SADE

Koko kesän on täällä kylässämme odotettu sadetta. Vähän sitä on saatu. Mutta juuri äsken, kun käväisin kaupassa, taivas aukeni ja päätti näyttää, että on siellä ylhäällä vettäkin ja sitä annetaan myös meille. Niin kiivas oli kuuro, että juoksin kauppaan ja sieltä takaisin autolle läpimäräksi hetkessä kastuen.

En silti ollut pahoillani siitä, vaan ajoin kotiin pyyhkimet ääriasennossa. Äsken otin sitten kuvan siitä, mitä vauhtia vesi valui katolta pois. Vaan kuten aina, pelkkä kuva ei kerro totuutta, se antaa elävästä tapahtumasta vain litteän ja lattean aavistuksen jos sitäkään. Kun ääni, sateen kohina ja lotina sekä perspektiivi (syvyys) puuttuvat, puuttuu sateesta kaikki.

Sadetta on kaivattu ja nyt sitä saadaan. Tällä seudulla on heinästä esimerkiksi iso pula, kuulemma vain kymmenesosa on vasta saatu talteen viime vuoteen verrattuna. Ehkä heinäkin nyt kasvaa kohisten sateen lailla. Voisi se tulla tasaisempana ja pitempikestoisena, vaan turhaa lie toivo, jos ja kun taivaan vallat eli sään ääri-ilmiöt päättävät näyttää sitä valtaansa. Sen toki otamme, minkä saamme. On maita, joiden kuivuus on niin suurta ettei siitä oikein halua puhua. Koko Eurooppamme eteläreunakin alkaa muistuttaa liian kauan uunissa ollutta, kuivunutta ja käristynyttä paistosta.

On ollut sittenkin outo lottovoitto syntyä Suomeen, ainakin vielä. Köyhä, karu ja kylmä maa on kuitenkin myös rakas ja rikas menneeltä kulttuuriltaan ja kaikelta luonnoltaan. Pohjoisen kylmyydestäkään ei tunnu enää olevan samaa haittaa kuin ennen. Pian tänne ehkä ryntäävät ne turistit jotka eivät ilmastonmuutoksen aiheuttamaa kuumuutta enää siedä. Sama kuumuus uhkaa tulevaisuudessa tosin kait meitäkin. Toisaalta Golf-virran mahdollinen tyrehtyminen palauttaisi ainakin tänne arktisen ilmaston.

Etsiikö luonto sittenkin lopulta aina tasapainoa laillaan? Taidan olla liian toiveikas kun uskon tuohon.

KORAANI

Uutisista on saanut kuulla siitä, miten Ruotsiin on vaikuttanut siellä mielenosoituksissa poltetut Koraanit; muslimivaltiot ovat lopettamassa kaupankäynnin ruotsalaisten yhtiöiden kanssa. Vapaus joka salli mielenosoituksessa kirjan polton, johti siis taloudellisiin menetyksiin. Sitä Sverige tuskin tilasi.

Historia toistaa usein itseään, tavat ja muodot ovat vain toisia. Kirjoja poltetaan taas eikä todellakaan ensimmäistä kertaa. Jo ennen Hitlerin massiivisia kirjarovioita Stalin oli kieltänyt vaikka mitä teoksia ja tapattanut niiden tekijöitä. Stalinin jälkeenkin länsimainen kirjallisuus oli osin kiellettyä aina Neuvostoliiton hajoamiseen. Saattaapa sama laulu kaikua jälleen suuressa naapurimaassa. Jo aikanaan satoja vuosia sitten myös myös kristillinen kirkko vainosi vääräoppista kirjallisuutta ja toki myös sen tekijöitä. Ei siis koskaan nähdä mitään uutta auringon alla.

Kirjan (minkä tahansa) polttaminen on kyllä lähinnä vain todistus suuresta typeryydestä. Vika ei ole kirjassa, vaan sitä lukevassa ja tulkitsevassa ihmisessä. Jotkut lukevat kirjojaan kuin ne entiset sananlaskun pirut raamattuja ja tuntuu, että samalla tavoin kaikkea kirjoitettua luetaan nykyään somemaailmassa. Itselleen vastenmieliseen lukemiseen löytyy kuitenkin hyvin yksinkertainen lääke: jos kirja ei tunnu hyvältä, sen voi aina sulkea. Kuten puhelimenkin.

Koraani on klassikko, joka on kestänyt aikaa ja kestänee edelleen. Sitä voi punnita kuka tahansa menneisyydestä ja kulttuureista kiinnostunut. Koraani ei ole kirjana syypää yhtään mihinkään; onhan se vain vanhojen tekstien kokoelma Raamatun tavoin. Kaiken lisäksi myös Koraanissa on paljon hienoja runollisia passuksia, joita olen jo vuosikymmeniä mielikseni lukenut ja luen varmaan vastakin. Koraani, vuonna 1957 ilmestynyt Jussi Aron, Armas Salosen ja Knut Tallqvistin suomennos löytyy hyllystäni edelleen vanhan Raamatun viereltä.

Esimerkiksi laitan tähän suuran numero 101, Jysähdyksen suuran. Sen toisena nimenä on Vyöryvän tuhon suura ja sen sanoma on selkeä; eläkäämme paremmin niin tuho ei meitä uhkaa. No, aina niin ei valitettavasti käy. Tässä suura Ahsen-Bören suomennoksena jo vuodelta 1942:

1. ”Vyöryvä tuho!
2. Miten hirveä on vyöryvä tuho!
3. Ymmärrätkö, kuinka kauhea on vyöryvä tuho?
4. Päivä, jolloin ihmiset ovat kuin hajoitettu sääksien parvi,
5. ja vuoret kuin keritty villa.
6. Sen osana, jonka hyvien tekojen mitta on suuri,
7. on elämä täynnä tyydytystä,
8. mutta toisin käy sen, jonka hyvät teot vaa’assa keveiksi havaitaan,
9. hänen asumuksensa on oleva horna.
10. Tiedätkö, mikä horna on?
11. Se on polttava tuli.

