Otsikoksi tuli kuin itsestään James Thurberin suomennetun kirjan nimi. Tuotakin kirjaa nuorena luin ja tietenkin Tuomas Anhavan suosituksesta. Thurber osoittautui mainioksi humoristiksi ja huumoria tarvitaan. Suomennosvalikoima ilmestyi 1965, samana vuonna kuin kaksi omaa esikoiskirjaani. Aikaa siitä on siten jo 58 vuotta.

Tuolla nimellä kirjaa tuskin tässä maailmanajassa julkaistaisiin, ja naiset ja koirat olisivat varmastikin miehiä ennen. En tiedä lukeeko lisäkseni Thurberia enää kukaan, mutta syytä olisi. Se mikä ennen tehtiin hyvin, on yhä hyvin tehtyä. Eri asia on sitten millainen huumori ketäkin huvittaa.

Jopa yksi ihan kelvollinen elokuva nimeltä Walter Mittyn salainen elämä on tehty samaisen Thurberin novellin mukaan.

Thurberin kirja tuli mieleen siksi, että perheessämme on taas koira, tullut kuin lomalle; tuo ikuinen filosofi Pate. Kun se on täällä päiväkausia, maailman järjestys todella muuttuu: ensin koiran tarpeet, sitten jonkun muun ja lopuksi minun. Tämä kaikki toki omasta halustani. Koira on jo 13-vuotias ja siinä iässä, että sille suo kaiken maallisen ja taivaallisen hyvän. Ja samaa hyvää suon mieluusti vaimolle. Miksi? Vaimo on vaimo, kuten Tshehov laittamattomasti jo yli sata vuotta sitten kirjoitti. Ja jotkut ovat sitä jopa enemmän. Kuten on muuan koirakin.

Filosofi on siitä hieno koira että sen voi laskea yölläkin ulos aitaamattomalle pihalle eikä se mene minnekään, tekee tarpeensa, kulkee pienen ympyrän (talvella sen näkee jäljistä) ja on vain sitten oven edessä odottaen että pääsee taas sisään. Jos peura on metsässä, se voi vaimeasti äännähtää, siinä kaikki. Yhden kerran se haukkui pitkään. Mikä lie hiippailija siellä silloin: karhu, susi, ilves, kettu – tai kuten luulen supipahainen vain.

Jopa viime yönä se oli ulkona ja ihaili kaiketi sekin perseidien lentoja, joita myös minä kävin yhden maissa vasiten katsomassa. Hieno oli nähdä taas tähtitaivas jo lähes täytenä vaikka se kertoo pimeän ajan tulosta, synkästä syksystä, lumisesta talvesta, no, myös uudesta keväästä…

Odotus palkittiin, näin hennon viirun, joka laskeutui sekunnissa taivaan laelta lähelle maata. Tähdenlento, suoraan ylhäältä. Sai toivoa ja toivoin. Mitä, sitä ei saa sanoa. Eihän toive muuten toteudu.

En ennen Patea ollut mikään koiraihminen. Sellaista minusta ei myöskään ilmeisesti sen kummemmin tule. Siihen on syynä kiinanpalatsikoira Huit-Sung Yansikai, mikä oli sen kennelnimi, Huitsu sitten vain. Minun pahimmassa murroisässäni juuri sellainen lamppuharja hankittiin lisäpiinaksi vuonna 1958 Munkkivuoren ´metsään´ muuttaneeseen perheeseemme (äiti, sisko ja minä), jotta minulla, Kallion paratiisista tempaistulla ja finninaamaisella 14-vuotiaalla olisi jotain tekemistä…

Herra varjele mitä soopaa. Väitetään yhä että minä koiraa halusin. Kyllä kai. Itse asiassa 13-vuotta minua vanhempi siskoni halusi sen ja myös sai. Mikään ei tuota tosiasiaa voi muuttaa. En taivu edes hänen, nyt jo 93-vuotiaan edessä tästä. Se koira ei ollut minun!

