YKSI

Syksy tulee, oikeastaan tuli viimein ryminällä juuri nyt myrskyn sateen ja tuulen tuomana. Sitä kuvaamaan otan alkusäkeistön A. Oksasen  pitkästä Säkenet-runosta. Tämän tunnelman olen usein kohdannut ja kokenut ja nyt lokakuun alussa kohtaamme saman taas. Sointuja, joiden alakulo kertoo myös runon tekijästä jotain, miehestä ja hänen elämänsä vaikeasta soljunnasta:

   ”Syksyn kolkko, synkkä ilta

     kattaa kaupungin ja maan,

     raskahasti rannan aalto

     vastaa kuusen huminaan.”

KAKSI

Kaikkea tuumiskeli August Ahlqvist, joka runoili nimellä A. Oksanen. Hän osasi suomea, tajusi runon poljennon ja metriikan, ymmärsi paljon ja kykeni myös luomaan omaa runoa tavalla, joka yhä tuntuu runolta. Ehkä siksi hänestä kehittyi Aleksis Kiven kiivain vastustaja. Tuntuu että juuri kateudesta johtuvaa inhoaan hän, herra professori, toteutti tavalla joka on edelleen vertaansa vailla.

     August Ahlqvist oli Kivelle monta vertaa pahempi vastus kuin Gottlund Samuli Bergille konsanaan. Miksi, sitä voi aina uudestaan kysyä. Ahlqvistin oma runous, A. Oksasena kirjoitettu siis, ei ole lainkaan huonoa. Muutamaa runoa pidän hyvänä, jopa niin, että aikanaan kuuntelin mieluusti Chydeniuksen säveltämää runoa Kerran viinikellarissa. Sen lauloi nuori Vesa-Matti Loiri.

    Sanat iskostuvat lähes heti mieleen. Jo runon alku lupaa hyvää: ”Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,/ viina on ainoa vaan, joss´ ilo varmana on!/ – Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,/ kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!”

   Näin siis runoili mies, joka kirjoitti Kivestä teilaukset ja jopa pilkkarunon tämän kuoleman jälkeen:  

”Runoilijaks´ ma ristittiin,/ Sanottiin Shakespeariksi,/ Verraksi Väinön väitettiin:/ Muut’ en mä ollut kuitenkaan/ Kuin taitamaton tahruri/ Ja hullu viinan juoja vaan.”

  Kun lukee Ahlqvistin omaa sielunrunoa viinikellarista, juomiskokemusta ja juojan suhdetta maailmaan, hänen Kivi-vihansa saa yhä oudompia piirteitä. Sen saattaa ymmärtää vain kateuden (tai sitten sokeuden) kautta.

    Mozart ja Salieri, jälleen kerran. Viinikellarissa-runon loppu kuvaa ihmistä, jota vaivaa myös ylenmääräinen ihmisinho ja hyvyyden kaipuu. Näkikö hän Kiven rappiossa oman mahdollisen tuhonsa? Ja jos, taas piti ottaa tuikku, jotta maailma katoaisi ja huuhtoisi pois oman tuskan, kuten pitkän runon aivan lopussa:

    ”Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,

     vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;

     maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,

     saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:

     pois te maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,

     kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!”

KOLME

Ahlqvist johdattaa minut aina Aleksis Kiveen. Niin vain käy.

   Kivi oli kirjailijanimi jonka Alexis Stenvall otti käyttöön ajan tavan mukaisesti. Kun kirjoitettiin suomeksi, piti nimenkin olla omaa kieltä.    

      Kiven lahjakkuus on yhä käsittämättömän isoa. Hän kuten Lönnrotkin oli juopon räätälin neljäs lapsi. Isästä on vihjattu että tämä olisi ollut Adlercreutzin lehtolapsi, jolla kaiketi on haluttu saattaa Kiveen hieman jalompaakin verta (Veijo Meri, taas), mutta suomalainen juntti ja ukuli Aleksis oli tavoiltaan ja luonteeltaan ja sellaisena pysyi. Ja mitä lahjoihin tuli, niitä joillakin on ja useimmilla ei, ja joskus niitä on lähes liikaa kuten Kivellä. Jos hänellä olikin vaikea hankala ja murheenmusta elämä, on meidän suomalaista kirjallisuutta rakastavien  jälkipolvien kiittäminen miestä lähes kaikesta.

   

Kivestä tuli suomalaisen romaanitaiteen esi-isä ja pioneeri ja tavallaan edelleen lajinsa ylittämätön. Mutta myös hänen runoutensa on vailla vertaa, kun ajatellaan aikakautta jona hän sitä lähes tyhjästä loi.

