I ALKU

Tuli halu nähdä taidetta. Jostain syystä Helsingin suunnasta ei heti löytynyt mitään sellaista, jonka olisi arvellut elähdyttävän. Tosin Kämpin valokuvagalleriaan oli tulossa tai juuri jo tullut Sammallahden näyttely, mutta sen ehtinee vielä. Kuten Didrichsenin Wardin. Hyvä kuitenkin painaa edes nuo mieleen. Ja hetkinen: onhan myös Sinebrychoffissa hieno Peder Balken näyttely. Siitä levitti Markko Tainakin instagramissa tietoa.

Silti Helsingin suunta ei ole se, josta enää paljoakaan pidän: siihen liittyy liikaa ensinnä velvollisuuksia, kaikenlaisia töitä, liikkumisen vaikeutta ja ahtautta, selkeää autovihamielisyyttä, vanhan kunnon stadin totaalista pilaamista rakentamisella ja kaikenlaisten uudistekemisten suuntaamista vain tietylle pienelle, nuorelle ja vielä hetken hyväkuntoiselle ihmisjoukolle.

Me jotka kaukaisissa metsissä asumme, emme ole ihmisiä. Stadin nuorta väkeä, heitä ja vain heitä halutaan miellyttää nykyajan yleishyveellisyyden ja hyveuskonnon nimissä. Suurin osa Suomen kansasta on kuitenkin täysin muunlaista väkeä ja jopa nyt nuoret mutta tulevaisuuden stadilaiset pullukat ja kehopositiiviset tarvitsevat autoa lopulta hekin, vaikka kuinka olisivat kaupunkilaisia, mutta siitä tämän hetken hurmassa viis. Ja kun näin on, viis Hesasta. Mädätköön omassa perustyperyyksiä alati laukovassa kuplassaan, ajattelin.

UH. Kappas, alkoipas minulta sanoja irrota. HUPS. Kauheasti vain pyytelen nyt anteeksi. Parempi olisi ollut sanoa kunnon sotamies Shveijkin tapaan: –Ich melde gehorsam, Ilmoitan nöyrimmästi, etten juuri nyt ehdi sinne pyhän pääkaupunkimme suuntaan.  Joten katuvaisena jätän tämän teeman ja palaan siihen vielä joskus mutta hiljaa. Tosin mieleen tulee heti, miten viimeisin idiotismi oli päätös, että osa autopaikoista otetaan talvella lumien läjitykseen. Mutta ei se kyllä varmuudella ole mikään viimeinen. Lisää pöljyyksiä saamme kuulla viikottain, ellemme jopa päivittäin. Stadi rules, ok. Ja me kumarramme kuin ruo´ot tuulen viuhunnassa.

Kun sitten katselin Turun, tuon kauniimman ja hiljaisemman kaupungin näyttelyitä, tuli siitäkin tarjonnasta sellainen olo että kaikki on nähty. Vai oliko kyseessä vain se, että vääntö auton ratissa tuntui liian pitkältä? Onhan Turkuun täältä sata kilometriä ja Hesaan vain 60. No, kumpikin on matka jonka voi hyvinkin hurauttaa.

Länteen vaiko itään? – siinä se seuraava kysymys. No, länteenhän sitä, sinne suomalainen nykyisin matkailee. Vaikka maailman tilanne alkaa taas vääntyä sellaiseksi, että matkaileeko sitä kohta mielellään enää minnekään, kotomaahan vain. Jos olisi jo kevät, niin Lappiin. Vaan antaa olla.

Salo on aina täältä katsoen lännessä ja sinne on vain 40 kilometriä suurimmaksi osaksi moottoritietä päästellen. Mikäs. Siitä muistimme Salon Veturitallin ja kun tutkailimme sen tilaa, näimme, että nyt siellä todella oli uusi näyttely: Jarno Vesalan. Hänestä en ollut koskaan kuullutkaan, tuosta jonkin vuoden nuoresta taiteilijasta, mutta eipä hänkään ole kuullut meistä, ajattelin. Sinne. Matka Saloon ei tosiaankaan ole koskaan liian pitkä. Ainahan sieltä voi löytää jotain, jos ei muuta niin maisemia. Ja onhan Salon tori tunnetusti yksi elävimmistä näillä seuduilla.

II TAIDETTA

Sisällä Veturitallissa oli vielä muutama ihminen meidän lisäksemme. Se rauha sopi meille hyvin. Ensivaikutelma oli myös heti myönteinen. Neljä osastoa, joissa vain hieman enemmän hiljaisia ja vaikuttavia tapahtumia. Vesala oli tehnyt joukon figuureja, jotka erehdyttävästi muistuttivat ihmistä ja sellaisina myös esiintyivät. Varsinkin ensimmäinen poikkeama pimeyteen ja sieltä avautuva näkymä oli vaikuttava. Mies, tuskainen ilme ja takana jotain. Mutta mitä? Sitä piti siinä sitten hiljaa miettiä ja pohtia.

