”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti joulun viepi.” Ja niin kävi eilen. Nyt viimeistään on joulu ohi; meillä se kyllä näki loppunsa jo uutena vuotena ja parempi niin. Edessä kun on aina jotain muuta: pian laskiainen, sitten pääsiäinen, sitten vappu ja sitten viimein juhannus, jota tosin en halua ajatella. Koska siitä päivä alkaa taas lyhetä ja syksy lähenee. Mutta siihen saakka meno voisi olla myös kepeää ja iloista!

Koska maalla ei ole katuvaloja, ymmärrän, että täällä voi nähdä vielä pitkään pihoja joilla valoja yhä tuikkii; keskellä pimeää ja kylmää ne ovat vähän kuin symboleja, maailman pienimpiä korvikeaurinkoja. Oikeaa aurinkoa ja etenkin sen lämpöä on kuitenkin odotettava vielä maaliskuulle. Ja silloin sen tuntee. Keskellä tätä jo niin pitkään jatkuvaa kylmyyttä sitä aikaa todella kaivata.

Sää ei kuitenkaan ole este millekään, ei iloille eikä murheillekaan. Toissapäivänä oli vaimoni syntymäpäivä; sitä edellisenä naapuri Arvin. Ilon hetkiä ne. Eilen taas naapuri Pertti Karvosen hautajaiset Nummen kirkossa ja sitten muistotilaisuus viereisessä seurakuntasalissa. Taas on yksi hyvä ihminen poissa kylästämme. Niinhän se menee, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä useampi ystävä ja tuttava on jo muualla. Maan alla, maassa, tai jotkut jopa tuhkana uutta kasvua antamassa.

On ihmisiä, jotka eivät vain suostu kuolemaan. Minulla ne ovat myös sellaisia ystäviä, joiden sanat muistuvat tavan takaa mieleen: Samuli Paronen, Erno Paasilinna lähteäkseni henkilökohtaisimmasta päästä. Mutta on paljon muitakin, kymmeniä, runoilijoita usein. Säkeillä on voimansa. Kerran opittu on hämmästyttävän sitkeästi mielessä. ”Kaikki kaikki uni on nähtävä valveilla silmin”, kuten Paavo Haavikko kirjoitti. Eeva-Liisa Mannerilla on vastaavia lauseita myös tukku kuten vaikkapa tämä: ”Maailma on minun aistieni runoelma ja lakkaa kun minä kuolen”. Kyllä, niinkin. Ja sadalla ja tuhannella muulla tavalla. Runous elää proosaa kauemmin, vaikkemme tietenkään sitä usko.

Samoin elävät hyvät ihmiset, jos eivät muuten niin muistoissa. Hyviä ihmisiä on aina enemmän kuin vastakkaisia eli pahoja, huonoja, kelvottomia; mutta näiden jälkimmäisten teot ovat näkyvissä, hyvien harvoin. Siksi uutinen pohjanmaalaisten miesten teoista kun pelastivat jäätymässä olevan puolalaisen rekkakuskin oli todella muunlainen ja ihan lehden palstoilla näkyvästi; ilahduttava uutinen, toivoa yhä antava. Näkivät parikin päivää vaivaa, että saivat tuntemattoman miehen pysymään hengissä ja rekan taas liikkeelle. Kiitos heille.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla. Ja turpeen alla varsinkaan, silloin se todellakin on liian myöhäistä.

Kirjoitin Pertistä vähän käänteisesti muistotilaisuuteen ja tässä teksti on. Yleisestä yksityiseen:

”Pertti Karvonen, in memoriam

Lähden kaukaa. Ihminen on ainoa eläinlaji, joka tietää missä maailmassa elää ja on, ymmärtää myös sen ehtoja. Ihminen on samaten vuosituhansien kehityksen myötä oppinut alkuperänsä ja näkee ehkä tulevat mahdollisuutensa. Ei ole turhaa, että parhaimpina hetkinään häntä on joskus jopa voitu kutsua nimellä homo sapiens – viisas ihminen.

