1. ”TIETÄ KÄYDEN TIEN ON VANKI”

Tuo otsikko on Aaro Hellaakosken runosta. ”Vapaa on vain umpihanki”, runo jatkuu sitten. Totta sekin. Miksei myös pelto? Tämä tuli mieleen taas eikä syyttä. Kun lopulta eteen tulee sellainen vuosimäärä kuin itsellä nyt, ei sitä sittenkään ihan usko. Neljä viidesosaa on jo mennyt elämästä, kun sitä ajattelee veden kiehumispisteenä. Tuosta sadasta asteesta on siten jäljellä enää yksi viidesosa, jos sitäkään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

”Eteenpäin elävän mieli”, silti. Ja sananlasku jatkaa: ”Kuollut taakseen katsokoon.” Siinä vanhan kansan viisaus, jota sitkeästi yhä yritän noudattaa.

Avanti, popolo! Kuinka kauan matka jatkuu, kuka tietää; se saadaan mitä annetaan. Kaunis kiitos jo tästä. Paljon olen saanut nähdä, kokea ja ihmetellä; tavata silti enemmän hyviä kuin huonoja ihmisiä. Polku lie tuossa edessäkin, kunhan päivän oven taas saa avatuksi.

Polkuja voi yhä olla monia, aina pitää valita jos risteys tulee. Ja miksei umpihangessa tai missä tahansa pellossa tai metsässä harhaillessa löydy jokin suunta? Se mille polulle kääntyy ja minkä oven sitten avaa, on ratkaisevaa, koska tekoa ei voi perua sen jälkeen. Mutta turha katua. En edes yritä.

Olen aina ajatellut, että se mikä elämästä jälkeen jää, ei ole enää kiinnostavaa; se taas on, mikä edessä häämöttää. Näin ajattelen yhä. Takana on lapsuus, nuoruus, työ ja aikuisikä, lopulta noinsanottu eläkeaikakin, vaikka en sitä sellaiseksi koe. Joka päivä on yhä työpäivä, jos kohta enemmänkin jo oman itsensä herrana. Työn määrä ja laatu vain ovat hieman toisia kuin ennen. Mutta kirjat, kirjallisuus ja kirjoittaminen näkyvät pysyvän; rakkaus lukemiseen, kaikkeen taiteeseen. Ilo. Elämän hyvät hetket hyvässä seurassa useimmiten kotosalla.

Katson tälläkin hetkellä eteenpäin, vaikka se mitä kauempana näkyy ei todellakaan ole miellyttävää. Kun avaa silmänsä, näkee maailman, joka on täynnä surkeutta, kauhua, sotia ja onnettomuuksia, kulkemista katastrofista toiseen.

Ja silti ja sittenkin myös tulvillaan mitä erilaisimpia innovaatioita, hienoja keksintöjä, ihmisten aitoa auttamishalua ja hyvyyttä, tiedettä ja taidetta, joiden saavutusten kautta uskoo sittenkin yhä, että ihminen ei ole vain läpimätä toisia tuhoava eläin, vaan myös henkisesti ajatteleva olento: ihan se oikea entivanhainen homo sapiens.

2. KAIKKEUS JA IKUISUUS

Luin juuri äsken uusimpana tutkimustietona, että aikanaan koko tämä maailmankaikkeutemmekin lopulta ikään kuin sulaa vain ja haihtuu pois. Mutta sinne taitaa olla vielä miljardien ja taas miljardien vuosien matka. Kaikki ajattelu ja tieto on toisaalta aina aikaansa sidottua. Niin ehkä siis myös tuo tämän hetken totuus, vaikka se perustuu parhaimpaan mahdolliseen tutkimukseen, johon nykyjärjellä varustettu valistunut kansalainen kyllä yleensä uskoo.

Saa uskoa, joskin joku voi aina olla uskomatta. Vanha tieto kumoutuu kuitenkin usein ja uusi ottaa vallan. Uskomuksia yhä riittää ja tulee riittämään: Maailma luotiin 6000 vuotta sitten. Maapallo on litteä. Aurinko kiertää meitä. Ja sitten joku tiskisteli taivasta ja tajusi jotain. Polttorovion uhan edessä Galileo Galilei kielsi näkemänsä mutta mumisi: – Eppur si muove. Leinon suomennoksena samannimisessä runossa ”Se kuitenkin liikkuu.” Eikä aikaakan kun piskuinen pallomme sai kyytiä kuin tennismailasta ja löysi vauhdikkaan ratansa auringon ympäriltä. Se uskosta sitten.

