Siltä tuntuu juuri nyt. Kaikki lehdet ja internetin viestimet ovat täynnä  varoituksia hurjista ukkosista, tuulista ja supermyrskystä joka kaataa puita, kiskoo kattoja irti, paiskoo tavaroita ja aiheuttaa sähkökatkoja. Saamme nähdä. Kyllä jo nykyisetkin pilvet ennustavat jotain tulevaksi, uhkaavia ovat, mutta itse asiassa tuuli on ollut vähäistä ja ilma seisoo. Ahistaa, sanoisi joku tuossa vierellä, jos pääsisi tässä ääneen.

MUISTOJA

Myrskyn jälkeen aamu on yksi vanhoista romaaneistani. Jotain palaa siitä mieleen, ajatus menneestä. Otsikon viittaus on selvä, aina myrsky myös loppuu. Ja onhan niitä kyllä jo koettu. Olen ollut purjeveneellä liikkeellä jopa Maire-myrskyssä 1.8.1961. Mukana oli saksalainen mannernaapurin kesävieras, nuori tyttö Jutta, jolle minua pyydettiin esittelemään Kukkia-järvemme kauneutta.

Mikäs. Lainasin isoveljen purjeveneen ja eikun matkaan. Vekunan saareen rantauduttiin, rinnettä kiivettiin, näkötorniin päästiin, maisemia ihailtiin. Schön! Wunderschön! Vaan sitten näin taivaanrannassa valtavan pilvirintaman joka tuntui kasvavan ja sanoin että on ehken jo paras palata kotisaarta ja mannerta kohti.

Kapusimme alas, mutta niin kiivas oli rintaman tulo, että ehdimme hädin tuskin veneeseen ja sadan metrin päähän rannasta, kun olimmekin jo pienessä lähisaaressa, jonne myrsky meidät noin vain veden noustessa kohotti ja sitten lopulta paiskasi.

Muistan toki aina, miltä tuntui kun vesi nousi ja nousi; lopulta niin että seisoimme vedessä, koko pikkusaari jäi veden alle. Pidin silti kiinni purjeveneen köydestä, vaikka se makasi lepikossa kyljellään. Koska olin ollut Saksassa Harz-vuoristossa sahalla töissä, puhuin saksaa sahaavasti. Sanoin Jutalle että tämä on hyvin tavallista Suomessa, sehr gewönlich; valehtelin siis, kerroin että kaikki menisi ohi pian. Vesi kuohui kuin kattilassa, salamat risteilivät edestakaisin, myös vaakasuoraan; jyrinä oli hurjaa. Pelkäsin, vaan enhän voinut sitä näyttää ja jotain lumoavaa tuossa hurjuudessa kyllä myös oli kun sitä nyt miettii.

Muistan että lausuin Herman Hessen runoa Seltsam, im Nebel zu wandern, Outoa sumussa vaeltaa; vain saadakseni Jutta paran pysymään rauhallisena. Outo oli lohdutuskin.

Runo taisi olla ainoa jonka sillä hetkellä saksaksi muistin. Sen lopussa on säkeet: Kein Mensch kennt den andern,/ Jeder is allein – Kukaan ei tunne toistaan, jokainen on yksin.

Mahtoivatko juuri nuo ajatukset lohduttaa, tuskin.

Tunti kului ja kaikki laantui. Vesi alkoi laskea. Sain jollain ihmeellä veneen takaisin järveen ja meidät siihen ja aloin kitkuttaa kohti kotisaarta. Siellä oltiin varmoja että olimme hukkuneet ja että meitä oli lähdettävä naaramaan. No, Jutta palautettiin mantereelle enkä koskaan kuullut hänestä mitään. Suomen ystävää tytöstä tuskin tuli.

Toinen muisto liittyy jouluun 2011, jolloin ensin Tapanina ja sitten Hannunpäivänä, nimipäivänäni! myrskysi niin että täältä kotoa olivat sähköt neljä päivää poissa. Ainoastaan pakastin koki kovia, mutta jääkaapin sisältökin säilyi kun sen siirsi kylmään eteiseen. Nyt sää on siihen tekoon aivan liian lämmin – maanantaiksi on luvattu lähes 30 astetta.