  Ihmisiä on maailmassa tällä hetkellä yli kahdeksan miljardia. Joukkoon mahtuu siis kaikenlaisia meikäläisiä. Jos kampaisi tiheällä kammalla, löytyisi vaikka minkälaista väkeä, mutta jos kyntää vain yhdellä sana-auralla, jakautuu ihmiskunta karkeasti kahteen osaan: hyvään ja huonoon, parempaan ja pahempaan.

  Tuntuu, että tällä hetkellä valtaa näyttävät maailmalla usein pitävän jälkimmäiset, ns. pahat ihmiset. Heidät tunnetaan ja punnitaan aina tekojensa kautta. Pahassa ihmisessä on jokin usein mennyt vikaan jo lapsena ja sitten viimeistään nuorena. Jos olosuhteet ovat vaikeat, ne usein houkuttavat pahaan, koska ihminen kokee, ettei maailma suo juuri hänelle mitään. Pahuus on siten ominaisuus joka kasvaa ihmiseen, se ei ole synnynnäinen. Ja moni pahakin voi muuttua, jos ja kun oivaltaa oman tilanteensa syyt ja seuraukset. Näin tosin tapahtuu harvoin.

  Pahuutta näemme myös lähellä mutta varsinkin kauempana. Pahuuden suurin ilmentymä lienee sota, ihmisten tappaminen jonkin aatteen, uskon tai valloitushalun tähden. Parasta ettemme ajattele sitä nyt, vaikka pakoon emme pääse. Jos kauhistuttavalta näyttää, sellaista sota myös on. Ja vielä moninverroin pahempaa.

  Pahuus hallitsee nykyään mediaa, otsikoita, uutisia. Sääli. Miksi hyvästä kirjoitetaan vähemmän, niin kuin se ei kiinnostaisi ketään. Ja kuitenkin hyvyys on se, mikä ihmisestä tekee ihmisen ja nostaa hänet eläinluontonsa yläpuolelle, hallitsemaan sitä. Hyvä ihminen tahtoo tehdä hyvää toiselle, auttaa ja tukee hädässä olevaa, kun tämä apua tarvitsee; samalla tehden kaikkensa myös oman perheen ja sitä kautta itsensäkin eteen.

    Hyvä ihminen on vilpitön, hän ei kadehdi toisten onnea, vaan luo onnensa itse, hän sovittelee ja puhuu järkeä riitakumppaneille, näkee hyvää toisissakin, ei mittaa ihmisiä rodun, uskon tai ihonvärin mukaan, tuomitse niitäkään jotka ovat vastakkaista mieltä kuin hän. Hyvyyteen ei pyritä väkivallalla, vaan rauhassa: yhdessä kulkien, asioita selvitellen, toinen toistaan tukien.

    Hyvillä ihmisillä on myös yksi ominaisuus josta heidät heti tunnistaa: silmät, lempeät, puhtaat ja vilpittömät. Kun ne näkee, tuntuu heti helpottavalta, voi olla oma itsensä, rauhassa toisen ja maailman kanssa. Hyvän ihmisen katse on lääke joka parantaa ja auttaa. Ja katso, muuta ei tarvita.

   Me täällä tiedämme, että Pertti oli sellainen: hän jos kuka oli hyvä ihminen.”

Veikko Huovinen oli hänkin hyvä ihminen, kuollut jo aikaa. Huovisen tekstit elävät yhä, vaikka aika harva taitaa enää lukea häntä. Kannattaisi. Huumoria, jossa on asiaa; juttuja, lyhyitä erikoisia, joiden kustantaminen toki juuri tämän hetken Suomessa voisi olla jopa kinkkistä. Ehkä tuo nykyajan outo käsite ´kankeloiminen´ odottaisi Joe-sedän ja Hitler-veitikan kirjoittajaa. Mikä saisi kyllä Sotkamon satiirikon suun vinoon ja viiksekkääseen  hymyyn. Kuten toinen satiirikko, puolalainen Jerzy Lec kirjoitti: ”Vaikka suu saadaan tukkoon, jää kysymys avoimeksi.”