Menneen ajan monet väittämät ovat onneksi ajat sitten kadonneet. Uusia uskomuksia kyllä tehtaillaan kuin Chaplinin Nykyajan liukuhihnalta. Miten oikeitten, ihan tieteellisten totuuksien joskus käy, sitä kukaan meistä ei tietenkään ole näkemässä. Aika pitkään Newton, Einstein ja Hawkin(kin) ovat pysyneet guruina, uskottavina sellaisina. Kumarrus.

Usko on tiedon vastakohta, joskin samaa juurta. Jos uskonto ennen piti valtaa, sen paikan on ns. sivistysmaissa ottanut herra tai rouva Tiede. Sen myötä meitä ei ole luonut mikään nimetty valtaistuinta hallitseva ja tänne laintaulunsa lähettänyt vanhahko mieshenkilö (tuo nykypronomini he), vaan ehkä paremminkin jokin outo sattuma. Mikä, sitä saa jokainen pähkiä ikuisuuden, jos haluaa. Ja muistan äkkiä sanotun, ettei edes aikaa ole ilman ihmistä. Ei siis ikuisuuttakaan?

Toki kaikkeuden, ikuisuuden ja elämän alkuperää voi ja saa jokainen toki tutkailla ja tehdä siitä itse omia johtopäätöksiään, tulla autuaaksi uskollaan. Siinä eli uskossa ja uskonnoissa taitaa olla yksi tapa selvitä elämästä, hankalasta varsinkin. Minä itse uskon lähinnä enää elämän kiertoon, vähän Leinon lailla: ”Maa maahan jää”. Hän lähetti seuraavassa lauseessa kyllä hengen tuonne taivahalle, jonne ihan jo silminkin katsoen näkyy vielä henkiä mahtuvan. Mutta Leino oli Leino, kohta hänen kuolemastaan on sata vuotta. Taivaalle eli avaruuteen kyllä todella mahtuu ja pitkään lienee tämä maailmankaikkeus kuitenkin täällä. Mitä pitemmälle nähdään, sen kauemmas kaikkeus laajenee.

3. PARADISUS TERRESTRIS

Jos maailmankaikkeus kuitenkin lopulta katoaa, voisiko tämän oman maailmankaikkeutemme vieressä olla jo nyt toinen, kuten joku tutkija on ajatellut. Mikäpä siinä, kiintoisa miete. Niin ainakin kaikkeuden matka jatkuisi edelleen ja jatkuisi vähän kuin unessa.

Paradisus terrestris, maanpäällinen paratiisi olisi silloin yhä mahdollinen jossain joillekin eläville, muttei kyllä koskaan sellaisena tässä maailmassa; uskona ja haaveina, toivekuvina ja taiteen kuvina vain. Pidän varsinkin taiteen kuvista ja kuvien ihastuttavista illuusioista kiinni, sillä ilman niitä täällä olisi jo sysipimeää. Mitä meillä olisi jos ei olisi toivoa. Ja toki: mitä ilman rakkautta?

Paratiisi, ihmiskunnan ikivanha unelma. Ajattelen yhä vain, ettei pidä antaa periksi saati masentua ilmastonmuutoksista, antaa sotien sortaa. Tulevaisuus on. ”Maanpäälle, tänne, taivas takokaamme” (Leino taas).

Itseäni kiinnostaa edelleen se, mitä uudet luotaimet parinkymmenen vuoden päästä avaruudesta ovat vielä löytäneet. Varmaa, että jotain. Jokin pieni järjellinen asia, sattumallinen keksintö voi hyvin pelastaa tämän Telluksemme kaikilta niiltä katastrofeilta, joita ihmiskunta ja sen liian suureksi kasvanut populaatio ovat saaneet aikaan. Olen nykyisin vetyuskovainen (siinä uusin uskonto kaikkien uusien uskontojen joukkoon joita totisesti riittää) ja luulen myös että fuusioreaktori saadaan toimimaan. Pieniä onnistumisen hitusia siitä on jo nähty, jos uutisiin on luottaminen.

