YKSI

Vielä pari päivää sitten oli lauhaa, mutta äkkiä säätyyppi vain muuttui. Talvi tuli jostain pohjoisesta hiljaa hiipien ja kylmyys peitti maan. Lunta tämä varhainen talvi ei kuitenkaan tuonut muuassaan, mutta ensin riitteseen ja sitten umpeen menivät lätäköt ja heti perään myös maalle levittäytynyt tulvavesi jäätyi. Kauneuttakin riitti, sen kertoo ylläoleva kuva avoimena virtaavasta joestamme.

Kävin ihan vasiten kuvaamassa jäätä. Siitä eli kuvaamisesta on tullut jonkinlainen päiväkirja, joka kuvien kautta kertoo minulle aina menneitten vuosien kulun. Valo ja varjot jäällä ovat myös lähes tauluja, kun museoihin ei ehdi lähteä. Luonto auttaa siinäkin!

Joki kuten jo sanottu virtaa kuitenkin yhä vapaana. Joskus se ei mene keskitalvellakaan umpeen täysin, vaan  keskellä näkyy kapea viiru vettä. Yli joen et silloinkaan mene, ellet ole hirvi joka ylittää joetkin miten tahtoo, olen huomannut. Ihmeellinen voima on tuolla luonnon sarvipäällä; ei pirullinen voima kuitenkaan. Vaikka kun miettii sanaa hirvi ja laittaa ö-kirjaimen sanan loppuun, alkaa huvittaa. Onko etymologia yhteinen, vai vain suomen kielen hauska vahinko. Niitäkin kun riittää.

KAKSI

Presidenttikisaa on ruvettu käymään nyt toden teolla. Pahvi-Juttakin saattaa (mutta vain saattaa) muuttua eläväksi nyt viikonloppuna; ihmeitten aika ei siten vieläkään olisi ohi. Saamme nähdä. Muita yllätyksiä tuskin tässä pokeripelissä enää näemme; tämän metamorfoosin vain.

Mukana on monta miestä ja kaksi naista; itselleni sopivia ehdokkaita heidän joukostaan löytyy juuri ja juuri pari. Niinistö kun jättää todella isot saappaat, joita virkaan pyrkivien kapoiset jalat eivät ainakaan vielä täytä.  

Tiedän jo sen ketä varmastikaan en äänestä; häntä jota todella haluaisin äänestää en aivan. Jokaisella on plussansa mutta varsinkin miinuksensa. Toisaalta voihan aina ajatella että viran myötä kokemus kasvaa ja kokemus tuo myös uutta ajattelukykyä, minkä Niinistön oma ura on osoittanut. Kun ajattelee, elää. Kun katsoo ja tutkailee, oppii.

Presidenttiämme on kompannut myös todella hyvin puoliso eli Jenni Haukio. Siipalla on siten myös oma merkityksensä; siihen nykyaikakin kannustaa. Entivanhaan oli toisin. Kekkosen vaimo Sylvi tosin erottautui kirjailijana (kuten Jenni), mutta oli muuten taustalla, samoin kuin kaikki ennen häntä. Vähä vähältä on kehitys vienyt kohti muutosta tässä. Jotain hyvääkin on siis ajassamme.

KOLME

Finlandia-palkinnon jako on taas pian käsillä. Olen kutsunut sitä sirkukseksi jo pitkään; ruletti ja lotto se on myös. Voittaako paras vai outo varas, kas siinä pulma. Lupasin muutama vuosi sitten Pekka Tarkalle, etten enää jaksa moittia häntä tuon hullunmyllyn tuomisesta Suomeen, joten en hauku häntä, vaan itse systeemiä, jos enää jaksan. Annetaan olla.

Muutaman huomion uusikin asetelma kyllä tuo mieleen. Tässä romaanikilpailussa armon sai tänä vuonna jälleen kuusi ehdokasta. Yhden niistä olen vasta itse kokonaan lukenut eli Sirpa Kähkösen 36 uurnaa. Hieno teos. Yksi Kähkösen monista.

