Talvi alkoi marraskuussa, aivan kuukauden alussa, eikä loppua näy. Moneen moneen vuoteen tällaista talvea ei eteläisessä Suomessa ole koettu. Pitää ihan ruveta palauttamaan mieleen parinkymmenen vuoden takaisia aikoja, jotta muistaa ja ymmärtää tämän olleen ennen maassamme mitä tavallisinta.  Säätä, jota itse olen vuosikymmenet 1940-luvulta eli lapsesta asti kokenut.

Muisti on yleensä valikoiva ja uusi normaali tuntuu usein ikuiselta. Viimeiset vuodet ovatkin olleet suopeita niille jotka kylmyyttä kaihtavat. Nyt kaduttaa, että viitisen vuotta sitten, kun aloin siivota ja tehdä suurta inventaariota taloon kertyneestä kamasta ja heittää/luovuttaa turhaa pois laitoin vanhat (teko)karvalakitkin kiertoon. Kaksi niistä oli hankittu Partioaitasta ja kaipaan niitä nyt. Ei auta kuin kulkea pipo päässä ja näyttää Jörn Donnerilta. Yksikään pipo ei istu päähäni, mutta ei pakkasviimassa ilmankaan voi olla. Ja siksi toisekseen, kun on kylmä, ei tämä mikään Levin yökerhomaailma ole. Pukeutumista ei ihmettele täällä maalla kukaan.

Tammikuu 1987 oli ehkä kaikkein tylyin mitä pakkaseen Etelä-Suomessa tulee. Silloin Helsingissäkin oli reippaasti yli 30 pakkasasteen päiviä parisen viikkoa. Olin juuri jäänyt vapaaksi kirjailijaksi ja lähdin siksi joka aamu edelleen ns. töihin eli keskustan työhuoneelleni kirjoittamaan sitä millä vastedes pysyisin hengissä.  Oli niin kylmä että kenkiin oli laitettava ylimääräisiä sukkia, pään ympärillekin oli kiedottu huivia. Bussi tuli jos tuli, työhuoneessa oli lämpöä vähän yli kymmenen astetta. Ei siksi ihme, että kun aloin ulkovaatteet päällä kirjoittaa, pakkasjakson aikana syntyi ensimmäinen vapaudenajan teos joka sai nimen Ole kiltti, lue minut. Se oli lastenkirja ja kertoi puunsiemenestä josta lopulta kasvoi kuin kasvoikin iso puu.

Se, kuten nyt ymmärrän, oli alitajuinen toive, joka kuvasti senhetkistä elämää ja josta, ainoasta, oli silloin vain pidettävä kiinni. Olin vapaa, mutta maailma oli sama kuin ennenkin ja paljasti heti tylymmät kasvonsa. Vain jos minua luettaisi ja kirjaani ostettaisi, saisin toimeentulon. Tätä kirjaani ei luettu eikä ostettu, mutta sitähän en tiennyt. Kevät tulee, kerroin itselleni ja jatkoin työtä.

Pakko se on kun pukseeraa, kuten äitini aina hoki ja juuri selviytymisen pakko sai sormet liikkumaan mekaanisen kirjoituskoneen näppäimillä. Vanha kunnon Hermes 3000, sveitsiläisten hyvin tekemä kone; tuolla ylhäällä se yhä on ja odottaa, josko sitä taas tarvittaisi. Värinauhojakaan ei kuitenkaan enää ole eivätkä elämän runnomat sormet pysty iskuihin, joita sille olisi pakko antaa. Mutta kylmän kyyditessä kipua ei ennen tuntenut. Kone lauloi ja minun suustani tuli huurua, jos tuli.

Kun pakkanen sitten lauhtui ja mittari näytti enää kahtakymmentä (kuten juuri nyt) se tuntui keväältä. Kaikessa on aina tärkeää juuri mittasuhde, se että voi verrata ja kokea. Näin käy elämän joka vaiheessa; myös luonnon ja kylmän koetellessa. Lopulta parin kolmen vuoden aikana hakkasin konetta niin että pelkkiä kirjojakin syntyi likemmäs kymmenen ja yksi niistä jopa hieman menestyi. Mutta vain hieman. Oppi tuli kantapään kautta ja kertoi, että laakereilla ei sovi ruveta makaamaan, koska laakereita ei kerta kaikkiaan ole.

Sama jatkuu yhä. Siitä syntyi oma vertaukseni: taaksepäin ei pidä katsoa. Jos katsoo, käy niin kuin Lootin vaimolle, muuttuu suolapatsaaksi. On kuljettava eteenpäin, tehtävä töitä, jatkettava matkaa hellittämättä. Ja kun loppu tulee, jos tulee, kuten runoilija Maila Pylkkönen arvuutteli, onpahan ainakin saanut kokea jotain. Henkinen kuolema, pysähtyminen, paikalleenjääminen lienee sittenkin vielä tuskallisempaa kuin oikea.