Jos ja jos ja jos. ”Niin monta kertaa jos ja harvoin kun”, kirjoitti Paavo Haavikko. Jos energiaa löytyy tarpeeksi eikä se saastuta, voidaan maailmaamme korjaaviin toimenpiteisiin kaiketi vielä ryhtyä. Tieteen tehtävänä on ratkaista nämä pulmat, taiteen taas pitää ihmisyyttä ja inhimillisyyttä yllä. Tämä maailma on sittenkin yhä ainoa paikkamme elää ja täällä voi elää vielä kauan. Kuinka kauan, se tosiaankin taitaa riippua paljolti meistä itsestämme ja toimistamme. On kyllä niinkin, että jos ihmiskunta katoaa, jokin muu eliölaji ottanee pallollamme ainakin hetkeksi vallan (muurahaiset vaiko sittenkin torakat?). Käyttävätkö ne uutta valtaansa sokeasti vai järkevästi, sitä emme – ehkä onneksemme – ole enää näkemässä. Kun noita populaatioita ajattelen, luulen että samaa polkua nekin kulkevat ja jos eivät maailmaa tuhoa laillamme, kulkevat pitkään.

4. MENNYTTÄ TAVOITTAMASSA

Siinä Proustin kirjan nimi, tosin vain toisin käännettynä. Proustin teos À la reserche du temps perdu on ehkä suurin esimerkki siitä, miten intohimoisesti kirjailija voi Kadonnutta aikaansa etsiä. Hänen teossarjassaan menneisyys herää/ herätetään eloon. Ja sitten kuitenkin on aina läsnä myös lukijan ja miksei kirjailijankin nykyisyys.

Ennen oli kaikki paremmin, sanotaan niin mielellään varsinkin kun ikää kertyy. Silloin aletaan usein katsoa taaksepäin ja ihaillaan vaikkapa sitä kuinka hyvä oli elää 1900-luvun alkupuolella.

Tuo maailma tuntuu olleen kuin auvon aikaa. Toisenlaista ja parempaa kuin tämä nykyisyys. Elämä oli silloin vielä hyvää, normaalimpaa, rauhallisempaa, näin ainakin kuvissa. Ja kun katsoo kauas taakse, myös mielikuva näyttää idyllisemmältä. Mutta sitä kestää vain hetken, sillä kun historiaa alkaa tosissaan tutkia, idyllille ei löydy sittenkään perustaa, päinvastoin. Sodat, sodat, sodat. Muusta kuten köyhyydestä, raskaasta työstä tai epätasa-arvosta puhumattakaan.

5. LAPSUUS, ONNEN AIKA

Entä lapsuus, jopa omamme. Kyllä, lapsena kesällä paistoi aina aurinko, oli lämmin, ruoka maistui (paitsi pula-ajan silakkalaatikko), elämä hymyili. Paratiisi siis, varsinkin muistoissa sitten joskus vanhempana.

Paratiisin jokaiselle lapselle kuitenkin soisi.

Lapsuudesta lähtee kaikki, sen laatu ja kokemukset määräävät usein myöhemmän elämän suunnan. Hyväkin lapsuus oli (ja on yhä) mahdollinen. Jos vanhemmat olivat ymmärtäväisiä ja kodissa vallitsi rauha ja lapsen kehitystä tuettiin ja häntä kasvatettiin ja kannustettiin moitteiden ja alistamisen sijaan, oli alku onnekas. Tosin samanlaisen olotilan uudelleenlöytäminen aikuisena voi olla vaikeaa. Sekin saattaa ehkä olla syynä katkeroitumiseen ja putoamiseen.

Mikään ei tule itsestään. Valoisa lapsuus on kuitenkin se päämäärä, johon yhteiskuntien kaiken järjen nimissä pitäisi panostaa. Siinä paras ja ihmisyyttä tukeva perustus, jolle sitten jokainen tavoillaan voi yrittää luoda elämänsä rakenteet ja toistaa aikanaan kokemaansa hyvää jälkikasvuaan tukien.