Ovathan nuo aikamme uusaatteet ja sanoisinko uususkonnot nimenomaan nykyisissä ääriasennoissaan vain ajan vaahtoa. Jokainen aika päättyy, jokaisen ajan jälkeen seuraa toinen. Kyse ei ole aatteista, joissa voi olla ja on myös paljon oikeaa, vaan niiden toteutuksesta ja toteuttajista. Aivan sama kuin uskonnossa. Ei ole hyvä, jos näkee vain yhden puolen. Tai lukee kuin piru Raamattua; siinä todella vanha viisaus. Raamatun tilalle voi laittaa myös vaikkapa Koraanin, minkä tahansa pyhän kirjan. Jokainen hyvä aate löytää myös huonot toteuttajansa.

Ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen. Israel ja Gaza. Kaksi pyhää kirjaa, ja sitten niiden tulkinnat. Kyllä kaikkein ajankohtaisin olisi edelleen myyttisen Jeesuksen Vuorisaarna toki vanhan testamentin Kymmenen käskyn ohella. Niistä varsinkin viides käsky voisi edes joskus muistua mieleen. Ai niin, mikäs se nyt olikaan? Eikös sentään: – Älä tapa. Siinäpä selkeä ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Pahaa on, mutta hyvää on paljon, enemmän, ei vain aina niin näkyvissä. Pidetään siitä silti kiinni. Paljon riippuu myös mielentilasta. Veikko Huovisella oli käsite ”toiveikas talvimieli”. Kun nyt säät vyöryttävät meille kylmää, niin tuulta kuin tuiskua, voi käsitteeseen silti uskoa. Talvi on vuodenaika ja Vivaldin talvi soi hyvinkin kauniisti. Tuo Venetsian punapappi osasi soinnuttaa. Ja sävellyksiä syntyi, paljon paljon muitakin kuin vain tuo tunnetuin eli Vuodenajat.

Vivaldista palaa mieleen Elämäni biisin viimeisin lähetys, jossa soikin pelkästään klassinen musiikki sinfoniaorkesterin voimin. Ero entisiin lähetyksiin oli huimaava, kokemus kerrankin hieno ja valoisa. Aina maailmassa on ja pysyy yksi ero: viihteen ja taiteen välinen.

Tokin tiedän ja tiedämme, että viihteen nykyvalta on ylivoimaisen suurta. Mutta se ei ole pysyvää. Taiteen musiikki soi vuosisatoja, taiteen kuvat pysyvät tuhansiakin vuosia, kuten kirjallisuuden parhaat teokset. Niihin uskon, niitä rakastan, niihin luotan.

Yksi maalareista on Johannes Vermeer. Tässä mininäyte teoksesta Kirjettä lukeva tyttö avoimen ikkunan äärellä (n.1657-59), joka restauroitiin ja ikään kuin löydettiin uudelleen. Paremman eli isomman kuvan voi löytää netistä. Samoin kuin selostuksen restauroinnista: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008216326.html

Talvi kuluu hyvin taiteen parissa: kuvat puhuvat, musiikki soi, sanat saattavat. Ja kylmyys katoaa. Yhden suuren suosikkini Isaak Babelin lause on myös aina osuva ja ajankohtainen: ”Yksikään luoti ei voi lävistää sydäntä sellaisella voimalla kuin juuri oikeaan kohtaan astettu piste.”

Siksi ei enää muuta kuin tämä: Scripsi. Sen kirjoitin minkä kirjoitin. Ja vielä uusi piste seuraa, onhan se jokaisen lauseen lopussa. En näemmä malta sittenkään lopettaa tyylikkäästi ja suoraan eli tavalla, mihin Babelin lause viittasi. Ehkä hän, tuo yksi mestareistani, antanee sen silti anteeksi.

(14.1.2024)