Menneitä voi kyllä huoleti muistella, mitään menneestä en toisaalta halua takaisin. Kerran koettu on myös taakse jäänyt. Ennen kaikki oli paremmin, sanotaan, mutta myös tämä nykyaika on kohta sitä samaa parempaa mennyttä aikaa. Kohdatkaamme se avoimin silmin (pastori lausui), sillä muutakaan meillä ei ole. Pako, eskapismi ja halu pysyä syrjässä onnistuu kaiketi vain huumaavien aineiden avulla. Ja kun niiden koukkuun jää, on pako vielä vaikeampaa kuin muuten. ”Kaikki, kaikki uni on nähtävä valveilla silmin”, kirjoitti vanha guruni eli nuori Paavo Haavikko. Vanhasta Haavikosta ei itselleni sitten enää guruksi ollutkaan.

Muistelmien maailmasta on taas palattava takaisin nykyhetkeen ja siihen mikä siinä on ollut jo pari päivää lähes pääuutinen. Sähkö on juuri nyt huippuhinnoissaan, koska hinta määräytyy markkinoiden kautta. Olemme osa markkinaa, josta näköjään ei pääse irti toisin kuin Ruotsi tai Norja jotenkin ovat tehneet. Hinnat ovat siellä vakaampia (myös menovedessä), meillä ne juuri nyt hipovat pilviä. Täällä kodissamme se ei aivan tunnu samalta kuin pörssisähkön kuluttajista koska olen tehnyt määräaikaisen sopimuksen, mutta kyllä kulutus on väliin kaksinkertaistunut viime vuodestakin kuten myös sopimuksen hinta.

Laskua kertyy huimasti, vaikka mitään talossamme ei ole tehty toisin. Kulunut viikko jolloin ylinkin lämpötila on täällä lähellä kahtakymmentä miinusastetta aloitti tammikuun hyytävästi kun vielä viimaa riitti. Vielä tätä kylmyyttä on kestettävä parikin vuorokautta, jos ennusteisiin ja niiden armahdukseen eli lauhan sään hetkelliseen tuloon voi uskoa. Uskon eli uskoisin siihen mielelläni. Nyt ulkoilukaan ei oikein onnistu ja väliin kylmyys tuntuu hiipivän sisällekin. Hatara ja happea antava vanha talomme on hyvä jokaisella säällä, paitsi pahimmilla pakkasilla.

Toki kestämme. Vårt land soi.

Kello on 4.13 ja aloin taas lämmittää isoa puu-uunia salissa. Se on nyt talon kuuma ja hennosti sykkivä sydän. Aikanaan tuo sama uuni sortui sisältä, siihen sen lämmittäminen loppui. Onneksi oli varhainen kevät ja sain kesällä kiinni miehen joka suostui sen muuraamaan uudelleen. Hän oli paljon yli kahdeksankymmenen ja paikkakunnan poika, jonka nimi oli sellainen, ettei sitä unohda koskaan: Aatos Soiluva. Mies on jo Nummen hautuumaalla, mutta hänen työnsä ansiosta uuni on taas kunnossa ja toimii vuodesta toiseen. Muistin aina kiittää häntä tavatessamme kauppareissuilla ja kiitän yhä. Missä Aatos lienetkin, kelpo työn teit.

Sitkeitä ovat paikkakuntamme miehet. Naapuri Arvi täyttää kohta 89, vielä toissapäivänä hän halusi tehdä pienen työn meille ja teki myös. Ikä on ihmisen sielussa ja jos tahto on vahva, ruumiskin joutuu kulkemaan sen mukana. Arviin tutustuin liki 40 vuotta sitten ja talossa ei ole yhtään kohtaa, jossa hänen kädenjälkensä ei jotenkin näkyisi.

Myös sähkömies Jukka ja putkimies Ilpo ovat seudulta onnekkaasti löytyneet ja pidän heistä yhtä lailla kiinni. Yhteisyys syntyy maalla sittenkin kaupunkeja helpommin. Outoa kun välimatkat ovat sentään pitkiä; lähimpään naapuriinkin, hyvään sellaiseen, on satoja metrejä. Kaikki vanhimmat talot täällä kylässämme ovat myös korkeilla mäillä. Luultavasti paitsi näköalan takia myös sen, ettei talo ja sen pihapiiri ole viennyt mitään viljelyltä. Tärkeää lienee ollut myös se, että talojen perustat lepäävät suoraan kallioperällä, jota kalliota täältä löytyy vaikka muille jakaa. Oma kellarimmekin on siitä todiste: sen pohjoisseinä on puhdasta sileää graniittia, luonnon siihen itse luomaa.

