Linnoitus ja aika


Aamulla kuljimme taas pitkin rantoja, joilla ei vielä ollut juuri ketään. Aamut ovat edelleen parasta aikaa täälläkin. Tuntuu että turismi on taiottu pois ja me olemme turisteista liki ainoat. Joitain kauppiaita on kuin unissaan jo availemassa kauppojaan, mutta vailla mielenkiintoa ohikulkijaan.

Myöhemmin kulkija saa kyllä osakseen jatkuvaa hymyilyä ja kutsuja, kun ravintoloiden ohi kävelee. Puheet luistavat monilla kielillä. Suomeksikin löytyy muutama sana kuten kiitos. Turisti on kala joka menee haaviin; mutta vain yksi sadasta saadaan, laskimme; me jo pyydystetyt silloin.

Mutta aamulla aikaisin kulkee rauhassa. Päätimme nyt katsastaa linnoituksen, joka venetsialaisten vallan aikana rakennettiin Paleokastron kukkulalle vuosina 1573 – 1590. Hienolta ja jylhältä se näytti pelkältä siluetiltaan.

Sivumpana satamaa suojaamassa oli valtava aallonmurtaja, aiemmin olen nähnyt vastaavia betonimöykkyjä Jäämeren rantamilla Norjassa. Kauankohan ne pystyvät vastustamaan aaltojen voimaa, siitä ei ole käsitystä. Jyhkeiltä ne ainakin vielä tuntuivat, ihmissilmissä ikuisilta.

Katsoimme kauan kuinka aallot jymisten sitten murtuivat myös luonnon omiin kiviin, joita ehkä sadan vuoden päästä tuskin siinä enää olisi, sen verran haperompaa on saaren kiviaines. Tyrskyt olivat uhkeita ja jylinä sen mukaista. Aamumusiikkia korville ja outoa rauhaa mielelle.

Olimme ensimmäiset turistit linnoituksessa joka avattiin kello 8, siltä tuntui; muita ei ainakaan näkynyt. Sisään alueelle maksoi kokonaista neljä euroa. Ei paha. Kissa oli myyntikojun luona, vilkuili ja seurasi meitä sitten pitkään, pyytämättä kuitenkaan mitään. Kissa on sellainenkin halutessaan.

Otin kuvan ja nyt kissastakin on viimein kuva.

Keskellä kaikkea viisisakaraista linnakeluomusta kohosi moskeijan pyöreä kupu. Opin, että sen pystyttivät ottomaanit, jotka valtasivat linnoituksen vaikka se oli juuri niiden valloitusta vastaan pykätty. Moskeijan rakennutti sulttaani Ibrahim Khan kukkulalle, jossa sitä ennen oli Pyhän Nikolauksen kirkko. Se purettiin.

Moskeija on kyllä yhä paikallaan, koston kierre ei siten jatkunut. Sen viereen on paljon myöhemmin laiteltu vanhaan varastoon Pyhälle Katariinalle omistettu piskuinen temppeli.

Moskeijasta taas on tehty taidepyhättö josta löytyi tauluja, joita ei kuitenkaan saanut kuvata. Vaan eipä tehnyt mielikään. Suuria hahmoja kreikkalaisen tanssin pyörteissä tehtynä tavalla, jonka heti muutenkin tunnisti myyntitaiteeksi.

Vaikuttavinta moskeijassa oli kupoli.

Sen lisäksi myös nissi (niche), pieni syvennys kirkon seinässä. Sen edessä saattoi ja saattaisi yhä muhamettilainen rukoilla, koska se osoittaa suoraan Mekkaan.

Miten uskomattoman kauniita olivat sen hillityt ajan syömät värit. Aika on joskus taiteilija siinä missä ihminenkin.

Lisää kissoja oli moskeijan ulkopuolella, joku niitä täälläkin ruokki. Kun vertasi näitä Kyproksen kissoihin, Rethymnon(in) kissat elivät hyvää elävää ja näyttivät terveiltä, laiskoilta ja hyvinvoivilta. Huolenpitoa siis kaiketi riitti.

Kukkulalta avautui huimaava näköala joka suuntaan. Kuvasin taas. Muistoja muistoja, kuvia, joita joskus on ehkä hyvä katsella. Kukapa tietää miltä taas tuntuu, kun talvi tupsahtaa ja lumi saartaa talon.

Aikansa kuljeksittuamme palailimme takaisin vanhaan kaupunkiin. Jossain osui silmiin yksinäinen tuoli. Rikki kuin murheellisen mieli. Mutta silti paikallaan kuin istujaa odottamassa. Sellaista ei sen iloksi enää taida tulla.

Sataman laguunin luota löytyi myöhemmin ravintola 7 brothers. Toki oli pakko istahtaa.

Omistaja oli kuullut ennenkin, että kyseessä oli suomenkielisen romaanitaiteen mestariteos, vieläpä ensimmäinen romaani. Turistit kulkivat ohi, me istuimme. Sitten me söimme, maksoimme hurjat tuplat normaaliin verrattuna – kaiketi A. Kiven muistoksi – ja sitten me vuorostamme kuljimme ohi, kun muut saalistetut istuutuivat.

Näin katosi tuokin hetki elämästä, meni hupsis vain, sillä näin elämä menee. Mikään linnoituskaan ei ole pysyvä; pelkkä muistomerkki lopulta. Aika kuluu ja syö, mutta toisaalta aikaa ei ilman ihmistä edes olisi, jos olen oikein ymmärtänyt. Mitä kaikkea ihmiskunta onkaan saanut aikaan!

Ajan kulumisen me siten yhä koemme. Nyt on jo tiistai, kolmas matkapäivä, aamu mennyt, iltapäivä puolessa, ehtoo taas edessä. Luomista tämäkin, vähän kuten Raamatussa kerran. Edes sunnuntaina me emme lepää, onhan kyseessä silloin paluu takaisin kotiin.

(12.9.2023)