Kirjakaupassa kävin äskettäin ja lukaisin sitten seisten muita ehdokkaita. Yksi heistä seurasi sitten minua ihan kassalle saakka: Iida Turpeisen Elolliset, sillä jokin siinä alkoi heti puhua.

Sen verran olen sitä jo lukenut että kaikki miellyttää, lause, ote, aihe ja hahmokin. Mieleen tulee vahvasti Olli Jalosen tapa kertoa, varsinkin historiallisesta ´todesta´. Kyseessä lienee sattuma; itse asiassa kirjoittajatyypin sisaruus tai veljeys, vai miten tuon tänä aikana sitten enää  oikein osaisi sanoa. Suosittelen siis, sillä loppuun selailtuani ainakin näytti, ettei ote lopahda.

Miki Liukkosen mukanaolo hämmentää. Jos hänet palkitaan, palkitaan kuolemansa kautta myytiksi noussut, ei kirjaa tai kirjallisuutta sinänsä. Vaan niin tapahtunee. Monet merkit eli ajallemme tyypillinen hyvesignalointi tuntuu tähtäävän juuri siihen.

Kirjallisuutemme kulta-aika näkyy ajoittuvan menneelle vuosisadalle, vähän yli puolestavälistä lähes sen loppuun. Todella merkittäviä ja hienoja kirjoja myytiin silloin paljon ilman kilpailujakin; sitten seurasi uusien vempaitten tulva ja lukutaidon romahdus. Jos vanhempi polvi osaa vielä kirjoittaa, miten käynee uuden nuorimman polven joka näppäilee lähinnä kännykkää. Hymiö ja muut lyhenteet korvaavat sanoja kuin muinaisessa maailmassa.  Eskon puumerkkejäkö täällä kohta enää sopimuksiin taiteillaan.

Nykyisiä hyvinä pidettyjä myyntilukuja hämää äänikirjojen osuus, joka on toista taiteenlajia kuin lukeminen. Turha edes mainita että kirjailija saa äänikirjasta enää viidenneksen siitä summasta minkä saisi paperille painetusta. Kyllä kirja, tuo fyysinen ja käsin kosketeltava on edelleen se, jota itse kirjana pidän ja arvostan. Lienen jo vähemmistöä, mutta ylpeä siitä, kuten vaimoni tapaa sanoa.

NELJÄ

Maailma jatkaa kulkuaan kohti pimeää ihan kuin marraskuukin. Rajoja suljetaan, suhteet vain jyrkkenevät suureen naapuriin. Mitä pitemmälle mennään, sen tylympiä tuloksia saadaan; siitä kertoo historia, oppinaineista yksi tärkeimmistä. ´Kun lyöt, lyön takaisin´  – siinä metodi. Siitä seuraa taas uusi isku; alati pitkittyvä iskujen sarja.

Sama vertautuu myös Israelin ja Palestiinan suhteisiin, josta kyllä jo kirjoitin, vaan kun tuo kauhuskenario vain jatkuu ja jatkuu totena. Joka päivä uusi koston kierre, uudet julmuudet. Viattomat kärsivät kuten naapurissammekin, jossa diktatuuriin on taas ajauduttu ja jossa hiljaiseksi piiskattu kansa kärsii kaikesta mitä sen pölkkypäät johtajat aina aiheuttavat; on kärsinyt jo vuosisatojen ajan.

Ratkaisu ei ole tappamisessa, vaan sopimisessa. Se tuskin puree säälimättömässä veljessodassa, joka on täysin hyökkääjän syytä, eikä varsinkaan onnistune Gazassa, jossa vastakkain on kaksi vimmaista ääriuskontoa ja uskoa oman Jumalan voimaan. Miten kertoa neuvottelemisesta heille. Silti vain kahden suvereenin valtion rinnakkaiselo suo rauhan siellä, mutta koska, ehkei koskaan. Niin taitaa olla, ettei tässä nykymaailmassa Vuorisaarnan opeilla enää selvitä; eikä kymmenellä käskylläkään vaikka ne kuuluvat Vanhaan testamenttiin.