Tuo onneton Huitsu haukkui murisi ja vihasi kaikkea mihin suinkin pystyi; se piti pestäkin paksuimmat nahkakintaat kädessä ja silti se puri pesijää haavoille. Kun kerran menin uimaan, se hyppäsi kyllä veteen ja tarttui hampaillaan nenääni, yritti kait pelastaa. Sehän siinä oli sitten pelastettava. Onnellisin Huit oli kun se Kukkian kesäsaarella pääsi savilahteen kieriskelemään ja palasi sieltä mudassa ja korsia täynnä. Tajuamatta että pesu olisi taas edessä.

Selkävamma tuli, liiaksi jalostetun rodun heikkous, halvaannutti takajalat eikä sen kohtalo ollut sama kuin hyvässä ja fiksussa aussisarjassa Colin from accounts. Colin sai avukseen pyörät, Huitsu menolipun toiseen maailmaan.

Kasvatuskysymys on koira aina ja kertoo kasvattajastaan kaiken. Millainen koira, sellainen isäntä. Pyskologista tutkimusta ei tarvita. Kun katsomme omistajan koiraa, näemme omistajankin. Eikös?

Tosin on rotuja joilla ominaisuudet geeneissä tekevät siitä erityisen vilkkaan. Ja joskus jopa älykkään. Naapurin Jekku on sellainen. Kun minä kerran Arvin luona ollessani puheääntä lainkaan muuttamatta sanoin kuin puhuisin Arville: ”Ulkona on peura”, Jekku ryntäsi heti ikkunaan ja haukahti. Ja sitten katse kysyi: ”Missä missä.” – Jossain, metsässä, muttei ruokintapaikalla, yrittelin. Vaan se ei uskonut. Jos kerran tuo ihminen äsken peurasta puhui niin tuolla pellolla se on…

Koiran ja ihmisen suhde on ikivanha. Ennen koira oli todella tarpeellinen hyötyeläin, nyttemmin enimmäkseen seuraa. Paljon on toisaalta löydetty uusia ominaisuuksia sen käyttämisestä paitsi metsästyksessä ja kadonneitten etsimisessä, myös huumeiden salakuljettajien kiinniotossa ja jopa sairauksien löytämisessä. Kas se vainu, se nuuskujen ja niiden aiemmista jättäjistä kertova hajujen maailma. Koiran hajuaisti on kaiketi monituhatkertainen immeisten vastaavaan verrattuna. Tämä tuoksujen ja haisujen määrä tosin riittää minulle.

Kun haluamme ilahduttaa filosofia, viemme herra Paten siksi niille seutukuntamme paikoille joissa käy muitakin koiria. Silloin tuo vanha todella nuortuu kuin lapsi leikkimään, hyppelee ja kulkee huomaamattaan paljon enemmän kuin muuten viitsisi. Sitä ajaa informaatio ja uuden tiedon antaminen, siinä itsensä Huovisen kehittämä termi Kylän koirissa.

Eilen aamulla olimme Lohjalla Aurlahden rantamilla ja nuuskimista riitti. Lohja täyttää 700 vuottaan ja juhlia oli jo pidetty, keikkalavaa purettiin vaikka oli aikainen sunnuntaiaamu. Me kuljimme sinne tänne eikä Pate malttanut sitten millään olla ottamatta osaa juhlintaan jälkituoksujen maailmassa.

Otin siitä taas kerran vaihteeksi kuvia.

Otin myös kuvan, jossa perheemme molemmat päät johdattavat jälkeentulevaista peräkärryä (io) jonnekin, kohti aina tuntemattomia kohtaloita.

Ja sitten tehtiin vaihdos, jotta minun kännykälläni kuvattiinkin minua. Tämä on lavastus.

