Vuosi on pulkassa tai ainakin melkein. Tässä edessämme on enää kolme kohokohtaa mitä kalenteriin tulee. Kaikista muista on jo selvitty. Ja selvitään toki näistäkin, jos onnea on.

Ensin meitä odottaa talvipäivän seisaus 22.12. Siinä loppukauden paras uutinen minulle, koska silloin pimeyden sydän alkaa sulaa ja kuljemme – tosin ensin hyvin hitaasti – kohti kevään valoa. Sitä seuraa joulu, varsinkin sen aatto, joka aina lupasi paljon lapsena ja antoi hetkeksi jotain kovastikin odotettua eli jonkin ns. kovan paketin. Usein se oli pehmeä. Ja joulupäivä oli sitten jo lähes tuskaa, sillä 1940-luvulla ei joulupäivänä saanut mennä vieraisille tai edes kavereiden kanssa leikkimään pihalle. Miksi? Niin oli vain.

Uusi vuosi ei lapsuudessa ollut kovin kummoinen juhla sekään, ellei oteta huomioon tähtisadetikkuja ja sitä että karisevista joulukuusista joita alettiin tiputtaa roskakuiluun, tehtiin miekkoja joilla sitten käytiin sotaa: fektailtiin. Ihme ettei keneltäkään siinä sohiessa mennyt silmä.

Silloin tammikuun alussa oli aina lunta ja niinpä myös kerrostalomme pihalle rakennettiin lumikoijia, joissa kyyhötimme pahvinpalojen päällä hiljaa ja poltimme tupakkaa: tumpeista kerättyä, joka pantiin viinapullon metallikorkista ja lyijykynästä tehtyyn piippuun. Se onnistui helposti, sillä kynä oli halkaistu, lyijy otettu pois  ja puolikkaat sidottu kiinni narulla; metallisen korkin laitaan puhkaistiin sitä varten reikä. Ja sitten imettiin ja köhittiin ja oltiin miehiä. Viisi- kuusivuotiailta neuvokkailta pojilta se onnistui Kalliossa kyllä.

Ja sitten edessä odotti talvi, alkuun niin loputon. Vasta vappuna joka Kalliossa oli työväen todellista juhlaa, sai laittaa jalkaansa kumitossut. Miten keveä oli äkkiä juosta ja liikkua!

Jo sitä ennen oli alettu talkkarin kanssa ”tehdä kevättä”, hakata jäätä pihalta pois. Se taas oli talkkarin oma ilomielinen juoni jolla pihan pojat saatiin auttamaan kevään tuloa ja hänen työtään. Ja kun piha oli puhdas, tytöt tulivat ja alkoivat piirtää asfaltiin liidulla barbikuvioita ja hypätä barbia, niin tuota leikkiä meillä sanottiin. Narua hypättiin myös. Joskus sitä yritin minäkin, mutta huonolla menestyksellä. Eikä tyttöjen leikkeihin sopinut pojan muutenkaan ottaa osaa. Mamis ei voinut olla.

Kaikki tämä on kauan sitten kadonnuttta kansanperinnettä, voisi sanoa. Mennyt ei palaa, mutta se palaa. Nyt sotia käydään paitsi todellisuudessa (Ukraina, Gaza), etenkin peleissä, joita tuotetaan yhä kiihtyvällä vauhdilla. Tappaminen on niissä jokapäivää. Itsestäänselvyys. Ruutu sanelee nykyään elämän, mikä tahansa ruutu. Ihminen vieraantuu yhä enemmän todellisuudesta ja muuttuu, jos ei aivan koneiden orjaksi, niin ainakin osaksi hyvinrasvattua koneistoa. Mr. George Orwell jo tiesi.

Mutinaa ja muminaa. Kyllä. Sitä seuraa nyt. Tekoäly rules, hou hou. Kun tullaan siihen pisteeseen, että tekoälyltä kysytään, on kyseessä mielestäni jo lähes täydellinen kapitulaatio, jos siltä todella odotetaan järjellisiä vastauksia, jos tosissaan luotetaan koneeseen, eikä enää omaan päähän. Kuitenkin kone eli tuo ns. äly on vain matkija ja jäljittelijä, joka kerää ihmiskunnan jo ajattelemaa tietoa (siis sekasoppaa, hyvää ja huonoa, oikeaa ja väärää) internetistä ja soveltaa sitä konsultin tavoin ja tyhjin fraasein. Mitään todella älykästä siinä ei kerta kaikkiaan ole. Huono senttari, siinä kaikki mitä kirjoittamiseen ja tietoon tulee. Myös kuvien teossa se matkii muiden töitä kuin papukaija ääniä.