Uuden testamentin Jeesusta, joka ei ollut aivan yhtä näkymätön hahmo kuin itse Jahve – Jeesuksella kun oli ihan todellinen esikuva – pilkattiin ristillä juutalaisten kuninkaaksi. Paradokseja riittää. Jeesuksen opit jäivät ja levisivät osaan maailmaa, kun hänestä tehtiin Kristus, mutta harva ne enää muistaa. Ja jos muistaakin, eivät ne ole käytännön ohjenuorina tarpeeksi kiinnostavia suurelle osalle kansaa. Ja todella, kukapa kääntää toisen poskensakin jos joku sille toiselle poskelle läimäyttää -– muusta puhumattakaan?

Leonardo da Vinci: Salvator Mundi

Ihmisyys, missä olet, kysyn taas ties kuinka monennen kerran. Vastauksia ei anna nyt edes tuuli. Kun menee ulos siellä on yhä kylmää ja hiljaista kuin betonibunkkerissa. Tuo ikävä vertaus nousi jostain mielen pohjalta ja onnettomuudekseni mieleen myös jäi.

VIISI

Pois pahuus. Joulu on tulossa ja se on perinteisesti ollut rauhan juhla. Ensimmäisessä maailmasodassakin oli silloin jopa molemminpuoleinen tulitauko länsirintamalla. Miten lienee nyt, sellaista tuskin on odotettavissa. Mutta saahan sitä edes toivoa.

Jouluun törmää jo kaikkialla. Joulun rihkamaa näkee kasoittain, Kiinastako rahdattua. Niin myös jouluvaloja, joulukatuja; joulupukkikin siis kuljeksii jo jossain? Uh ja huh. Onko aina ollut näin että joulu aikaistuu aikaistumistaan, kuten tuntuu?

Minun lapsuudessani joululauluja alkoi tulla radiosta vasta aattona. Mutta mitäpä noita aikoja haikailemaan. Se saadaan mitä annetaan. Pahemminkin voisi olla ja minkäs nykykehitykselle teet. Olenpa puolella tai vastaan, tämä rahan eikä rauhan juhla jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan kohti kaupallisuuden syvintä ydintä.

Joulun lahjat ovat olleet itselleni jo pitkään lähes satiirin aihe, kun muistan, mistä tuo traditio on peräisin. Joulupukin esikuva oli pyhä Nikolaus (270 – 342), Myran piispana toiminut. Kun hän kulki katua, hän kuuli avoimesta ikkunasta miten köyhä isä sanoi nuorelle tyttärelleen, että tämän tuli aloittaa työt prostituoituna, koska perheellä ei kerta kaikkiaan enää ollut rahaa. Nikolaus kauhistui ja paiskasi salaa rahapussin ikkunasta ja katosi paikalta.

Teko, jonka silloisista seurauksista emme kuitenkaan ole selvillä. Luultavasti rahalla ei kauan eletty. Mutta tarkoitus oli hyvä. Itsekin annamme lahjoja, mutta meillä kotona se ei enää ole oleellisin osa joulua, kuten lapsena, jolloin kova paketti voitti aina pehmeän. Nyt pehmeä jyllää ja hyvä jos lahjoja on vain yksi.

Kirjoja en laske lahjoihin mukaan, niitä annetaan, koska ne ovat sivistyksen, viisauden ja ilon tuojia (silloin kun ovat). Olkoot niitä useita.

Minulle jouluakin tärkeämpi päivämäärä on 22.12. jolloin tänä vuonna on taas talvipäivän seisaus. Siihen ajo pimeään pysähtyy, jysähtää kuin seinään. Turvavöitä ei kuitenkaan tarvita, sillä tuosta päivästä alkaa kipuaminen kohti valoa. Jos kaikki käy hyvin, näemme ensimmäiset sinivuokot jälleen maaliskuun alussa 2024.

Mitä sinivuokko minulle edustaa, sitä lienee turha sanoakaan. Mutta kirjoitetaan se silti tähän: toivoa; tuota ikuista, ihmeellistä ja aina jossain taustalla kajastavaa, alati katoavaa ja alati palaavaa toivoa.

(18.11.2023)