Kuolleita ja eläviä


On lauantai mutta silti pyhä, pyhien vainajien päivä, kuolleitten muistamisen päivä. Joskus menneinä vuosina maa on jo peittynyt sankkaan lumeen ja keli ollut iljannetta täynnä. Nyt taas plussaa riittää ja sataa sataa sataa kuin Kari Rydmanin laulussa. Tuuli tuulee vimmalla ja viimeiset lehdet lentävät. Harmaata on eikä ulkoilua voi harrastaa. Harrastetaan sitä sitten ajatuksissa ja muistellaan myös niitä jotka täältä ovat jo poistuneet. Surukuuset Saukkolassa ottavat tähän osaa.

Pyhäinpäivä on jo pitkään ollut koko maailmassa päivä, jolloin kuolleita aivan erityisesti muistetaan. Itse asiassa se oli jo, meillä siitä on vain tehty työmarkkinapyhä lauantaille. Kyseessä ei silti ole koskaan ennen ollut Halloween, tuo irlantilaistensiirtolaisten aikanaan mukanaan viemä aito anti Yhdysvalloille, jonka tuonti takaisin Eurooppaan on tehnyt koko jutusta lähinnä irvokasta ja kaupallista teatteria, kuten lähes kaikessa muussa on samaten tapahtunut. Hyväkin kulttuuri kuolee, kun sen kaupallistaa. Tai oikeammin: tyhmentää. Kyyninen kauppamies lähtee siitä, että mitä alkeellisempaa, sen suuremman yleisön tuote tai asia tavoittaa. Juuri niin on käynyt ja juuri niin näkyy käyvän aina vain suuremmissa mittasuhteissa.

Täällä suloisessa Suomessamme on pitkään saatu elää toisin, arkisemmin ja yksinkertaisemmin. Vainajia on silti käyty katsomassa ja kunnioitettu hiljaisuudessa vailla hälyä ja melua. Haudalle viedään havuja ja kynttilä, joka sytytetään ja jonka valossa maailman mustuus edes hetkeksi hieman katoaa. Viedäänpä yhä kanerviakin, joiden uusia muunnoksia eli callunoita ovat kaikkien kauppojen hyllyt taas täynnä. Mutta olkoot, niiden hinnat eivät päätä huimaa ja kyse on kuitenkin elävästä kukasta. Haudalla ollaan sitten hetki vaiti ja mietitään häntä tai niitä, jotka jossain siellä maan alla luina tai tuhkana makaavat. Voipa heille sanoa sanan ja parikin, jos jotain todellista tulee mieleen. De mortuis nil nisi bene – Kuolleista puhutaan vain hyvää, tai sitten ei mitään – niin itse kääntäisin tuon.

Kun muistamisen hetki on ohi, palataan taas arkeen, omiin askareisiin. Elävän on helppoa muistella kuolleita, mutta muistavatko kuolleet meitä. En oikein usko siihen. Aivomme voivat meitä kyllä vakuuttaa muustakin, mutta silloin lienee kyseessä mielikuvitus ja tunne, joka sitä haluaa. Merkkejä kuolleilta saamme, koska itse sellaisia etsimme ja haluamme. Itseään on helppo pettää eikä siinä ole mitään pahaa. Elävän yhteys kuolleeseen säilyy niinkin.

Minulle yksi muisto vainajan ns. merkistä on kaukaa menneisyydestä. Olimme Antti Tuurin kanssa hautaamassa Sodankylässä kirjailija Pentti Ruonaniemeä, muutaman hienon kirjan kirjoittanutta miestä, väärtiä, joksi häntä kutsuimme.

Yöpymispaikkamme oli Rovaniemellä ja kun sinne sitten iltamyöhällä palasimme – Antti ajoi ja minä käyttäydyin – syttyivät revontulet taivaalle. Ne seurasivat meitä voimalla leimuten koko pitkän matkan aina perille saakka, kunnes himmentyivät Rovaniemen kaupungin valoihin. Ajattelin silloin että Pentti ikään kuin yhä seurasi meitä ja kiitti osallistumisesta. Luulen että olisi kiittänytkin, kun oli vielä elossa. Ystävyys on sellainen asia, jota kaupan hyllyltä on koskaan mahdoton ostaa. Siinä se vertautuu rakkauteen.