Onneksi osa sähkökaapeleista on jo maahan hauduttuina, mutta osa edelleen linjoilla ja ilmojen armoilla. Saa siis nähdä. Onhan tässä aiemmin uhkailtu, annettu lukuisia ennusteita hurjista tuulista ja rajuilmoista joista sitten on tullut pelkkiä tussahduksia.

Parempi kuitenkin näin kuin toisinpäin. Ja ainakin olemme varautuneet tulevaan. Sähkölamput ovat esillä ja öljylamppujakin löytyy. Vilu ei ainakaan tunge puseroon, viilennystä ei ilman sähköä toisaalta saada. Vettä pitää kyllä varoiksi ottaa talteen:  nykysuomeksi sanoisimme kai just in case. Eihän tämä kuitenkaan sotaa ole; pahimmillaankin vain pienoista esimakua, pelkkä aavistus siitä mitä jossain kaiken aikaa koetaan; niin pahaa ettei sitä halua edes ajatella.

JOEN UNELMA

Paras kääntää taas katse hyvään. Minun oma iloni on ollut muutaman kerran soudella joella ja eläytyä siihen; sen maailmaan. Se on auvoa: Zen. Sitä se todella on. Olla yhtä luonnon kanssa, olla yhtä itsensä kanssa. Kyetä siihen. Antaa joen viedä ja ajatusten virrata.

Zenistä pidän käsitteenä. Tao tai Dao on sekin idän oppi, Keskitien oppi, kaiken palaamista ympyränä aina alkuun, elämään, kuolemaan, elämään. Vielä olemme täällä, vielä voin katsoa kaikkea aina kuin uusin silmin. Ja aina huomata jotain.

Nyt tutkin lähinnä kukkia joita joessa ja sen rantamilla jo ennen kasvoi ja kasvaa edelleen. Paljon näkee valkokukkaista hörhylää, kuin ison isoa jättiläisporkkanaa tai tilliä. Sen tunnistan myrkkykeisoksi, hyvinkin vaaralliseksi kasviksi. Kaikkialla sitä on, osin ihan veden pinnallekin kumartuneena.

Mikä on senkin tarkoitus tässä maailmassa, en tiedä. Onko siitä hyötyä kenellekään muulle paitsi itselleen? Siinä myrkkykeiso muistuttaa monia ihmisiä.

Toinen valkea vedenpinnalla kelluva kukka on tutumpi ja helpompi: lumme. Lumpeen kukka. Siitä tulee mieleen aina Claude Monet ja Giverny ja sitten Monet´n seinätaulut Pariisin Orangerie´ssa: Nymphéas. Mikä Franskanmaalla ja sen taiteessakin on runsasta, on maassamme pientä. Mutta kaunis se on pienikin, lisäisin. (Vaikka rumasti syötyjä ovat lumpeiden lehdet…).

Sarjarimpi on kasvi, jota en koskaan ennen ollut tavannut kuin täällä joessamme. Kaunis se on, vaaratonkin, siinä ei liene myrkyn häivää. Sen lehdistä on kuulemma Ruotsissa jopa kudottu jotain istuinsuojuksien tapaista. Näin ainakin ennen, nykyään tuskin. Kukkikoon ja kukoistakoon rauhassa; pian syksy sen vie, sanon nyt.

Mitenkä juuri tuo lause pujahti tähän, noin vain ja kuin giljotiin tavoin? Mutta syksy tulee, tahdoinpa tai en.

Taviksia joenrannalla ovat rantakukka ja ranta-alpi. Toinen on punainen, violettiin vivahtava; toinen keltainen kuin voi.

Rantakukkia kasvaa tiheissäkin yhteisöissä. Aivan joen partaalla sitten jo lähes yksittäin. Kuvasin pari, kun pääsin veneen kanssa edes jollain lailla lähelle.

Ja samoin kävi alpille. Kuvakulmat ja läheisyys määrittyivät siitä miten lähelle tai kauas vene eli virta sitä vei.

Itse joki oli taas kerran kaunis kuin taivas, joka siihen kuvastui. Tyyni myrskyn edellä sekin.