      Kirjeessään K. Bergbomille 1870-vuoden vaihteessa Kivi syytti suomalaisia nerouden puutteesta ja tuli todenneeksi näinkin: ”Sen vuoksi on nyt se kieli, jota se harjoittelee semmoista sijanruokaa kuin se on, ilman yhtäkään henkeä ja tulta, maistuu paljaalle puulle.”

Olen melko varma siitä, ettei hän noin sanoessaan ollut lukenut Samuli Kustaa Bergin runoja.

NELJÄ

Kivelle runous oli aito pakotie, parhaat runot edelleen parhaita. Olen aikanaan kerännyt vanhoja kirjoja, koska olen rakastanut kirjaa esineenä, sen tuoksua, paperia, olemusta, varsinkin sitä että hauras kirja on kestänyt  ajan kulutusta satoja vuosia. Hyllyssä on siksi myös Kiven fraktuuralla painettu runoteos ”Kanerwala”, jota juuri nyt katson. Painovuosi on 1866. Nimen alla lukee ”Runoelmia Tehnyt A. Kiwi” ja aivan etukannen alaosassa ”Helsingissä, Omalla kustannuksella.”

   Takakannessa mainostetaan Nummisuutareita, jonka voi tilata tekijältä sekä ”Kunnioitettawalle Yleisölle tarjotaan tilattawaksi seuraava teos ´Seittemän Miestä; ilostelewa (humoristisk) elämänkertomus seittsemästä weljestä Hämeen metsissä. Tehnyt A. Kiwi´.” Ja niinpä Kanerwalasta löytyy sen viimeisenä runona Metsämiehen laulu, jonka alaviitteessä lukee ”Painamattomasta teoksesta ´Seittsemän Miestä.´”

VIISI

Mitkä sitten ovat Kiven parhaat runot? Jokaisella makunsa, minulla omani. Vuosien myötä, kun Kivi viimein ja vasta paljon kuolemansa jälkeen löydettiin, hänen runojaan alettiin paitsi lukea myös ahkerasti säveltää.

      Juuri sellaisina ne ovat laajemmin säilyneet. Tunnetuimpiin kuuluvat Keinu (”Nyt kanssani keinuhun käy”), jo mainittu Metsämiehen laulu (”Terve,metsä, terve, vuori, terve metsän ruhtinas!”) Sunnuntai (”Mä muistan sen lempeän laakson”), Onnelliset (”Jo valkenee kaukanen ranta”) ja  tietenkin Suomenmaa (”Maa kunnasten ja laaksoen mi on tuo kaunoinen?”). Näytelmäruno Olven kunniaksi sävellettiin lopulta myös Kalle Holmbergin ohjaamaan näytelmään Kaj Chydeniuksen toimesta: ”Terve, ruskee ohranneste, terve, voima kuohuva!”

  Seitsemän veljeksen viimeiset lauseet puhuvat nekin puolestaan, ovat täyttä runoutta kuten koko tuo ensimmäinen suomalainen romaanikin:

    ”Mutta tässä on kertomukseni loppu. Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivästä ja sen vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

   Tuollaisia ajatuksia ei voi suunnitella, loppuvirke on tullut vain, noussut jostain yhtä itsestäänselvästi kuin uusi päivä. Runous on sen kaltaista ja runouden voima siinä, että se puskee läpi asfaltinkin, jos niin tahtoo. Joillakin kasveilla kuten muurikellolla on sama outo kyky, lahja se on. Olen suurkaupungeissakin nähnyt, miten muurikelloja kasvaa ja kukkii halkeamissa ja seinänvierten raoissa. Ei ole auttanut muu kuin katsoa, ihailla ja ihmetellä. Pienikin siemen itää ja kasvattaa uuden, itseään suuremman elämän olosuhteissa, joita voi pitää mahdottomina.

KUUSI

Kiveä on osattu lukea ja varmaan myös arvostaa aina tähän päivään saakka. Tietäisipä sen mies, joka kuoli kaiken puutteessa veljensä huonossa hoidossa Tuusulan mökissä, jossa veli rankaisi ja piti häntä, hulluksi julistettua, välillä kylmässä ullakossa. Mökki on yhä olemassa museona ja sen pienuuden voivat kaikki omin silmin nähdä. Rakennusta vieläpä suurennettiin Kiven kuoleman jälkeen.

