Kuva on otsikolle nimen antaneesta elokuvasta vuodelta 1960. Se loi aikanaan moniakin mielikuvia kreikkalaisista.
Samaa teki aikanaan myös Theodorakiksen musiikki, Kazantzakiksen kirja Zorbaksesta; jos kaikkein tunnetuimpia kaivellaan. Melina Mercouri, hän myös. Miten kirjoittakaan Anselm Hollo: Peace and bouzouki-music. Kaikkea sitä palaakin mieleen.
Tavanomaiset mielikuvat jäävät itselläni aina kirjallisuuden alle. Vanha klassinen runous on ollut niitäkin tärkeämpää, runous Homeroksesta Kavafikseen. Toinen on vaikuttanut toiseen, vanhempi tietysti nuorempaan, ja Kavafiksen Ithaka, Odysseuksen eli runon lukijan paluumatka sinne, on kuten jo olen usein kirjoittanut, yksi suurista elämänrunoistani.
Lapsuudessa rakastin kirjaa jossa kerrottiin kaikki kreikkalaiset jumaltarut ja myytit ja muistan niitä edelleen. Muistan jumalat Zeuksesta Heraan; sittemmin vain erinimisinä roomalaisessa maailmassa. Vanha sivistys on yhä jossain täällä, kävelemme sen päällä – toki useinkaan tajuamatta sitä.
Onhan nyt nyt ja minä minä se modernin ihmisen uskonto (rahan lisäksi).
Sittemmin mielikuvia Kreikasta ovat luoneet myös EU:ssa olo ja talouden romahdus ja herra ties mitkä lypsäjien konnankoukut, kreikkalaiset kauppamiehinä -ajattelu. Toisaalta kun viikon kokemuksen summaa, olemme tavanneet tasan yhden huijarin: Seven brothers -ravintolan isännän.
Sääli; kunnollisia ja kunniallisia ravintoloita riittää. Parempaa ruokaa saa kolmasosalla siitä mitä tuo isäntä kiskoi. Ja paljon sympaattisempaa kohtelua, asiallista, vailla sen kummempia mielisteleviä tarkoituksia.
Kaikkialla muualla on tosiaankin ollut normaalin mukava olla. Turisti on yleensä riistaa, mutta kimppuun ei ole käyty. Hotellimme henkilökunta on asiallista, sympaattista ja auttavaista. Nuori mies Antonis auttelee kaiken aikaa, opiskelee taloutta Rethymnon yliopistossa ja valmistunee vuoden päästä. Myös täällä voi tehdä työtä ja opiskella; näkyvä ammatti voi peittää alleen mitä vain.
Osaisimme jo kulkea toisen viikon niin että tietäisimme minne mennä ja miksi, vaan nyt on kotiinlähdön päivä. Ja hyvä niin. Lämpötilat ovat yhä olleet lähellä kolmeakymmentä. Ensi viikosta näkyisi kuitenkin tulevan hieman viileämpi täälläkin. Mutta se on seuraaville saapujille. Koti taas on aina koti. ”Kotona seinätkin auttavat”, kirjoitti Tshehov yli 100 vuotta sitten. Ja mikäs: laaksossamme lienee jo syksy, ruska, sadetta; kaikkea sitä mikä tekee olon maatuvan kotoisaksi.
Tämä on siis lähtölaulahdus, joiku, pieni sävel, joka soi omalla tavallaan, jos millään.
Sen alkusoitto ja loppuvirsi on lyhyt. Viimeinen kävely varhain sunnuntaiaamuna osoittautui mainioksi hyvästelykeinoksi: vanhan kaupungin kujat olivat ja pysyivät tyhjinä. Pari alkuperäistä kaupunkilaista, pari kissaa, muutama näyteikkuna ja tyhjiä kujia joka puolella. Kylläpä niitä haluttikin kuvata.
Tässä yksi perspektiivi, jonka muuten maalaustaiteeseen toi vasta Tiepolo.
Olisiko Tiepolo täällä Kujarukka. Tämä kuja on kuitenkin menestyvä ja ihmisiä täynnä oleva ostoskatu vain muutamaa tuntia myöhemmin.
Lähdetään siis vielä pienelle viimeiselle kävelylle vailla sen suurempia tarkoituksia. Yhdellä kujalla on seinustalle laitettu kolmet kaiketi hukatut esineet: pyöräilykypärä, hattu ja naisten kunnossa oleva kenkäpari. Omistajaako kaikessa rauhassa odottamassa? Näyttävät uusilta.
Kuvaan huiveja, joiden värit täällä kiinnostavat. Kotona tuskin. Onhan makuni pohjoismaalainen, minimalistisempi, haaleampi. Kukin makunsa mukaan – niin mennään ja juuri niin on hyvä. Älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi. Tuntunee tutulta sitaatilta?
Samaan syssyyn saan kuvata myös naisten laukkuja. Kulttuurien kirjo on rikkaus, kyllä. Rakkautta sen ei tarvitse olla; hyväksyntää mielellään.
Aina välillä meri pilkottaa kujille. Kujien kapeus on käytännön sanelemaa, suojaa tuulia ja kuumuutta vastaan; juuri näin etelässä ennenkin elettiin. Uudet suuret korkeat talot ovat sitten kokonaan toinen juttu.
Pelkkä kävelykatu voi olla kaunis an sich. Ja vaimoni varjon jalan kohdalle on jostain tullut läikkä yhtä hänen yhtä lempiväreistään. Mystiikkaa.
Yksi ruoka-annos, ihan vain jotta muistaisimme sen. Eivät ruuat yleensä olleet kalliita; sienirisottokin vain kymmenen euroa…
Ja sitten turskaa, cod, baccala, mitähän lie kreikaksi. Kaivan senkin sanan esiin: γάδος eli gádos. Mahtaneeko koskaan enää ole tuolle sanalle käyttöä.
Tässä tämä, enempää ei tältä matkalta. Ja mitä elämään kotona tulee, sen näemme, millaisia päiviä kohtalo meille jälleen antaa. Nyt on vielä iltapäivä; iltaa ja auringonlaskua emme enää parvekkeelta näe, mutta tässä auringonlasku on ja pysyy. Kuva on muisto, sana sen sielu. Vai miten tuon vielä paremmin voisi ilmaista?
(17.9.2023)