Jokainen osasto oli omanlaisensa arvoitus, etten sanoisi novelli. Taide voi näin lähestyä kirjallisuutta, jossa katsoja on tarinan kertoja; taide sen ainesten antaja. Ei mitään valmiiksi pureskeltua, ei osoittelevaa, vaan mietteitä ja tulkintoja herättävää. Eikö siinä ole yksi taiteen perimmäisistä hyveistä. Taide esittää, sen kokija katsoo ja tajuaa; joskus jopa valaistuu.

Kun salit olivat pimeitä, valaistumiseen oli hyvinkin tarvetta.

Kuvasin myös katsojaa katsomassa. Tuli kuva, jota katsoessani taide välittyy itselleni niinkin. Kuka tahansa meistä voisi olla tuossa, seisoa ja miettiä hetken. Toivoisi, että useampikin ihmislapsi kuin nyt kävisi katsomassa näyttelyn. Hyvää ei koskaan ole liikaa.

Eräänlaisten kirkollisten lasimaalausten katsomiseen kerros päättyi. Vain kuukausi sitten olimme Rethymnon pienissä kirkoissa vastaavien toki erilaisten lasimaalausten edessä. Muistuma ja vertauskuva, kokemus ja uusi kokemus. Kiitos, Jarno Vesala. Kaikki minkä ihminen elämässään näkee ja kokee jää johonkin ja muistuu joskus taas mieleen. Toivottavasti näin jatkuu elämän loppuun saakka!

III HUURRETTA

Kaikenlaisia säitä saimme kokea; jotenkin näin taisi alkaa Hemingwayn kirja hänen nuoruutensa Pariisista. Hyvä lukukokemus aikanaan. Ja kaikenlaisia säitä olemme mekin jo saaneet. Pitkän pitkä kesä joka kerrankin jatkui yli elokuun; koskaan ei ole ollut syyskuussa niin lämmintä kuin nyt, minun elämässäni siis. Ja sitten kuitenkin lokakuu toi, jos ei lokaa tai loskaa, niin vaikka mitä vastaavaa: sekä myrskyä, mylleryystä, sadetta, että jo yöpakkasiakin ja niiden myötä tyyntä hiljaisuutta. Huurretta. Kuuraa.

Huurreaamut ovat pysäyttäviä. Muistan, että olin jo ajamassa kohti Hesaa ja siellä odottavia hommia, kun kuitenkin pysäytin auton, otin kännykän ja asensin sen kameratilaan. Eikä muuta kuin heti ylös autosta ja kuvaamaan. Miksi? Ehkä siksi, että kuvakin on muisto, jota jonain toisena vuodenaikana katsellessa palaa kaikenlaista mieleen. Aina enemmän hyvää kuin huonoa.

Ensin katse omalta tieltä kohti toista naapuria, sinne missä aurinko vasta alkaa nousta ja värjää jo taivasta oudolla värillä jota ei mitenkään uskoisi todeksi.

Sitten toinen silmäys jokilaaksoon. Jokea ei näykään, mutta kuuraa kyllä. Luonnon vaiteliasta vaateliasta ja minimalisista juhlaa.

Taas ajoin hetken ja taas oli pysähdyttävä. Toisen jo etäisen naapurin talon takaa kajastus kasvaa. Taloa ei oikeastaan edes näe. Kaunista tuokin.

Ja sitten pelkkä niitty tai pelto, heinää tai leipää kasvattava. Kun talvi näin hiljaa ja hiipien tulee, sen ottaa tyynesti vastaan. Tosin vasta keväällä 2024 olemme viisaampia ja tiedämme, mitä talvi todella meille antoi.

IV MYRSKYÄ

Monta myrskyä on jo kulkenut ylitsemme. Vielä ei talon läheltä ole puita kaatunut, vielä ovat sähköt lähes pysyneet, mitä nyt tunnin olivat poissa.

Puun kaatuminen ilmoitettiin silloinkin syyksi. Sillä kovia ovat tuulet ja harvennettu ja hakattu metsä aina alttiimpi ja haavoittuvampi niille.

Pari päivää sitten saimme sen todella kokea. Kun ajoimme Lohjalle Saukkolantietä, tuli pysähdys. Iso puu oli juuri rojahtanut koko tien poikki.

Ei siinä suomalainen kauaa ihmetellyt. Ensi nousi autosta vastapäisellä kaistalla ajanut nuori sälli ja alkoi käsin katkoa oksia niin että pauke kävi. Kohta olin siellä minäkin sähläämässä ja pienempiä oksia taittelemassa ja raahaamassa sivuun yhdessä vaimon kanssa. Ja pian jokaisen auton miesväki tuli paikalle.

