa ja elää, voittoja tulee, mutta tappioita senkin edestä. Ja siihen on tyytyminen, vai onko. Joka aamu alkaa joka tapauksessa uusi päivä, sen arkinen peli tai ehkä vielä enemmän kaikentapainen uurastus läpi vuorokauden vaihtuvien hetkien.

Muistelen, että teoksen esipuheessa tulin sanoneeksi, että tennis muistuttaa kaikista urheilulajeista eniten elämää. Samaa mieltä olen kyllä yhä. En siksi, että itse edelleen pelaan (tai no enää lyön) tennistä, vaan siksi, että tenniksessä tarvitaan paitsi hyvää fysiikkaa ja kykyä osata kunnolla katsoa ja lyödä palloa, myös peliälyä, taktiikkaa, vaistoa, nopeaa regointia ja väliin yllätyslyöntejä (lobbeja, stoppareita ym.). Joskus pelaaja ei itsekään taida tietää mikä saa hänet tekemään juuri sen lyönnin, josta seuraa ratkaiseva piste.

Kaikki mitä kentällä tapahtuu on muunnettavissa normaaliin elämään, toki hitaammin. Eihän elämä tietenkään ole mikään peli an sich, pikemminkin selviytymistarina, jossa yrittänyttä ei laiteta jos sitten ei aina palkitakaan.

Yrittää pitää silti. Aina on kaksi ovea, joista vain toisen voi aukaista. Minotauruksen labyrintti oli myytti ja tosi. Kun yksi ovi avautuu, toinen sulkeutuu. Lopullisesti.

Valinta on lähes aina myös omamme. Kumman oven avaamme? Varsinkin kun kysymys saattaa toistua usein.

”Emme tiedä, myymme sitä Jumalana”, kirjoitti Samuli Paronen. Ja niin se on. Kulkipa pelimme elämässä miten tahansa, totta on vain se, että kun peli päättyy, kaikki ovat lopulta samalla viivalla: voittajia ja häviäjiä ei siinä hämärässä enää silloin näe.

(21.1.2024)