Ja kuudes matkapäivä on kohta tuloillaan. Ja sitten jo seitsemäs? Kahdeksas on viimein paluulle omistettu. Sunnuntai.

Lomamatkat ovat tällaisia. Tietyssä vaiheessa koti palaa mieleen. Joka päivä on sittenkin työpäivä. Ja aina pitää ratkaista ollako turisti vai ei. Toki mieluiten ei, vaan entä kun on maassa jonka kieltä ei ymmärrä. Aina kun avaan suuni, olen turisti. Ja olen sitä silloinkin kun pidän suuni kiinni. Paradokseja täynnä on maailmamme, mitä minuun ja meihin tulee. Tietty rauha on hyvästä, mutta esimerkiksi rannalle tahtovat muutkin. Meille paras aika olla siellä olisi ehkä kello kahdeksan aamulla ja sitten hetkellä ennen pimeää. Onneksi hotellin pieni uima-allas on aina tyhjä. Se on jo ollut kuin yksityisallas meille.

Rannalla ei jaksa lojua pitkään. Monet lojuvat, eivät edes ui. Meressä uiminen toki onnistui meille, mutta ihmiset ja heidän touhunsa saavat aina miettimään mihin itse oikeastaan kuuluu: eläin- vaiko kasvikuntaan?

Jacques Tati tulee usein mieleen toisia katsellessa. Uusi pariskunta saapuu. Ensin istuin on näin päin väärin, sitten noin. Lopulta vaihdetaan paikkaa ja sama pesäpuuha alkaa uudestaan, koska edellisessä paikassa oli jotain vikaa. – Kaputt! Mutta pian uusi pariskunta istahtaa niille tuoleille joiden piti olla rikki… Jos olisin filmiohjaaja, tuo kaikki kyllä miellyttäisi. Mutta en ole. Eikä minusta sellaista enää edes ennätä tulla.

Pitää olla vain tuolillaan, olla ja odottaa ajan kulumista: katsoa ja kuunnella. Kielten humu leviää, vaikka kuinka olisi kuuntelematta. Paljon kuulee saksaa ja nyt äsken outoa kyllä suomea. Uusi lomakuljetus on siis saapunut.

Englantia puhuvat monet paikalliset, mutta vieras kieli se on kummallekin, sekä kreetalaiselle että minulle. Ja monet vanhemmat ihmiset eivät puhu englantia juuri lainkaan. Kreikka kaikuu mikä tuntuu kyllä hyvältä. Oma kieli, oma mieli. Nouse riennä suomen kieli korkealle kaikumaan. Siinä August Ahlqvistin säe jonka hän, tuo Kiven murtaja, A. Oksasen hahmossa kirjoitti. Silti lauseella on puolensa ja se, mutta varsinkin Kiven kieli pysyi ja jäi.

Willa Catheria (1873 – 1947) ja hänen kirjaansa My Ántonia (1918) aloin rannalla varjon alla lukea ja kappas vain. Kyseessä onkin hyvä kirjailija, ei vain keskitasoinen, vaan sellainen, jonka teksti kestää aikaa. Tavallista se ei sittenkään ole.

Kirja on suomennettukin, mitä en ollut tiennyt; se ilmestyi nimellä Antonia-ystäväni vuonna 1940. Tarkistettu suomennos julkaistiin uudestaan vuonna 1963. Kaksi muutakin Catherin kirjaa saatiin suomeksi, etenkin Kuolema noutaa arkkipiispan (1956) mutta sekin on mennyt aikanaan ohi. Lapsuudenkodissani ei hänen kirjojaan varmuudella ollut, luinhan aivan kaikki kirjat siellä läpi parikin kertaa.

