Kirja on yhä se informaation ja taiteen muoto, joka on itselleni läheisin, tai tarkemmin sanottuna intiimein. Ilman lukijaa ei ole kirjaa, tai jos onkin, kirja ilman lukijaa ei puhu eikä pukahda, sano kerta kaikkiaan mitään. Vain sinun pääsi alkaa muodostaa sanoista lauseita ja ymmärtää mistä on kysymys. Se tapahtuu kahden ja kaikessa hiljaisuudessa, ellet lue ääneen. Olet avain, jota kirja odottaa ja kirjalla on aikaa. Vanhimmat säilyneet teokset ovat tuhansia vuosia sitten luotuja. Yhä ne puhuvat ihmiselle, koska ihminen ei juuri ole muuttunut. Vain maailma ja varsinkin tekninen maailma on hänen ympärillään jo toinen.

Tärkeitä itselleni ovat kirjan lisäksi myös kuvataide ja musiikki. Taidetta aloin palvoa nuorena ja juoksin museoissa kuin vimmattuna niin koti- kuin ulkomailla. Pariisissa impressionistit, Picasso ja Brancusi, Lontoon Tate Modernissa vaikkapa Mark Rothko. Venetsiassa sitten kuka tahansa kaupungin ikinuorista klassikoista alkaen Tiepolosta ja Bellineistä päätyäkseen esimerkiksi Carlo Crivelliin. Entäs Caravaggio. Nimiä ja kuvia riittää. Puhumattakaan vanhoista laatumaalareista Euroopassa. Miten paljon heitäkin on: Brueghelistä ja Düreristä Vermeeriin. Hän oli Proustin suuren ihailun kohde, varsinkin taulu Näkymä Delftistä tai Näkymä Delftiin. Tässä se on:

Kun nyt katson taulua ja ajattelen kaikkea lähes 70 vuoden aikana näkemääni (jolloin murrossiässä kiinnostuin kaikesta, myös kuvataiteesta), voi päässä hyvinkin alkaa soida Mahlerin neljäs, sen loppuosan laulu: ”Wie geniessen die Himlischen Freuden…” eli Nautimme taivaallisista iloista. Ja Mahler soi ja soi. Lopulta Kuolema Venetsiassa filmin surumielisissä kohtauksissa. Silloin kyseessä on jo viides sinfonia, hidas osa.

Taivaalliset ilot… Niistä emme tiedä, mutta ainahan voi kuvitella. Siksi juuri nuo sanat kuvaavat suhdettani kaikkeen hyvään taiteeseen. Ja erityisesti parhaaseen kirjallisuuteen. Myös uudessa ja uusimmassa on paljon hyvää, kunhan sen jaksaa vain penkoa ja löytää kaiken sälän ja krääsän joukosta. Mutta varsinkin klassikkokirjoihin voi luottaa. Ne ovat ystäviä ja tovereita jotka eivät jätä eivätkä petä vaikeimmillakaan hetkillä.

Ylistän siis nyt vaihteeksi hieman kirjallisuutta, jonka asemaa kaikki maailman uuskultuuri joka ei ole kulttuuria nähnytkään on iloisesti horjuttanut ja heittänyt tien oheen tai ehkä paremminkin roskikseen (toivottavasti edes kiertoon) – hylännyt silti kuin käytetyn ja turhaksi mielletyn tavaran. Kyllä luku- ja kirjoitustaito on edelleen yksi sivistyksemme pilareista, jonka kautta eläimistä kehittynyt ihmiskuntamme on saanut yksilöilleen latinankielisen epiteettinsä homo sapiens, viisas ihminen.

Taide, musiikki ja kirjallisuus ovat pyhä kolminaisuus. Ensin oli taide (luolapiirrokset) sitten musiikki, vaiko toisinpäin, viimeisenä yhtä kaikki syntyi sitten kirjallisuus, kun sanoja opittiin tallentamaan alkuun nuolenpääkirjoituksella ja hieroglyfeillä.

Siinä kolmikkomme, maallisen raamatun Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tai sitten vaikka Canovan patsas Tre Grazie, Kolme Sulotarta. Senkin näin kerran kauan sitten Possagnossa. Unohtumaton oli tuokin museo.

