Otsikon sanapari valikoitui tietenkin loppusoinnun takia, jos kohta jotain totuuttakin siinä on. Ruska on kaunista, syksyn muuttuminen talveksi taas väliin kylmäävää kyytiä. Mutta eiköhän pahinta ole pimeys. Jos  koko maailmassa sitä riittää kasapäin niin henkisen kuin muunkin väkivallan seurauksena, nyt myös maapallon asento aurinkoon nähden suo juuri meille, pohjoisen ihmisille pian pelkästään avaruuden aina vain enenevää mustuutta, kunnes sitä on William Blaken aforismin sanoin Kylliksi! tai Liikaa.

Kaikkea pimeyttä voi kyllä poistaa taiteella. Yksi hyvä poistaja on Vincent van Goghin maalaus Tähtikirkas yö. Taulu, joka lopulta on itse asiassa pian kuolevan ja ehkä sen jo vaistoavan taiteilijan oma mielenmaisema.

Starry starry night… Van Goghin maalaukset elävät yhä, miehen joka myi koko elämänsä aikana yhden taulun, ja senkin hänen veljensä  taidekauppiaana toimiva Theo osti itse, väitti vain myyneensä. Hän tiesi mitä veljelleen siten antoi: suurimman lahjan. Kun tekee jotain tosissaan ja työ ei kelpaa kenellekään, on tauti kuolemaksi. Sama koskee kaikkea taidetta. Mutta yksikin taiteen käyttäjä, jopa imaginaarinen ostaja, katsoja tai lukija riittää. Tuo ohut kuin hämähäkin kutoma lanka voi pitää ihmistä tässä todellisuudessa. Ja sen varassa hauraskin elämä jatkuu.

Nuorempana kävin lähes kaikissa paikoissa, joissa Vincent oli maalannut. Auvers-sur-Oise, jossa hän vietti elämänsä viimeiset 70 päivää, oli ehkä suurin elämys paljon yli 40 vuotta sitten. Pienehkön kyläkaupungin vaikuttavin kokemus oli hauta, jonka vieressä toinen yhtä vaatimaton eli Theo-veljen.

Vincentin ylläpitäminen toi taidekauppiaana toimivalle veljelle vain hankaluutta ja tuskaa, kun rahaa piti kaiken aikaa lähettää, vaikka hänellä oli jo oma perhe elätettävänä ja tiukka vaimo. Mutta jotain muuta suhteessa oli sittenkin, sillä kun Vincent tappoi itsensä ei mennyt kovinkaan kauaa kun Theo itse menehtyi. Suruun, voi kyllä huoleti sanoa.

Internet tarjoaa Tähtikirkkaan yön näkymää lukemattomina reproduktioina, tosin jotkut niistä matkittuja, muunnettuja, väärennettyjäkin. Maailma on usein surullinen markkina. Mutta vanha aito taulu elänee edelleen jossain. Kun etsin, näin että se on päätynyt New Yorkin MoMAaan. Parempi niin kuin jonkin yksityiskokoelman suljetussa bunkkerissa. Kuvataide kuuluu kaikille… kuva siis. Sama kuka aidon taulun omistaa. Museo on tässä maailmassamme yksi sen hienoimmista keksinnöistä, kuten kirjastokin. Ja kirjasto on vieläpä ilmainen.

Taide todella hälventää pimeyttä, sen näkeminen siis mitä itseeni tulee. Joka syksy ja varsinkin marraskuu on muuten pahaa aikaa, kun valo katoaa. Olen siksi joka syksy yrittänyt tehdä juuri tähän aikaan eniten töitä ihan minkä tahansa asian kimpussa.

Tällä hetkellä manuksen sivuja on koossa 540; ja kuten A.. Tuuri aikanaan aina sanoi: – Laiska töitään laskee. Mutta joskus sekin lohduttaa. Määrä ei tietenkään tarkoita laatua. Mutta mukaan täytyy silloin ottaa myös Veikko Huovisen edustamaa Toiveikasta talvimieltä. Eteenpäin mennään. Onhan helmikuu ja varsinkin maaliskuu kohta aivan pian käsillä… Todella sitä jo toivon.

Aika kuluu nyt parhaiten juuri töitä tehdessä. Jos lapsena viikko oli vuoden mittainen, tuntuu se nyt kuluvan hujauksessa, kun käsillä on jotain itseä kiinnostavaa. Niinpä yhä lähemmäs saapuu talvipäivän seisaus 21.12. ja saapuu varsinkin seuraava päivä jolloin valoa on jo minuutin enemmän! Merkityksellinen päivä se on kyllä siksikin, että silloin näin ensimmäisen vilauksen vaimostani tasan viisi vuotta sitten.

Mutta takaisin maan pinnalle ja asiaan. Ihmeellinen on pallomme. Australiassa alkaa nyt kevät ja tammikuussa kesä. Sinne on vain niin pitkä matka, että matkasta sinne tai Uuteen Seelantiin voi vain haaveilla. Ja koko ajatus on muutenkin mahdoton: kukapa pitäisi tästä vanhasta taloparastamme huolta, jos olisimme poissa. Kyllä matkata voi ajatuksissakin. Annetaan mennä siis.

Viimeinkin syksy todella alkoi, mutta onhan nyt jo lokakuun loppu. Ei ole kuin pari viikkoa siitä kun lämpöä oli päivisin vielä lähelle kahtakymmentä, nyt enää muutama piskuinen aste. Lyhyt on ollut tämän vuoden syksy, lyhyempi kuin koskaan, mietin. Yöllä jo pakkasta, aamulla väliin kuuraa ja huurretta. Toisaalta kaunista on sekin. Pienikin valkoinen huntu maassa suo valoa, jonka minunlaiseni ihminen ottaa kiitollisuudella vastaan. Lapissa lunta sitten on jo 30 cm. Hm. Kesäinen Lappi on enemmänkin minun valtakuntaani.