Mennyt vuosi on ollut tavallaan pitkä, mutta tavallaan lyhyt. Ukrainan sodan alkamisesta on kohta kaksi vuotta. Tänä kuluneena sen piti jo loppua, mutta nyt on päästy vasta pattitilanteeseen ja millä hinnalla: olemme nähneet silmitöntä ja järjetöntä tuhoa vailla edes aavistettavissa olevaa loppua. Joskus tuntuu että Euroopan talous odottaa että pääsee jälleenrakentamaan Úkrainaa, jotta oma talous saataisi taas nousuun. Ihmiskunta on sellainen.

Toiveeni muutoksesta on ollut toistaiseksi turha. Putin köhii, mutta tuntuu yhä olevan elossa. Vallankumousta Venäjällä tuskin vieläkään tapahtuu, koska lokakuun kumouksen jäljet olivat niin kauhistuttavia. Ja silti, siltikin sitä toivoo, että äkkiä jokin sokka vain irtoaa ja koko uusi diktatuuri romahtaa. Vaan auttaako sekään, luoko naapurissa uusi kaaos piankin vain uutta pakkopaitaa?

Aina on ollut myös hyvä Venäjä; jossain se siellä yhä on, lähinnä kyllä menneisyydessä, kirjallisuudessa, taiteessa, luonnossa ja ihmisissä, joita ei julkisuudessa koskaan näe. Kun sitten katsoo historiaa, niin koskapa Venäjän kansalla eli aivan tavallisilla ihmisillä, olisi ollut sellainen onni matkassa, että siellä olisi hallitsijana ollut kelpo tsaari. No, mieleen tulee kolmikko: Pietari Suuri, Katariina Suuri, Aleksanteri II (tuskin muita) mutta heilläkin on ollut pulmansa niin itsensä, oikeuden kuin valtionkin kanssa. Jos on äänestetty suositusta hallitsijasta kärjessä on komeillut Stalin ja jopa Iivana Julma. Vitseinä?

Äänestyksestä jonka Stalin voitti kirjoitti Viktor Jerofejev vuonna 2008 muunmuassa näin (suomennos Jukka Mallisen):

”Se, että Stalinista voi tulla maamme historian tärkein hahmo, ei ole mikään skandaali. Älä koskaan loukkaa ihmistä, joka rakastaa Stalinia. Älä huuda hänelle, älä tallaa jalkaasi, älä vaivu epätoivoon, älä vaadi häneltä mahdottomia. Hän on vaikeasti sairas ihminen, hänellä on epäinhimillinen tauti – hän on sijoiltaan henkisesti. Älä osoita häntä kohtaan myötätuntoa – hän vimmastuu myötätunnostasi. Älä yritä vakuuttaa häntä päinvastaisesta – et pysty vakuuttamaan häntä. Sulje kaikki emootiosi, sammuta silmäsi, luo häneen kylmä välinpitämätön katse – emootiosi vain ruokkivat hänen sairauttaan, hänen sielunsa janoaa sinun raivoasi. Osta ennemmin hänelle Stalinin muotokuva ja lyö sen lempeästi nauloilla seinään.

”Miten hyvä, että puolet maasta rakastaa Stalinia! Paljon pahempaa olisi, jos koko maa rakastaisi häntä. Puolet maasta ei rakasta Stalinia – eikö se anna toivoa tulevaisuudesta?

”En rakasta Stalinia. Puolet maasta rakastaa Stalinia. Mitä voin tehdä rakastavalle puolikkaalle?”

Näin Jerofejev ja paljon muuta. Ironiaa, joka ei todellisuutta murtanut. Vähän on voitu. Putin on kuin Stalin kohta. Hulluus kukkii keveästi, kirjoitti aikanaan Paavo Haavikko. Kaikkialla se laulu soi. Kansa kaiken kärsinyt myös kärsimään vain jää. Onko tuo kohtalo todella ikuinen, vai uskaltaako ajatella, että aina jossain kaukana on toivoa, joka aamun auringon lailla alkaa äkkiä valaista maata. Lauseessa on poetiikkaa, joka kyllä ei vaikuta realismilta naapurissa lainkaan, kun nykyperspektiiviä katselee.

On sanottu, että oikein iso maa pysyy pystyssä vain yhden ajatuksen voimalla (Kiina). Kun vastakkaisia ajatuksia on kaksi kuten USA:ssa, ollaan kaiken aikaa suurissa vaikeuksissa. Mitä tuleman pitää, se on kuin Trumpin tanssia, letkajenkan kaltaista menoa. Vankilaan tai valtion johtoon: hyppy eteen, hyppy taakse. Ja taas mennään. Sama minne.