En ole kovin pitkälle päässyt, mutta Catherin tapa kirjoittaa miellyttää. Tarkkaa, havainnollista, rauhallista ja konstailematonta; mukana viisautta ja huumoria. Hän kuvaa lapsuutensa länttä, taustalla Nebraska, jonne oma perhe muutti uudisasukkaina Catherin ollessa lapsi. Samantyyppiset maisemat pysyvät useissa teoksissa, olen ymmärtänyt. Mutta entä sitten. Se mitä olemme ja mistä olemme säilyy aina kirjojen mukana, vaikka ne Marsiin sijoittaisi. Mielikuvituksella on rajansa: siitä ammentava ihminen itse.

Kun luen Willa Catheria, alan kaivata entistä aikaa ja uusia hänenlaisiaan kirjailijoita. Nykyaika ei tämäntapaista proosaa näytä kuitenkaan enää pystyvän luomaan kovinkaan usein. Mikä sääli. Onkohan kyseessä se, ettei kokemus ja tieto yksinkertaisesti riitä tai kohtaa toisiaan? Koko inhimillinen elämä mahtuu kirjoihin ihan noinkin, klassisella tyyneydellä, jota aidoiksi tunnistettavat ihmiset vievät kohtaloillaan eteenpäin. Taas tulee mieleen sanoa, että hyvässä proosassa pitää aina olla selkeä hahmo vaikka piilossakin: alku, keskikohta ja loppu. Tuo laki ei ehkä vielä aikoihin vanhene.

Väsymys iski ja kuljeskelimme vain. Taas harhautuminen kannatti. Tulimme minareetin ja moskeijan luo ja näimme taas jotain. Toki tämäkin oli jo täysin muussa kuin kirkollisessa käytössä, mutta silti. Ensin rakennus oli venetsialainen kirkko, sitten ottomaanien vallattua Kreetan siitä tietenkin tehtiin moskeija. Minareetti pystyyn ja kupolit katolle, siitä vain. Ja nyt se sitten lepäilee ihan vain kreikkalaisten omassa maallisessa hallinnassa.

Sivistys, tuo vanha on täällä kuitenkin myös näin läsnä, ja varsinkin mielessäni. Odysseus ja viinintumma meri. Saarikoski, kääntäjänä. Minolainen kulttuuri, minotaurus, labyrintit. Ettei vain nuoruuteni Turmskin olisi täällä seikkailut; kyllä, jos muistiin on luottaminen. Voi Waltari. Kirjallisuus on elämässäni aina kaiken pohjalla.

Lopulta lähdimme aukiolta ja puikahdimme pienelle kujalle. Heti löytyi arkeologinen museo. Ihmeellisiä ovat eksymiset ja kauniita vanhat esineet jotka maasta aikojen kuluessa on löydetty ja pelastettu. Käyttöesineitä, joita kuitenkin on koristeltu ja joiden värejä aika, tuo mahtava ja hienostunut maalari on parannellut. (Parafraasi Isaak Babelia kunnioittaen). – Siinä muuten taas yksi kirjailija ylitse muiden.

Kuvasin myös pari patsasta. Ensin mies ja nainen? Vai kaksi naista?

Ja sitten varmuudella pelkkä ajaton nainen, ehkä joskus väritetty hänkin, mutta kuluneitten vuosien riisuma, ruhjoma ja paljastama valkeus tekee patsaasta jotenkin niin puhuttelevan.

Mitä on kaksi tai kolme tuhatta vuotta tässä ihmisten maailmassa. Hyvin samanlaisia tuntemuksia on asujilla ollut jo Homeroksen aikoina kuin nyt ja vasta alamme taas saavuttaa kehityksen seuraavat huiput tekoälyineen kaikkineen.

Siihen ´huippuun´, sen todellisuuteen, palaan vielä kotosalla. Huvia riittää siitä, totuuden kasvot ovat aina Janus-kasvot, luulen. Mutta täällä sitä on turha ajatella. Nyt eletään maan tavalla, arkisesti, ja täällä me viivähdämme enää pienen hetken. Huomenna on jo perjantai. Edessä viikonloppu. Mitä sitten tapahtuu, sen näyttävät aika, säät ja kotilaakson syksy taas meille.

(14.9.2023)

.