Paljon on kuolleita mahtunut elämääni, paljon enemmän ystäviä on jo maan alla kuin päällä. Parhaiten manan maille menneistä muistan toki oman äitini,  joka minua ehdoitta rakasti vaikkei koskaan oikein ymmärtänyt mikä olin ja mitä halusin. Samoin muistan minua 15 vuotta vanhempaa veljeäni, joka ensimmäisenä näytti isättömälle pojalle millainen miehen malli voi olla siitä huolimatta että veli itse oli haikean surumielinen aina silloin, kun saattoi olla täysin vapaalla. Yhdessä me lauloimme ja hän soitti haitaria ja antoi myös oman äänensä kaikua. Niitä Kukkian iltoja en koskaan unohda.

Samalla tavalla muistelen yhä niitä, jotka eivät ole sukua, mutta ovat olleet ihmisiä, joilta olen saanut oppia ja neuvoja. Heidän  vaikutuksensa omaan elämääni on ollut suurempi kuin silloin aikanaan saatoin koskaan ajatella Kirjailijoita he lähes kaikki ovat olleet ja siksi puhun nyt muutamasta kollegasta. Ruonaniemen mainitsin jo. Sodankylässä on hänen hautansa ja siellä vaeltaa hänen henkensä niin kauan kuin yksikin hänet kylällä muistaa.

Varsinaiseksi isähahmokseni tuli kuitenkin sitä mitään tietämättä Samuli Paronen (1917 – 1974), joka kirjoitti romaaneja, mutta jätti erityisen jälkensä suomalaiseen aforismikirjallisuuteen. Aivan viime töikseen Samuli kirjoitti kokoelman Maailma on sana, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen syksyllä 1974. Kävi juuri  kuten hän minulle sairaalasta kirjoitti kun tajusi jo kuolevansa: syksyn kirjoista hän ei ehtisi enää nähdä mitään; ei siten omastaankaan.

Hautajaisissa oli lisäkseni mukana myös Kalevi Seilonen: Me kaksi nuorta kirjailijaa olimme myös ainoat kirjailijat jotka Paronen elämässään kasvotusten tapasi ja joiden kanssa piti yhteyttä kirjeitse. Jos hän oli minulle tärkeä, sitä hän taisi olla myös Kaleville. Kuollut on jo hänkin, mutta muistossa runoilija Seilonen elää. Runous on yhä ikuista, tai sanon sen toisin: runous pysyy elossa niin kauan kuin yksikin ihminen sitä lukee.

Mitä Paronen minulle sitten opetti? Ei oikeastaan sanoin mitään (paitsi postuumeissa aforismeissa), vaan oppi tuli siitä miten hän eli ja oli elänyt. Paras opetus ei taida koskaan olla ns. ohjeiden antamista, vaan eräänlaista johdattamista siihen että itse alkaa oivaltaa. Niukat elämän antimetkaan eivät estäneet ihmisen hengen lentoa; köyhyys muuttui Parosessa sanojen rikkaudeksi.

Kun sen tajusin, lakkasin valittamasta monista itseäni kohdanneista mutta paljon mitättömämmistä murheista. Kuten Kaarlo Kramsu runossaan Ilkka kirjoitti: ”Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki”. Mutta myös kaikki mitä Paronen sanoi, pitää edelleen paikkansa: ”Eniten järkeä kuluu suuriin typeryyksiin.” Ja siitä eteenpäin: ”Suomi kuuluu hyvinvointivaltoihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin.”

Sitä todistamme nytkin vaikkapa soteuudistuksen myötä. Uudet hyvinvointialueet ovat jo syntyessään maatuneet pahoinvointialueiksi;  nykyisessä sairaanhoitosysteemissä ei toden totta ole enää mitään järkeä.

Jonot kasvavat vain ja ihmiset kuolevat tätä menoa lopulta jonoihin. Vain rikkaat voivat etuilla. Tätäkö kutsutaan demokratiaksi?