Pidän Lohjasta kyllä jotenkin, varsinkin parista sen kahvilasta: Saint Honorésta ja Ventelän Resiinasta. Lohja on todella vanhaa asutusseutua, jos kohta mäki jolla asumme on myös ollut asutettuna jo kivikaudella; sen arkeologiset löydöt kivikirveineen ovat pellostamme osoittaneet. Joki oli silloin järvi ja kalaisa, kuten joki yhä edelleen. Hyväpä täällä taisi olla heilläkin. Puuta riitti ja riistaa ja metsissä marjaa ja sientä. Hakattuja ovat parhaat sienimetsät nyt.

Vaan on palattava Aasiaan, kuten Arto Melleri aina lohkaisi. Onhan tuo 700 komea ikä järvikaupungille, joksi Lohja ylpeästi itseään kutsuu. Kaupungin ikävuodet ylittävät Agricolan ABC-kirian, Paavolan tammi ei ollut edes taimi, suomea ei todellakaan vielä kirjoitettu Joenpellon tyyliin. Tosin vähänpä menneestä on seudulla enää jäljellä: komea kirkko ja kirkon seutu museopihoineen. Ja hautausmaa. Loputkin vanhat puutalot ovat mitä ilmeisimmin purku-uhan alla vaikka moni muu paljon nuorempi rakennus pitäisi purkaa jo pelkästään esteettisenä haittana. Hah.

Lohjan seutu on joka tapauksessa tullut tutuksi, olenhan asunut Sitarlassa jo tasan 40 vuotta. Ensin Nummi-Pusulassa, Pummi-Nusulassa tietty, sen Nummi-osastossa; sitten vasta muutaman vuoden Lohjalla, joka meidät ahmaisi kuin ahnas hauki ahvenen. Ja nytkö siis olen noin vain lohjalainen? Tuskin, sanoisi jälleen kerran Pushkin.

Kaikkea tällaista mietin, kun teimme aamukävelyä Aurlahden rannalla  ihan filosofi Paten parhaaksi. Siinä kulkiessa otin edelleen kuvia, se on minun nuuskimistani, silmien jatke ja ilo, mainio ja halpa harrastus. Koiran hajuintoon verrattava?

Otin kuvan jopa puusta jonka tarkoitus on kait juhlistaa tätä omenaseutua.

Jokin yhdistys oli tehnyt käsityönä omenanmuotoisia tupsuja sadoittain. Mikäpä siinä, parempi rakentaa kuin tuhota. Omenia Lohjalla on ja niitä kasvaa meilläkin. Suureksi osaksi kylläkin peurojen ja kauriiden iloksi.

Etenimme pitkin rantaa aina uusille padel-kentille saakka, joilla en koskaan ole nähnyt pelaamassa yhtä ainoaa ihmistä (sanon tämän tennismiehenä). Kulkeminen oli yllättävän nopeaa, koska tuoksujen maailma taisi olla pakahduttava juhlienkin takia. Jos Pate ei halua kävellä, se lyö jarrut pohjaan. Mutta nyt hajumaailma huumasi. Emme olleet siitä pahoillamme. Aina muutenkin kannattaa etsiä hajujen täyttämiä paikkoja herra Patelle, koska siten tuo joskus ahmattiuuteen (onpa sana!) taipuvainen säilyy suht sutjukkana ja saa liikunnan kautta ehkä vielä muutaman vuoden lisää jo nyt korkeaan ikäänsä.

Tätä todella minäkin toivon. Elämä ilman tuota filosofia on kuin pilvinen päivä ilman aitanpolulla astelevaa emäntää, kuten Kivi tunnetusti kirjoitti. Emäntä löytyy onneksi myös täältä ja aittakin, tosin se yli 300 vuotta vanha ei ole enää käytössä mäellä, sillä siellä asuu ja pitää kotia herra Huu. Jopa polku sinne on heinikon vallassa ja mäkeämme hallitsevatt taas kauriit makuuksista päätellen.