Kun matka kauas on utopiaa, voi lähimatkailukin avartaa. Ja avartaahan se. Koska filosofi Pate saapui taas kunnioittamaan halpaa majaamme läsnäolollaan, tuota arvonsa tuntevaa herrasmiestä piti viedä taas paikkaan, jossa on sille sopivia hajuja, mutta myös meille sopivia maisemia.

Mistä löytää sellainen paikka jossa emme vähään aikaan olisi käyneet?

Pähkinäniemi Virkkalassa, Lohjanjärven rannalla tuli vaimon mieleen ja sinne ajoimme. Ja kas. Maisemaa siellä riittää, tosin tarkemmin sanottuna lähes pelkästään yhtä ainoaa niemen kärkeen johtavaa kävelytietä, jota filosofi suostuu etenemään.

Ja sitäkin edettiin juuri sen verran kuin se herralle maittoi. Olin itse jo pitemmällä kun käännyin ja näin, että jarrutus oli alkanut. Tuntui, ettei mikään mahti maailmassa saisi filosofia enää liikkumaan.

No, muutaman metrin se sentään vielä lähes hyppäsi eteenpäin kun näki herkun vaimoni kädessä. Mutta siinä oli kaikki. Se ulkoilusta sitten, myös meidän osaltamme. Autoa kohti herra Pate taas lähes pinkaisi juoksuun. Ja autossa tuli heti uni kuin vauvalle ainakin. Näinkin iän ääripäät kohtaavat.

Sisareni Anja, filosofin kaltainen hänkin, täyttää viikon päästä 93 vuottaan. Myös hänen ulkoilemisensa Helsingissä on väliin hankalaa, väliin kyllä sitten myös edes jotain antavaa, sillä linnoittautuminen asuntoon tekee hyvästäkin kodista vankilan kaltaisen. Edes pieni ajelu virkistää. Ja joskus jopa jaloittelu jos olo sallii.

Seurasaaren suuaukon parkkipaikasta on tullut kohde, joka kelpaa, sillä avaruutta siellä riittää kuten myös merta. Valkea kaunis puusilta johtaa itse Seurasaareen, jossa Kekkonen, tuo Kajaanin Kipinän vauhdittoman kolmiloikan mestari Känä kuntoili.

Koko seutu tuo aina siskon mieleen sodanjälkeiset ajat ja Tyttönorssin ulkoilutunnit. Kun maisema on pysynyt, mennyt palaa mikä tapahtuu myös vanhojen valokuvien avulla. Auta armias jos tämä seutu ja Humallahden kalliot rakennetaan. Hyvästi taas kerran kaikki, mikä vielä muistona menneestä on.

Nyt on sunnuntaiaamu, aikainen taas. Tuli pitää pientä ääntä salin uunissa, lämpö leviää, koira on saanut aamuluun ja  vaihteeksi nukkuu ja me ahkeroimme muuten vain, kumpikin tavoillamme.

Ja kun aamu viimein koittaa, kun valo todella lisääntyy, lähdemme taas eteenpäin ulkoilluttamaan sekä filosofia että myös itseämme. Jos se ei muuten onnistu, niin ainakin jalkaisin edes talon luona, alapuutarhassa ja hieman metsässäkin.

Kauneutta riittää. Ja riittämisiin voi nähdä myös hienoa ja himmeää värimaailmaa.

Kaukana pellon takana näkyy pieni mäki, mäellä kahden eri puunlajin kohtaaminen. Mutta ei kuten ihmiskunnalla vihassa ja riidassa, vaan sovussa.

Miten paljon kaikkea olenkaan taas nähnyt ja saanut jopa kuvatuksi. Minua huvittaa myös toinen symbioosi joka alhaalla puutarhan laidalla joka vuosi näkyy ja kasvaa. Kaksi niin erilaista puuta toistensa syleilyssä.

Kesällä on Terijoen salava voitolla, nyt taas vaahterantapainen, kun sen lehteä tihrustan. Puun lajia en enää kuitenkaan muista; kummatkin taimet istutin jo kymmeniä vuosia sitten ja pidin silloin niiden etäisyyttä sopivana. Vaan avioon nuo Kaksi raukkaa (Juhani Siljo ja Ain´Elisabeth Pennanen jotka eivät saaneet toisiaan) joutuivat ja siinä ovat pysyneet. Onko se symboli vai mikä, sitä on aina turha pohtia.

Ruskaa ja tuskaa. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Mutta elämä ilman tietoa johtaa tyhmyyteen. Miten paljon maailmaa johdetaankaan mututiedon, tietämättömyyden ja pelkkien ennakkoluulojen (uskontojen ja uskomustenkin) varassa. Sille täältä käsin en voi mitään, mutista vain.

Onhan edes se tehtäväni jos ei mikään muu. Kunpa luonto itse osaisi puhua ja opettaisi vain hieman eläimen tasolta kohonnutta lajiamme edes niin, että pääsisimme alakoulun toiselle luokalle koko ihmiskunta; tähtioppilaita toki löytyy, onneksemme. Kun pulpetissa sitten vuosia istuisimme, voisi ajatuksia yhteiselämästä ja paremmasta maailmastakin taas tulla yhtenä vaihtoehtona mieleen. Ja mikä mielessä on, voi joskus jopa muuttua todeksi. Kuin saduissa ikään.

(22.10.2023)