Luulen että näitä kuvia tulee katselleeksi syksymmällä ja talvella varsinkin. Miksi, siksi kait että tietäisi, mitä taas kannattaa kevään myötä odottaa. Luonnon ikuista kiertoa! Ei mikään ole lohduttavampaa kuin se. Edessä on sentään vielä muutama miljardi vuotta, jota ainakin jokin älyllinen eliö saattaa olla hämmästelemässä. Torakkaa olen veikannut ja veikkaan edelleen.

KUKKIA KUKKIA KUKKIA

Kukkia oli lapsuuteni järvi, kukkia taas näkee yhä täälläkin. Kukkapellostamme olen jo kirjoittanut, mutta en näköjään pääse siitä irti. Olenhan sen ylpeä isä. Voi sanoa, että kaikki muu viljelys on kuivuuden tähden mennyt tavalla tai toisella lähes myttyyn, ehkä minitomaatteja ja varhaisherneitä lukuunottamatta, mutta kukkapelto sentään ylitti kaiken, varsinkin odotukset. Kerran myös näin.

En siis turhaan seissyt joka aamu kello viiden maissa pyjama yllä ja kastellut kuivaa savimaata ja manaillut mielessäni kuivuutta ja sään oikkuja. Onneksi porakaivo on niin syvällä kalliossa, että pohjavettä riittää. Ja onneksi sade syksyyn mennessä kai pohjavedet taas nostaa. Saimme kastelun tähden sen minkä halusimme, kukkamme.

Ja kukat saivat meidät.

Olen jo kerran siteerannut William Blakea kukkapeltomme yhteydessä, mutta siteeraan nyt sitten toista hänen aforismiaan: To create a little flower is the labor of ages – Pienen kukan luominen on aikakausien työ. Lie totta, ainakin kun evoluutiota ajattelee. Hidasta se on, miljoonakin vuotta voi kulua. Ihminen on jo ihmisen kaltainen, vaan koskahan lie täydellinen. – Nevermore, huusi Poenkin korppi.

Blaken aforismin käänsi Tuomas Anhava, toki hyvin kuten kaiken aina. Kaksi mestaria on tuossa lauseessa siten taas kerran niputettuna yhteen. Mietelauseen sain Anhavalta kirjeessä itselleni, kun kerran vitsailin ja lähes moitin Tuomasta ja Jarkko Lainetta siitä, että he olivat keskittyneet kääntämään P. G. Wodehousen pientä juttua nimeltä Kuusamakoto Parnassoon! Herra auta, sanoin, mitä typeryyttä. Kaiken lisäksi he olivat hinkanneet tekstiä päiväkausia niin, että kaikki muu minun mielestäni tärkeämpi oli jäänyt tekemättä.

Wodehouse tuntui silloin turhalta, mitättömältä, mutta siitämisin (Tuomas Anhavan käyttämä sanonta) myös häntä olen todella mielikseni lukenut. Toki Jeevesiä, mutta sitten samoin Blandings- ja Mulliner-tarinoita, joita englanniksi löytyy vino pino yhä yläkerran kirjastosta. Kieltään Mr. Wodehouse osasi ja kieltä hän mielikseen myös käytti. Olkoon siis myös hän kukkasensa ansainnut.

Elämä on parhaimmillaan kukkapelto. Mitä se on pahimmillaan, senkin tiedämme; pelkkä kuoppa räjähtäneen ammuksen jäljiltä. Nyt täytyy vain katsoa ja odottaa, mitä maanantai ja myrsky tuovat tullessaan.

Pieniä ovat silakat joulukaloiksi, sanotaan ja pientä on tämä ennusteiden lukeminen ja pahan aavistelu sotien rinnalla. Joten seis tykkänään. Maailman pahuuden keskeltä pitää löytää myös se hyvä (muuan pastori lausui; tuon haluan aina juuri noin kirjoittaa). Ja löytyyhän sitäkin, kaikkea hyvää löytyy. Mitä tarkemmin ja halukkaammin sitä itse etsimme, sitä suurempi todennäköisyys on, että sen myös vielä jossain joskus kohtaamme.

(6.8.2023)