Kuvasta kuvaan


On aikainen sunnuntaiaamu; matkapäivä, mutta jos ennen olisimme tähän aikaan lähes koneessa, nyt tungos odottaa iltapäivällä. Pakko kestää kun mielii maailmalle. Ei sinne enää kovin usein halutakaan lähteä, joskus sentään. Saa nähdä sitten mitä näemme. Eniten merta, luulen. Meri on se elementti, joka tuntuu aina viehättävän itseäni. Alkukotiinko takaisin?

Eilinen sujahti pakatessa ja saunoessa; nyt on kaikki jo ikään kuin valmista, pientä fiilailua. Tapahtumia ei ole ollut paljon, ehkä viikolla enemmän.

Maailman katseet ovat milloin missäkin; sodasta talouteen ja Suomessa taantuman kurimukseen. Sen näemme paremmin taas ensi vuonna. Joka vuosi on uusi edessä.

Kuljeskelin taannoin pihalla ja otin kuvia jo kymmeniä vuosia sitten tänne kertyneistä patsaista. Luonto on ottanut niitä haltuun laillaan. On myös selvää että kaikki mikä on puusta tehty hapertuu aikaa myöten ja sitten lopulta katoaa. Vain suo voi säilyttää vanhan ruuhen. Mutta mitäs, emme me ikuisuutta varten elä. Sammal ja jäkälät sopivat myös moneen ns. patsaaseen, joita joskus huvikseni pykäsin. Vähimmällä on päässyt karhuäiti lapsineen, se on moottorisahataidetta; tekijää en muista. Pienen onnen kookas symboli.

Suuren kaadetun kotikuusen päällä taas taloa ja elämää tarkkailee pöllö, oma symbolini. Sen tilasin aikanaan Arvilta, joka sanoi tekevänsä sen vasta kun näkee pöllönkuvan sisällään. Lopulta näky tuli, moottorisaha pärähti ja pöllö löysi kotinsa.

Pöllöstä ja muistakin pöllöistä pidän: ne ovat sekä viisaita että nimensä vuoksi tyhmiä; mutta viisaampia silti kuin monet. Lintumaailmassa ne jäävät ehken varisten ja naakkojen jälkeen. Vaan sama se. Pöllöt kunniaan. Kaikkialla!

Hankin aikanaan muovisen sadevesialtaan pikkulinnuille. Koskaan en ole nähnyt yhdenkään linnun juovan siitä. Keskellä allasta aikanaan tiukasti ollut pikkulintu, kaiketi varpunen, on jo ajan irrottama ja kaatuu joka kerta kun vesisade alkaa. Kitshiä jos mikä, mutta kitshikin pääsköön kunniaan. Ainakin joskus, ainakin näin. Kaikella aikansa ja paikkansa, sanoisi tähän Saarnaaja.

Saunan seinään nojaa oma veistokseni jolle aikanaan annoin nimen Särkynyt sydän. Sillä oli paikkansa salissakin, mutta muutoksen tuulet saivat sen saunan vanhalle kuistille viettämään surujuhliaan. Nimi johtui siitä että kun laitoin sen rintaan kivisydäntä, se oli niin haurasta mineraalia että halkesi. Kuvassa sydämen näkee juuri ja juuri alareunassa. Mikä rikki on, sitä ehjäksi ei luonto korjaa? Paitsi kaiken elävän.

Toinen perhekuva on sitten ihan kunnon kiveä. Hankin sen aikanaan myymälästä joka toi tavaraa Indonesian saarilta. Ulos se jäi vaan hyvin sammal on sitä kohdellut. Isä, äiti ja lapsi siinä on. Veistos painaa uskomattoman paljon ja luulen että se löytyy täältä ehjänä silloinkin kun talosta ei ole enää mitään jäljellä. Tämä kivi ei halkeile. Saa arkeologi sitten ihmetellä miten tuo Tyynenmeren möykky on ajautunut Suomeen, kivikautiselle asuinpaikalle, mikä mäki joskus on todella ollutkin.

Paikalle paljon yli sata vuotta sitten pykätyssä talossa olen nyt asunut 40 vuotta, tasan puolet elämästäni. Missään paikassa en ole niin pitkään viivähtänytkään; elämä on jonnekin vienyt, mutta tuuli kääntynyt ja tuonut; tuonut aina tänne.

Siksi kait pihalle on jo kertynyt kaikenlaista. Yksi patsas on aito seinäkoriste Kämpin vanhasta fasaadista. Se on nähnyt Leinon ja Gallen-Kallelan; ketäpä ei aikanaan olisi. Kun Kämpin fasaadia purettiin, nämä heitettiin roskalavalle. Paikalle sattui Uma Aaltonen naapurista, pelasti yhden ja lahjoitti sen minulle. Metsässä se viettää nyt aikaansa ja lähes ainoa vilinä jota se näkee meidän lisäksemme on eläinkuntaa: peurat, hirvet, ilvekset, kauriit, supit, ketut, jänikset kuljeskelevat täällä kuin kotonaan. Veistokselle ne eivät kuitenkaan mitään pahaa tahdo.

Kämpin leijonan elämä ei kuitenkaan ole ikuinen, onhan se aikansa keveästä sementistä jotenkin valaen tehty.