Miksi kirjallisuus on läheisin, miksi juuri se tulee iholle ja saa tulla, en osaa suoraan vastata. Niin vain on ja sen täytyykin olla ja tulla. Ehkä siksi, että lukeminen on kaikkein suorin tapa nauttia taiteesta vailla muita. Taulun ja katsojan välillä voi olla samanlainen suhde, mutta sittenkään se ei tunnu minusta aivan samalta. Taulu jää museoon tai pysyy painettuna kuvana, joka ei siitä muutu tai kasva kun sen kerran on tulkinnut. Musiikkia kuuntelee samaten, mutta sen tuottajat (esittäjät) ovat toisia kuin sinä itse; portaikko säveltäjän ja kuulijan välissä. Taivaallisia iloja antavat kyllä kaikki kolme, kukin tavallaan. Kun  nyt ylistän kirjaa, sen tarkoituksena ei siis ole ottaa mitään toisilta pois. Jokaisella on paikkansa. Ja myös aikansa.

Kirjan ja lukijan välissä ei ole ketään muuta, pelkkä teksti sivuilla ja sinä, joka sitä tulkitset (äänikirja ei siksi kuulu tähän lainkaan). Kirjan tekijä ja sen lukija ovat lukiessa nahatusten, kuten Tuomas Anhava kauan sitten sanoi. Hyväksyn yhä määritelmän. Intiimistä tapahtumasta on kyse, samanlaisesta kuin fyysisessä rakkaudessa, joka onnistuu todella vain, jos iho pitää ihosta. Jotta lukija haluaa lukea kirjaa, hänen on jollain lailla myös pakko pitää opuksesta samalla tavalla. Kyllä kirja muuten jää kesken ja siirretään syrjään, joskus jopa ikuisesti, mitä tuohon lukijaan tulee. Lukijan torjuntaa voi hyvin verrata ihon vastaavaan. Mikään järkisyy ei auta, eivätkä toisten lämpimät suosituksetkaan. Lukekoot muut rauhassa, minä etsin itselleni läheisemmän kumppanin.

Kirjojen maailmassa niitä onneksi riittää tuhansin eri variaatioin. Aina löytyy klassikko, jos ei muuta. Ja hyvä klassikko on kirja, joka on pitänyt pintansa vuosisatoja, joskus tuhansiakin.

Italo Calvino on määritellyt klassikokirjan tunnukset monin eri tavoin artikkelissa joka julkaisitiin L´Espresso-lehdessä vuonna 1981. Siinä on kolmetoista erilaista määritelmää, joista otan tähän selkeimmät. Kas näin, suomennokset ovat omiani:

Numero 1. Klassikoita ovat kirjat joista kuulee aina sanottavan ”luen uudestaan” eikä koskaan ”olen lukemassa”.

Numero 4. Klassikko on kirja, josta uudelleenlukiessa löytää yhä uutta juuri kuten ensimmäiselläkin kerralla.

Ja sitten vielä numero 6. Klassikko on kirja joka ei ole koskaan lopettanut sanottavaansa.

Klassikoita, omiksi löytyneitä ja sellaisina yhä vain pysyneitä ovat esimerkiksi Proust, Tshehov, Joyce, Voltaire. Siinäpä nelikko jonka avulla pääsee jo pitkälle. Miehiä kaikki, mikä johtuu vain siitä, että aika oli aikanaan ankara naisille. Nyt sekin on onneksi jo toisin.

Kaikki tämä tuli mieleen kun harhailin Helsingin Kirjamessuilla ensin torstaina aamulla ja nyt sitten vaimon kanssa lauantaina illansuussa mukana myös hänen tyttärensä ja tämän mies. Siinä kaksi erilaista kokemusta, kaksi tapaa nähdä kirja. Ja yrittää ymmärtää sen olemusta.

Onko se vielä olemassa, onko kirja todellinen, sen todellisuus tätä maailmaa. Vai mitä?

Pisin jono jonka näin oli jonottamassa Maija Vilkkumaalta nimikirjoitusta. Kirjan on tehnyt Miina Supinen. Ajan kuva jonon pituus on.