Mitä tuleman pitää meillä, niin täälläkin käydään presidenttikisaa tammikuun lopulla. Sinnekään ei ole enää kuin hieman yli kuukausi. Molempien merkitys on suuri, mutta USA:n vaalien toki paljon suurempi. Maailman tulevia kohtaloita ei piskuinen Suomi sentään säätele ja meillä presidentin valtaa määrittää laki ja valvoo eduskunta. Mitä synnyinmaamme tekeekin niin aina se vähän komppailee vain; ja aina myös makaa rähmällään johonkin suuntaan. Hyvä on toisaalta muistaa, ettei maamme geopoliittista asemaa koskaan muuta mikään ellei täydellinen tuho. Revi siitä sitten.

Olisiko jotain hauskempaa sanomista menneestä vuodesta, jotain mukavaa, miellyttävää. Kun sulkee silmänsä ja katsoo mielen antamia kuvia, aina muistaa kevään tulon, sen miltä valon lisääntymisen ja lämmön tulo vaikutti kaikkeen. Verde, que te quiero, verde. Vihreää, kuinka rakastankaan sinua vihreä, kirjoitti jo Lorca. Joka kevät sanon sen. Nyt tosin siteeraan runoilijaa jo viikkoa ennen joulua. Primavera tarkoittaa ensimmäistä vihreää, mutta täällä mäellämme ensimmäinen vihreä on lähinnä tuhansien vuokkojen sineä.

Vasta kun kukat ovat kukkineet, alkavat uudet lehdet kasvaa pulleina ja vihreinä. Primaveran tilalla on meillä Sitarlassa siis Primablu. Löytyneekö tuollaista sanaa sitten italian kielestä? Tuskin, mutta tehty se nyt on. Ei muuta kuin käyttöön!

Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella. Joulupuumme, tuo muovinen ikipuu makaa vielä kolmessa osassa vajassa, mutta päässee huomenna salin nurkkaan odottamaan myöhempää koristelemistaan. Jotain pientä, jotain niukkaa, jotain yksinkertaista ja silti kaunista. Saa nähdä.

Jatkan mutinaa ja mutisen joulupuumme puolesta. Aina vain vaikeampaa on elävän puun kaataminen, tuon hapenantajan ja hiilensitojan, vaikka pakko on uunissa puuta polttaa. Mikä lie, mutta ostan puun mieluummin valmiina klapeina kuin kaadan (kaadatan) omia takametsästä. Kaksinaismoraalia, johon ihmiskuntammekin on taipuvainen sortumaan. Toisella eli sillä näkyvällä kädellä pyrimme hyvään ja toisella selän takana lepäävällä piilottelemme huonoja tekojamme.

Voipa olla, ettei kukaan ihminen pysty täysin puhtaana elämään luonnon ehdoilla. Yrittää silti täytyy. Dubaissa sovittiin jostain eli elämästä ilman hiilipäästöjä, mutta jos maailman kolme suurta maata tekevät muuta, ei sopimuksella ole arvoa. Nämä maat ovat väkirikkaimmat Intia ja Kiina (yli 3 miljardia kansalaista) sekä öljyn ja kaasun suurtuottaja ja muista piittaamaton Venäjä. Ja mitähän arabimaat tekevätkään, jättävätkö poraamisen ja toimeentulonsa sikseen? Toivoa toki on, mutta edessä on vielä pitkä tie. Sen loppua ja uuden paremman polun alkua en ainakaan minä tule näkemään.

Mutta tähän asti on päästy, ja jonnekin matka vie yhä. Tänään se vie ainakin Lohjansaaren joulutorille, jossa tapaamme käydä. Ehkä käväisemme sen jälkeen vielä Päivölän Navetan joulupihalla ja huomenna suuntaamme vaikkapa Karkkilan Ruukin joulumyyjäisiin.

Kuka tietää, mutta viimeistään huomenna illalla ainakin me tiedämme minne mentiin ja mitä nähtiin. Nyt on viikonloppu vasta edessä ja huomenna sunnuntai. Viimeinen Hoosianna ennen jouluaattoa kaikuu kirkoissa ja varsinkin tuo sävelmä soi omassa mielessäni. Ehkä sama tapahtuu myös vuoden päästä. Kun on elämää, voi aina toivoa. Ja kun toivoo, elää.

P.S. Ja Lohjansaaressa on käyty. Mukavaa kuten aina. Tapasimme Esan jolla tapansa mukaan oli myytävänä vanhoja hyviä kirjoja näyttämöllä. Ja tapasimme kuusipeuralauman kun ajoimme pois. Uljaita ovat vapaat metsien eläimet.

(16.12. 2023)