Graniitti, joka muodostaa seudun vuoret, on tullut tutuksi joka tavalla. Korkein kohta täällä on Äijäsmäki, oliko se 122 metriä merenpinnan yläpuolella ja vähän yli 80 pellon. Paljon sinnekin on kiipeilty. Äijäsmäen nimi tulee Äijästä, joka on itse Ukko Jumala. Kallio ja sen jyrkkä reunus näyttävät uhripaikoilta, kuten Kukkialla saamelaisten Uhrikallio.

Jylhän vuoren katsominen on aina yhtä hieno kokemus, mutta kun sen kuvaa, korkeus katoaa ja sen myötä kaikki. Yksikään kamera ei voi tallentaa sitä, minkä oma silmä näkee ja kokee.

Kuva todentaa lausuman, tässä muisto pakkashetkestä eilen. Laella pitäisi olla edes yksi ihminen hyttysenä oikeaa mittasuhdetta antamassa. Mutta ei. Onpahan näkymä vain. Ja tuskinpa ihminenkään auttaisi; sama tapahtuu, kun sieltä avautuvaa maisemaa kuvaa vuoren laelta. Mikään kuva ei kerro kaikkea omasta kokemuksesta. Mutta jokainen kuva voi muistuttaa mieleen siitä. Siksi kuvaan yhä vain.

Mitä hyvää pakkasessa on. No, ainakin se, että lumi luo tänne nyt maailmaa, joka muistuttaa Lapista. Kauneutta riittää. Kauneutta, jossa on myös vaaransa ja kääntöpuolensa, minkä olemme uutisista lukeneet. Luonto on arvaamaton varsinkin aivan ylhäällä pohjoisen talvisilla tuntureilla. Elämisen ja kulkemisen ilo voi siellä hetkessä muuttua syväksi murheeksi.

Vähäisiä ovat siten omat vaivamme. Etelän kylmyyden ikävin puoli on jo tullut mainituksi. Itselleni yhtä ikävää on se, että paukkupakkanen muuraa myös lähes kaikki lähiseudun joet umpeen eikä elämän virtaa niissä valkean jää- ja lumikannen alta näe. On vain valkea juova lumikentässä.

Otin kuitenkin kuvia vielä viikko sitten ja mustan veden ja valkean lumen kontrastit olivat silloin vielä selkeät ja kauniit.

Myös näin.

Ja sitten vielä kerran näin.

Lähes kaikki on nyt pelkkää valkeaa, lumen käärinliina. Mutta senkin kanssa on mahdollista elää. Kuinka silti odotankaan ja odotamme kevättä. Joskus se alkaa jo helmikuun lopulla, mutta vanhasta ajasta muistan laulunkin, jonka Opettajakorkeakoulussa 60-luvun alussa opin. Sen teksti meni jotenkin näin: ”Hip-hap-huu, nyt on huhtikuu. Pakkasherra kaiken yötä ahkeraan on tehnyt työtä. Eilen pehmennyt hanki vahv´ on nyt.”

Huhtikuussa ei varmuudella enää tuollaisia hankia ole. Ainakin toivon niin, sanon heti perään. Kevättä kohta mennään, niin vain on. Jo nyt päivä on pitempi; aamu alkaa hivenen aiemmin, hämärä laskeutuu myöhemmin. Ja valon myötä elämä alkaa taas ikään kuin herätä horroksesta. Näin ainakin omalla kohdallani.

Paha on talvi eläimillekin nyt, kauriit ja peurat joutuvat kaivamaan ruokaa paksun lumen alta; linnut saavat sitä piharuokinnastamme. Arvi taas ruokkii peuroja ja kauriita. Jokaisella omansa.

Kun ruokinnan on alkanut, sitä ei voi lopettaa. On kyllä sanottu, ettei metsiemme lintuja enää lainkaan pitäisi ruokkia,  koska se vie niiltä kyvyn muuten selviytyä. Ruokin silti. Elävä lintu on osa luontoa ja parempi kuin nälkään kuollut.

Niemelän linturavintola avautui marraskuun alussa ikkunamme alle. Se suljetaan taas heti kun lumi alkaa sulaa ja isommat pälvet ilmestyvät rinteeseen niin että ruuan löytäminen on jälleen mahdollisempaa. Mutta nyt juuri täytän lintulautoja siemenillä ja talilla. Mikä lemmikki kenelläkin, itselläni sellaisiksi ovat tulleet nämä luonnon vapaat linnut. ”Lennä lintu, lennä!”, sanoo säe, joka jostain ilmestyy. Ja kun tuon olen kirjoittanut, ei mieleen tule mitään muuta kuin kolme sanaa seuraavaksi säkeeksi: ”Anna elämän mennä!”  – Emmehän me sen menolle ja kululle muutenkaan mitään voi.

(6.1.2024)