Lujempaa sementtiä on pieni karhu, Saukkolan markkinoilta hankittu. Se kyllä painaa niin että vaivoin sain sen autoon aikanaan. Nyt en enää koske siihen, mahtaisi selkä muljahtaa. Eläköön, olkoon. Karhu on muinainen symbolimme; leijona taas vieraslaji joka muualta tuotiin; vähän niin kuin Ähtärin onnettomat pandat. Viekää ne jo takaisin kotiin!

Tähän nyökkää indonesialainen kissammekin. Juuri niin. Kotiin kotiin.

Kotiin, siinä ajatus elämän kierrosta. Oma kulkuni ei ole ollut Odysseuksen kaltaista muuten kuin yhdellä tavalla, matkalla eteenpäin on oltu. Hän halusi Ithakaan, josta lähti sotimaan Troijaan; minä taas en vanhaan elämään suin surminkaan kaipaa. Onko maailmassa silti Odysseuksia matkalla hima himaan (fast de e roisigt) – ja onko paljon, mene ja tiedä? Matka Ithakaan oli sankarille tärkein, ja perillä odotti sitten enää vain taistelu uskollisesta vaimosta Penelopesta ja pian kuolema; mutta koko tuhansia vuosia vanhasta jutusta oppii sen, että matkaa kannattaa pitkittää.

Näin tuumii myös Kavafis runossaan Ithaka, se on Edmund Keeleyn englannintama. Tuomas Anhava on runon suomentanut; sitä en tähän hätään löydä, mutta seuraavaksi versio jota kaikki vuodet olen lukenut. Yksi elämänrunoistani, matkasauva jos mikä. Vaikka ihminen, niin runous ei kuole:

”As you set out for Ithaka

hope your road is a long one,

full of adventure, full of discovery.

Laistrygonians, Cyclops,

angry Poseidon—don’t be afraid of them:

you’ll never find things like that on your way

as long as you keep your thoughts raised high,

as long as a rare excitement

stirs your spirit and your body.

Laistrygonians, Cyclops,

wild Poseidon—you won’t encounter them

unless you bring them along inside your soul,

unless your soul sets them up in front of you.

Hope your road is a long one.

May there be many summer mornings when,

with what pleasure, what joy,

you enter harbors you’re seeing for the first time;

may you stop at Phoenician trading stations

to buy fine things,

mother of pearl and coral, amber and ebony,

sensual perfume of every kind—

as many sensual perfumes as you can;

and may you visit many Egyptian cities

to learn and go on learning from their scholars.

Keep Ithaka always in your mind.

Arriving there is what you’re destined for.

But don’t hurry the journey at all.

Better if it lasts for years,

so you’re old by the time you reach the island,

wealthy with all you’ve gained on the way,

not expecting Ithaka to make you rich.

Ithaka gave you the marvelous journey.

Without her you wouldn’t have set out.

She has nothing left to give you now.

And if you find her poor, Ithaka won’t have fooled you.

Wise as you will have become, so full of experience,

you’ll have understood by then what these Ithakas mean.”

  

Ymmärrän, ymmärrämme. Ithakan tarkoituksen. Kukin tavoillamme.

Liikkumattomuutta, jota pitäisi kaiketi kaihtaa, edustakoon pihapiirin toinen kitsh-osasto. Siitä voi myös käyttää nimitystä puutarhaidylli. Itse olen näkyyn outoa kyllä kiintynyt. Pushkinkin sieltä tuijottaa.

Vaan seis. Idyllit ovat unia, unelmia ja tylsiä jos ovat aina sellaisia. En avant! Eteenpäin kohti jotain, aina uutta! Se tapa talon (oman mielensä) pitää, kuten ennen muinainen kansamme sanoi. Mutta anti olla. En ole saarnamiehiä, vaikka vuonna 1961 uskonnonopettajani Munkan opparin viimeisellä luokalla eli Arhinmäen Erkki sanoikin, että minusta tulee pappi. Ei tullut, eikä tullut lukkariakaan, ei edes kupparia, mutta talonpoika ehkä – talon pojaksi eroteltuna.

Stadin kundista bönden pojaksi? No, olkoon niin. Kaikesta menneestä on aina jäljellä säikeitä.  Symboloikaan mennyttä vaikka tämä patsas, jonka myös olen nuorempana huvikseni väkertänyt. Jo on tuolla heppulilla sammalta päässä ja suruiset silmät, vaan pystyssäpä vielä yrittää seistä.

Kuten minäkin. Mennään siis kaikki taas kohti syksyä, talvea ja uutta kevättä. Sitä odotan todella kuin kuuta nousevaa.

Ehkä jo ensi keväänä elämä voittaa, sota on saatu ihmeen kaupalla loppuun, jälleenrakennus alkaa, pyörät pyörivät ja ennen kaikkea syntyy ajatuksi uudesta, mahdollisuuksista joita kaikkialle saattaa taas aueta. Vapauden perspektiivejä.

Mutta eihän tämä syksy ihan pahin mahdollinen ole, ainakaan vielä, jos menee metsään, ihan omin jaloin. Sienisyksy 2023. Ei tule uudestaan vähään aikaan. Jopa niin, että kun viimein poikkesimme omaan metsäämme, sienet sielläkin odottivat. Ja millaiset. Kanttarellit, kyllä, mutta varsinkin herkkutatit, nuo omat suosikkini. Miksi mennä merta edemmä kalaan, kun oma kotimetsä suo antimia lähempää? Siihen kysymykseen vastaan, kun olemme ison, Odysseuksen meren äärellä.

   (10.9.2023)