Messuille johduin koska Kirsi Piha ja hänen Levoton lukijansa kustansi kirjani Marcel Proustista. Hänellä on messuilla Proust-piste, joka yhä tänäänkin sunnuntaina on vielä auki aina kello kuuteen saakka ip.

Siellä voi noin vain käydä, sillä osaston tarkoituksena ei ole pyytää kävijältä mitään muuta kuin sitä, että tulija istahtaa tuoliin (niitä on kaksi) ja lukee Proustin klassista romaanisarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Minimivaatimus on viiden minuutin lukeminen. Mutta kauemminkin saa olla. Ja todella, sitten saa mennä vailla mitään ostovelvoitetta mihinkään. Lukeminen on ilo, ei pakko.

Juuri tämä teki osastosta miellyttävän. Ei kauppaa sinänsä, vaan kulttuuria. Lukemisen taidon korostamista ja mahdollisuuden antamista sille, että jokin vaikeana pidetty avautuisi. Tilaa ja hiljaisuuttakin oli tarjolla tuolla osastolla. Jos se messujen hälinässä koskaan on mahdollista.

Torstaina hälystä pitivät huolen koululuokat; lauantaina aikuiset. Sitä lisäsivät viini- ja ruokamessujen läheisyys toisella puolella käytävää.

Kaksi kulttuuria, jotka tuskin koskaan tulevat Suomessa kohtaamaan. Hienostuneisuus ja örveltäminen kulkevat usein tasajalkaa rakkaassa isänmaassamme.

Mutta olkoot. Keskityimme silti kirjoihin. Puhuimme yhteen Proust-pisteen tuoliin vaimoni Anna-tyttären miehen Jonin. Kas tältä hän näytti istuessaan tuossa maallisessa kirjapyhätössä Proust-viiksineen ihan oikea klassikko kädessään.

Kun messuilla sitten harhailimme löytyi parikin tuttua kiintopistettä. Toinen oli Esa Utukan antikvariaatti Nettinuotti. Toinen Kimmo Pietikäisen Terra Cognita. Hyviä vanhoja kirjoja, hyviä uusia kirjoja.

Kummankin kanssa keskusteleminen tuo aina sekä iloa että huvia ja kummaltakin täytyy aina ostaa kirja. Cecil Hagelstamia kaipasin samasta syystä, mutta Cecil sanoi jo aiemmin jättävänsä messut väliin. Hänen liikkeensä löytyy kyllä edelleen Uudenmaankadulta. Ja hyviä vanhoja kirjoja on sielläkin. Aina.

Lopulta kello 18 alkoi osuutemme. Puhuin Kirsin ja Rosa Meriläisen kanssa klassikoista, siitä miksi juuri ne ovat kirjoja, joita meidän yhä kannattaisi lukea. Tilaisuus oli hauska, koska Rosa oli sitä kuten Kirsikin ja minun tehtäväkseni jäi vain komppailla näitä sanavalmiita älykkäitä naisia. Myös kuulijoita riitti, joten summa summarum, hauskaa oli. Onneksi Töölö-lava oli lasten osastojen takana, joten hälykin jäi toiselle puolelle salia.

Jos yksikin kuulija kiinnostui klassikoista, kaikki oli hyvin. Tai ainakin olisi mallillaan. Itse asiassa taas kuin aluillaan.

Puoli tuntia kului kuin siivillä ja sitten edessä oli enää kotiin lähtö  eli tunnin ajaminen pimeässä. Mutta se sujui. Hiljaiset tiet, ei onneksi peuran peuraa hyppäämässä auton eteen. Ja niin meni yö ja alkoi sunnuntaiaamu, uusi päivä. Kirkas, kuten näyttää. Ja talviaikakin. Nyt kun kelloja siirrettiin tunnilla taaksepäin, rikastuimme merkittävästi.

Aikaa se on tuntikin, sanoisi sananlasku, jos sanoisi. Sillä kyllähän niin on, että maailman ajassa tunteja ei koskaan ole liikaa tai liian vähän, vaan aina se sama määrä. Vasta kun ihmiskunta katoaa, katoaa aikakin. Siihen saakka kellot kuitenkin käyvät.

(29.10.2023)