Parosesta siirryn toiseen vainajaan, joka myös kuului elämäni opettajiin; Kerttu-Kaarina Suosalmeen (1921 – 2001), lyhyemmin Kaisuun. Tuo Lahden Kalliolassa asunut ja sitten viime ajat Hollolan vanhassa kansakoulussa yhdessä miehensä Jorma Kardenin kanssa elänyt kirjailija oli valovoimainen moottori, joka ei sallinut kummankaan elämän jysähtää paikoilleen. Myös Kaisun ja Jorman elämä  oli itse asiassa jatkuvaa kamppailua toimeentulon ja rahojen kanssa, jota ei suinkaan auttanut Kaisun taipumus olla julkaisematta jo valmista kirjaa, koska viimeinen sivu oli aina kesken… Kuinka monta kertaa todistinkaan  myös sitä.

Kaisun yksi pääteoksista Hyvin toimeentulevat ihmiset saatiin kuitenkin ajoissa. Se oli hyvin tehty ja läheltä nähty toden romaani charmia täynnä.

Tuossa kirjassa välittäjä sanoo päähenkilölle joka hurjassa rahapulassaan yrittää myydä todella kaunista rantamökkiä: ”Kauneus ei ole kaikki”. Ja niin hinta putoaa roimasti. Välittäjälle tärkeintä kun on saada tavara kaupaksi. Jokaisella oma tähtäimensä.

Mitäpä en olisi oppinut Kaisulta. Jopa ilon opin myös, sen ettei kannata aivan suruun kadota, vaikka maailma kuinka ahdistaisi. Samaan syssyyn ja tarkoitukseen löysin myös Vivaldin musiikin, jota Kaisu aina soitti kun siellä kävi. Neljä vuodenaikaa, mutta erityisen nopeana ja elävänä versiona. Kuinka kauniisti  ja mahtipontisesti se täytti ison puutalon avarat huoneet.

Juuri tuo musiikki vertautuu häneen kaikessa. Kaisun ja Jorman, tytin ja pojun hauta on Lahden radiomastojen luona. Komeat ovat sieltä näköalat niin meille eläville kuin vainajille. Ainahan me voimme kuvitella, että heidän levottomat henkensä nousevat silloin tällöin tarkkailemaan nykyajan maailmaa ja kun tämänhetkisen menon näkevät, palaavat kuolleet kiireellä ja mieluusti takaisin rauhansa tyyssijaan ja nukahtavat uneen, jonka pituutta ei edelleenkään tiedä kukaan.

Vielä mukaan pyhäinpäivän muisteloon tulee yksi maailmasta jo fyysisesti poistunut kirjailija joka sitten oli jo enemmänkin kollega kuin opettaja. Hän on Erno Paasilinna (1935 – 2000), Tervolan terrieri. Paljon olen tuoltakin pohjoisen pojalta silti oppinut. Ensin tutustuin häneen, sitten vasta vastaan sattui Pentti Ruonaniemi (1927 – 1982); Ernoakin vanhempi mies , mutta samaa lujaa ja taattua laatua.

Sodankylän, tuon muinaisen Harrihaaran väärtiltä eli Ruonaniemen Pentiltä opin paljon ihmisyyttä ja varsinkin sitä, miten mielenrauha säilytetään missä tahansa tilanteessa. Erno taas ei aina ollut väärtin kaltainen; hän muistutti joskus enemmän omaa lapinkoiraansa, jota turhaan yritti komenmella. Mutta oli tuollaisessa luonteessa myös puolensa: kun mestari pääsi vauhtiin, ei sanoja säästelty puheessa, ja sitten sama toistui erityisen taidokkaalla suomenkielellä kirjoissa. Miten viisaita ja luettavia myös ne yhä ovat.

Pyhäinpäivä on jo kääntynyt iltapäiväksi ja edessä lienee enää saunan laitto. Mikäpä sopisikaan tähän tuhruilmaan paremmin kuin lämmin kyly ja kostea kuuma löyly, haudutetun vihdan tuoksu ja sen tuntu iholla, kun vaston ja vihdon itseäni mielin määrin.

Kun saunaa oikein lämmittää ja saa sen mieleisekseen, kun antaa löylyn purra ja vihdan lentää, vapautuu siitä sielukin. Tuntuu hetken jopa siltä, että se poistuu ruumiista hetkeksi kuolleitten lailla. Mutta onneksi se palaa myös takaisin tähän halpaan tomumajaan. Elämä ilman sielua ja henkeä ei ole vain pilvinen päivä, vaan se sama kuolema, jota juuri tänään muistamme.

(4.11.2023)