   Joskus näin vain käy, joskus tekijän ansiot tunnustetaan elinaikana, joskus kuoleman jälkeen, joskus ei milloinkaan. Mutta hyvät runot säilyvät ja puhuvat sentään aina jollekin, jos eivät monille. Itselleni merkitsevimmät ovat Ikävyys ja Seitsemästä veljeksestä Timon laulu. Se tunnetaan nykyään nimellä Oravan laulu. Otan sen tähän ensin:

    ”Makeasti oravainen
     makaa sammalhuoneessansa;
     sinnepä ei Hallin hammas
     eikä metsämiehen ansa
     ehtineet milloinkaan.

     Kammiostaan korkeasta
     katselee hän mailman piirii,
     taisteloa allans’ monta;
     havu-oksan rauhan-viiri
     päällänsä liepoittaa

     Mikä elo onnellinen
     keinuvassa kehtolinnas!
     Siellä kiikkuu oravainen
     armaan kuusen äitinrinnas:
     Metsolan kantele soi!

    Siellä torkkuu heiluhäntä
     akkunalla pienoisella,
     linnut laulain taivaan alla
     saattaa hänen iltasella
     unien Kultalaan.”

Tässä on Kiven moniulotteisen ja minuuksien täyttämän persoonan Lauri-puoli, metsämiehen rakkaus metsään, vaikka Kivi on romaanissaan pannut Timon laulamaan sen.

     ”Metsä poikiansa suojelee” sanotaan Seitsemässä veljeksessä ja suojeleehan se myös eläimiä, oravaakin. Idylli on olemassa, sitä voi tavoitella, onni on tuollaista oloa, ainakin voisi olla. Kyseessä on Kiven oma kaipaus. Ehkä hän juuri metsässä vaeltaessaan ja siellä vaikka torkkuessaan lämpimänä kesäpäivänä hän on voinut ajatella juuri noin. Lyhyt onnen hetki, vaan sentään jotain.

SEITSEMÄN

Mutta elämän todellisuus oli ja on aina myös olemassa, sen toinen, tylympi, pahempi puoli. Siitä kertoo puolestaan runo Ikävyys, toive päästä täältä pois:

    ”Mi ikävyys,
     mi hämäryys sieluni ympär
     kuin syksy-iltanen autiol maall?
     Turha vaiva täällä,
     turha onpi taistelo
     ja kaikkisuus mailman, turha!

     En taivasta mä tahdo, en yötä Gehennan,
     enp’ enään neitosta syliini suo.
     Osani vaan olkoon:
     tietämisen tuskast pois,
     kaik’ äänetön tyhjyys olkoon.

     No, ystävät!
     Teit’ kerranpa viimeisen pyydän,
     oi! kuulkaat mitä nyt anelen teilt:
     Tuonen-tupa tehkäät
     poijan tämän asunnoks;
     hän kätköhön mullan astuu.

     Mun hautani
     nyt kaivakaat halavain suojaan
     ja peitol mustal se peittäkäät taas,
     sitten ainiaksi
     kartanostain poistukaat;
     mä rauhassa maata tahdon.

     Ja kumpua
     ei haudallein kohokoon koskaan,
     vaan multa kedoksi kamartukoon,
     ettei kenkään tiedä,
     että lepokammioin
     on halavan himmeän alla.”

Kiven halu kuolla ja kadota luontoon oli varmasti loppuaikoina enemmän kuin aito. Hauta kuitenkin tehtiin ja Tuusulan vanhalla kirkkomaalla järven niemellä on muistokivikin, ei kylläkään pramea. Hyvä siellä on Kiven levätä ja meidän häntä muistaa. Toiveen täydellisestä luontoon sulautumisesta kyllä ymmärtää, mutta ehkä jälkimaailma näin on tahtonut oikaista aikalaisten tylyyden kirjailijaa kohtaan.

  Kunpa myös jälkimaailma yhä muistaisi ja osaisi lukea Kiveä. Mennyt ei ole painolasti, vaan aina uudelleen löytämistä odottava aarre, jota täytyy vain ensin hieman käännellä, ihmetellä ja katsella, kunnes sen merkitys avautuu. 

  Aleksis Kivi syntyi 10.10.1834. Aikaa siitä on vierähtänyt jo 189 vuotta.  Vielä 11 vuotta ja kaksisataa tulee täyteen. Lienee silloin syytä suurempaankin juhlaan. Kivi nukkuu haudassaan, mutta me jotka vielä elämme, voimme yhä antaa hänen säkeittensäkin elää ja soida. Ja sointia löytyy. Kellä on korvat, hän kuulee.

(8.10.2023)