Jostain löytyi sahakin, sitten toinen ja muuan mies komensi meitä rungon taakse. Yhdessä työnsimme sen sivuun ja niin tie oli taas auki. Kiitin kaikkia ja erityisesti nuorta voimapesää joka oli heti hypännyt töihin. – Saako sinua kiittää? kysyin.– Saa, oli vastaus. Niin tyynesti hän otti  kiitoksen vastaan. Suomalaisia yhä ollaan, ainakin maalla.

Kun Helsingissä töiden välissä sitten tuli luppoaikaa, päätin käydä katsomassa myrskyä ihan Kaivopuistossa saakka. Olen aina pitänyt Ursulan seudusta, Tähtitorninmäestä, näkymästä Suomenlinnaan ja Harmajalle, tuolle entiselle luotsiasemalle. Mitä toimintaa lienee siellä nyt; isotkin paatit navigoivat tiensä vaikka millaisista väylistä jo omin päin.

Koska tuuli tuli länsilounaasta, ei merellä ollutkaan sen suurempaa aallokkoa. Pettymys? Mutta ne maisemat, ne hyvät maisemat.

Jos Helsinki vielä nämäkin pilaa rakentamalla, vannon, etten koskaan enää ilmaannu synnyinkaupunkiini. Kun merelle Kaivarin rannasta katsoo, tulee aina hyvä mieli ja rauha, vaikka sää olisi millainen.

Mutta voihan ihan tuohonkin ruveta maata täyttämään ja laittelemaan ökyasuntoja uusille veronmaksajille. No, ei anneta aseita vastustajien käsiin. Rideau! Perun jopa pahat ajatukseni ja pidän kiinni näistä näkymistä. Jos Ursulan kahvila ilmestyi rantaan olympiavuonna 1952 niin siinä se yhä könöttää, joskin isompana jo. Muita ei ole noille seuduille enää koskaan tarvis pykätä. Avaruus on aina ahtautta parempi.

Käväisin vielä Kauppatorilla ja hallissa  ja otin yhden maisemakuvan. Myrskyä? Missä? Ruotsinlaiva lipuu tyynesti satamaan… Tänne tuuli ei todellakaan pääse.

Myrsky käy heidän ylitseen eikä heitä enää ole, sanotaan Raamatussa, mutta on myös tyveniä hetkiä, löytyy tuulenkin suojaa. Kun tätä sunnuntaiaamuna kirjoitan, olen yöllä taas heräillut tuulen ulvontaan ja sateen lotinaan. Mutta se on nyt ja kuvien näkymät ovat parin päivän takaa. Kaikkea, aivan kaikkea mahtuu tähän maailmaan.

V TYYNTÄ

Aina myrskyn jälkeen tulee hiljaista. Kuten eilenkin lauantaina edellisen myräkän poistuttua. Koska filosofi Pate oli taas saapunut kylään, veimme sen ja itsemme kohti Lohjanjärveä, ulkoilemaan sen rannoilla.

Jos täällä kotikylässä on jo ruskaakin, sitä oli ison järven rannalla sittenkin vasta aavistus.

Koiralle se toki oli samantekevää; pääasia että nuuskuja riitti. Ja kyllä niitä löytyi.

Aina hetken vanhakin koira nuortuu ja lähes hyppelee, kunnes väsymys yllättää tai sille tulee halu muuten vain lyödä jarrut pohjaan. Kun filosofi ei halua enää edetä, se sulkee silmiään ja sirrittää eikä liiku vaikka kuinka kiskottaisi. Mutta heti kun käännytään autolle päin, on askel taas vetreä ja katse vakaa. Kovin on ihmismäistä tuon filosofin meininki.

Iloisesti kuljimme mekin takaisinpäin. Mutta hetkeksi vielä pysähdyin. Oli jo lokakuun puoliväli mutta ruusu kukki yhä rannassa. Pakko oli siitäkin ottaa kuva. A rose is a rose is a rose.

Pian ruusuja ei ole, pian järvikin jäätyy. Pian on marraskuu, sitten itsenäisyys, joulu, tammikuu, sitten pian jo helmikuu…

Ja sitten, sitten on taas kevät. Ei tätä yhäti pimenevää aikaakaan ole enää jäljellä kuin pari kuukautta, vähän yli. Kyllä sen kestää, kun katsoo kauas, yli maiden ja merien. Joskus ihmiskunnan idiotismeillekin tulee stoppi, tulee vain, vaikkei juuri nyt siltä näytä. Lisää hullu pyytää. Mutta stopin on tultava. Pakko. Miten, siitä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään käsitystä. Tai on sittenkin. Ainoa tie parempaan on yksisuuntainen ja yksituumainen – sivistyksen ja koulutuksen lisäämisen tie.

(15.10.2023)