Lapsuutta ja omaa menneisyyttään kaipaava ei ehkä ajattele sitä, miltä perheensä vanhemmista on itse asiassa tuntunut. Jos lapsi onkin ollut turvassa ja onnellinen, mitä hänen kasvattajansa sitten ovat tuolloin todella kokeneet ja miettineet. Harva täällä on välttynyt arjen huolista ja elämän kuperkeikoista ja potkuista. Vaan takana ovat nekin, vaikka edessä olisi ollut Aleksis Kiven harmaa kivi. Senkin läpi päässee yhä, jos Kiven voimalliseksi nimittämää tahtoa löytyy.

Saarikosken runokokoelman mennyt onnen aika taas oli tällainen: ”aina oli syksy,/ ja ilma, aina yhtä kaunis”. Lapsuuden maailma on todella mennyttä sekin, pituudeltaan enintään kymmenisen vuotta. Mutta ilman sen suomaa lyhyttä hyvän kokemusta on elämästä paljon vaikeampi rakentaa lujaa. Mikä varhain saadaan, pysyy.

Kasvatus hyvyyteen ei ole turhaa. Vanhemmuuden roolin ja mallin ynnä sen myötä peruskasvatuksen antaminen lapselle on keskeinen – aina koulua tärkeämpi. Elämän koulu opettaa sitten loput, jos oppimisen halua löytyy.

6. LYHYESTÄ VIRSI KAUNIS

Noissa edellisissä lauseissa oli jo totisen saarnan makua, vaikken ole mikään pastori. Uh. Anteeksi. Vaan olkoon. Scripsi!  – Sen kirjoitin, minkä kirjoitin.

Saarnatta toki paras, mutta joskus on niidenkin aika. Lyhyestä virsi kaunis, on osuva sananlasku, mutta jos ei ole aikaa kirjoittaa lyhyesti, on kirjoitettava pitemmin. Tuokin totuus pitää.

Itselleni on jo selvää, että kaikessa ajattelussa ikä tuo esiin joka vuosi uuden aspektin, jonka kautta mennyttä voi halutessaan tarkastella ja punnita nykyisyyden ja myös tulevaisuuden valossa. Maanpäällinen paratiisi on taivaallista parempi, koska se on sittenkin joiltain osin yhä vielä mahdollinen. Paratiisin rippeet riittäisivät kyllä kokonaisuuden sijasta, sillä täydellisyys saattaa olla liiallista, jopa tukehduttavaa. Mihin silloin enää pyrkiä?

7. ELÄMÄN KIERTO

Jokainen eletty vuosi voi antaa, löytää ja luoda uutta – toki edellyttäen että ihmisellä itsellään on siihen halua ja voimia. Vasta lopullinen vanhuus, se jolloin ympyrä kiertyy umpeen ja ihminen taantuu takaisin alkulapsuuteen, vie meiltä kyvyn olla täällä ihmisenä ihmisten joukossa. Silloin on luotettava yhteiskunnan voimiin ja haluun saattaa meidät rauhassa ja kivutta takaisin sinne mistä tulimmekin: minun tuumailuni mukaan materiaksi materian joukkoon.

Lisään tähän vielä tämän, pitkään pohtimani: hallittu eutanasia pitäisi viimein sallia. Siinä rauhallinen ja kivuton tie täältä pois niille, joita ikä ja sairaus todella piinaavat ja jotka itse katsovat täydessä ymmärryksessä, ettei elämä enää ole elämisen arvoista.

Elämän kierto, kaunis sanapari. Totta se vieläkin on, kun nyt sitä ajattelen. Näin mennään.  Paljon on ollut elämässä pahaa, mutta hyvää silti aina enemmän, jotenkin noin Tshehovin kertomuksessa sanottiin.

Ihan samaa toistan puolestani nyt myös minä. Aina myös kaikesta ikävästä jokin kokemus ja oppi jää ja joskus siitä on jopa suurta apua myöhemmin.

Elämä on ihme, sanotaan myös. Senkin olen vähitellen alkanut ymmärtää.

(18.8.2023)