Seis! Jälleen takaisin ja sitten vasta en avant, eteenpäin. Ei kauriista vaan koirista piti kirjoittaa. Varsinkin yhdestä. Mitä iloa koirista oikeastaan on? No, jotain olen jo kertonut, tosin vain Patesta, joka on minulle se ainoa. Mutta ilmeisesti muistakin on kaikenlaista hyötyä. Luin juuri, että kun koiraa hellii ja silittelee viitisen minuuttia, se tuo ihmiselle itselleenkin niin paljon mielihyvää ja positiviisia tuntemuksia että jo sillä, viidellä minuutilla, on elämää edistävä vaikutus.

Entäs kun sitä silittely- ja hellittelytyötä tehdään täällä monta vuorokautta, hieman jopa omasta toimestani. Juuri nyt kuulen vaimon kuiskivan kuin lapselle vuoteellaan pötköttävälle pikku mäyriäiselle: ”Pitäiskö sulle antaa makkaraa…”

Kaikkea hyvää emme voi antaa, mutta jotain hyvää kuitenkin. Onneksi filosofi ei vastaa, se on unessa. Hyvä. Sillä niin on, että täälläkin tuo koira valitsee ja vallitsee kotiamme ja määrää ne hetket jolloin se mitäkin haluaa. Nyt juuri se haluaa yhä nukkua (Hm, kello sentään jo 6.36). No, levätä saamme vielä hetken mekin?

Taas alkuun ja alun teemaan. En siis ole koiraihminen, en. Enkö? En! Sanon, tai ainakin luulen, että useat koirat ovat hörhöilijöitä (viittaan taas sanaan kasvatuskysymys); jos kohta niin ovat monet ihmisetkin. Filosofi Pate on poikkeus. Poikkeus vahvistaa säännön, vaikka vaimoni väittää että sekin on murtumassa minun kohdallani. Koskaan ei siis pitäisi sanoa koskaan.

Miksi juuri Pate? Ehkä tuo filosofi miellyttää minua siksi, ettei sitä tarvitse mitenkään holhota. Se osoittaa haukkumatta mitä halua: kirputus ja kuonolla nosto ovat väkevimpiä sen tuntemia keinoja. Ja minä olen niiden kohde, ei vaimoni koskaan. Kukapa oikeaa päällikköä komentaisi.

Jos Pate haukkuu, mikä on erittäin harvinnaista, se on peloissaan. Se pelkää isoja koiria eikä koirista muutenkaan piittaa. Jos siltä joskus pääsee ääni, se on ilon ja kaipuun vinguntaa. Muuten se on hiljainen hallitsija, käskee arvovallallaan. Filosofi Paten tavasta olla ja osoittaa suopeutta myös herkun saadessaan löytyy arvokkuutta, herrasmiehen kykyä kohteliaaseen kiitollisuuteen ja lisäksi iän tuomaa itsetietoisuutta, jota ihailen. – Miten niin, miten niin ei minulle? Minulle juuri kuuluu kaikki hyvä! Miksi se muuten olisi valmistettu?

Olisipa tuollaisia koiria (ja ihmisiä) enemmän…

Nyt juuri se makaa matolla kuono kohti ovea ja tavallaan jo kertoo minulle ruumiinsa asennolla: Mitä siellä kirjoitat, hitto, lähdetään jo matkaan. Tahdon autoon, rullailemaan, mennään jonnekin taas. Ja kaipa me siis kohta lähdemme. Usein filosofillemme riittää jo se, että se saa rauhassa uinua ja pötköttää autossa kuin vauva jota autolla nukutetaan. Ja kun palaamme, se jää usein hetkeksi pihalle, varmistaa että valtakunta on edelleen sen hallussa ja menee vasta sitten sisään arvokkaasti, perheemme pään ja laumamme ihmisjohtajan hellittelyjä odottaen. Ja – turha sanoakin – kylläpä niitä riittää.

(14.8.2023)