Kirja on esine jolla näkyy siis olevan edelleen valtaa ja voimaa; sen jos minkä Koraanien polttaminen taas todentaa. Mitähän seuraavaksi. Poltetaanko arabimaissa kohta Raamattuja? Pahan ympyrä on kuin laulun the ring of fire. Juuri pahuus polttaa, kun sille tielle lähtee. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, kuten äitini aina sanoi.

Paljon olen kymmenien vuosien aikana tutkinut myös Bibliaa, tehnyt antologiankin parhaista kohdista. Raamatusta luen yhä mieluusti varsinkin Korkeaa veisua ja Sananlaskuja. Niiden kauneutta tai viisautta ei mikään näytä himmentävän.  

Myös kaukoitä on itseäni aina kiinnostanut; murroiässä jo buddhalaisuus. Myöhemmin luin iloksi ja opiksi klassisia kiinalaisia ja japanilaisia vanhoja tekstejä.

Tao, zen, nirvana; siinä hyviä käsitteitä eri uskomus- tai oppisuunnilta. Jokaisesta voi löytää kiinnostavaa ja ottaa niitä vaikka ohjenuoriksi halutessaan. Kaikesta vanhastakin löytää kyllä hyviä ehdotuksia siihen miten elää. Tieto ei tapa, tiedottomuus kyllä. Ihminen on joko tiedoton tai sitten sittenkin sitä viisaampi: tiedot on! Eikö sentään tuo jälkimmäinen tapa kirjoittaa ole parempi.

HUUMORI

Huumori on osa ihmistä, se jos mikä erottaa meidät eläimestä; yksikään eläin ei osaa nauraa samalla tavalla. Hyvä niille, sillä ihmisen naurulla on seurauksensa. Varsinkin satiirikot ovat usein maksaneet hengellään sen, minkä ovat valtiosta omin silmin ja korvin havainneet ja mistä ovat sitten viiltävästi kirjoittaneet. Se koetaan pilkaksi eikä pilkka ole ollut suotavaa monellekaan hallitsijalle. Rangaistus seuraa. Kuten Stanislaw Jerzy Lec kirjoitti: ”Moni joka on yrittänyt valaista on nostettu lyhtypylvääseen.”

Ajan henki ei tunnu taaskaan sallivan saati arvostavan satiirista huumoria, ei kohta huumoria lainkaan. Minne se katosi (teeveen idioottimaisia hömpötyksiä ei voi huumorina pitää). Tuntuu, ettei mestari Veikko Huovinenkaan saisi enää suopeutta osakseen, jos hän kiinnittäisi tarkan katseensa viimeisten hallitustemme toilailuihin tai somekansan hölmöilyyn jo menneitten diktaattorien sijasta.

Muistan aina miten Veikko lauleli Hailuodon kämpillään: ”Jos sinulla on tuumori niin siihen auttaa huumori”, mutta nyt huumori ei auta mihinkään. Nyky-yhteiskuntamme tosikoituu ja on tukehduttamassa itseään tavalla, jolle en muista esimerkkiä omasta historiastamme. Jopa vuosi 1918 perustui sentään toisenlaiseen, todelliseen vastakkainasetteluun. Siitäkin on vasta nyt juuri ja juuri toivuttu. Kuinka käynee oman aikamme ja demokratian kanssa.

KUKAT JA PILVET

Viikko on kulunut ja kukkamaamme alhaalla on taas muuttunut. Yhä enemmän uusia ja uusia lajeja nousee esiin hunajakukan varhaisemmasta valtakunnasta. Unikkoja on useita lajeja, isoja ja pieniä ja niistä kaikenlaisia värimuunnoksia. Ja vastaavia tuottaa myös ruiskukka. Pääosa ruiskukista on sinisiä, mutta kirjoa löytyy aina turkoosiin, pinkkiin ja valkoiseen saakka.

Näkyy myös päivänkakkaran kaltaisia, itselleni tuntemattomia kukkia. Ja hyvä että löytyy.

Kaikki kauneus, niin; on se toden totta ilo ikuinen. Joka päivä käyn ja käymme edelleen omaa itse istuttamaamme kukkapeltoa ihmettelemässä ja ammentamassa siitä voimia ja uskoa elämän hyvyyteen. Sillä siihen jos mihin pitää uskoa ja kyllä kukka sitä symboloi. Kuten Eila Kivikk´aho jälkeenjääneessä, arvattavasti 1960-luvun taiteen runossaan kirjoitti:

   ”Moni elämä jää rakentumatta

    mutta tyhjät kädet puhuvat ristiin

    ja kyhäävät eheytensä

    erillisistä järkäleistä

    kiviaitaa kivi kerrallaan

    ja jonakin päivänä

    on sinikellojen vuoro”

Sinikellot ovat täällä kyllä jo kukkineet, ukonkellotkin, ilmassa on ennemminkin tuulahdus tummuudesta. Pilvet ovat nyt suurempia kuin viikko sitten, niitä näkee kaikkialla.

Pilvet, ihmeelliset pilvet. Nekin kertovat meille jotakin, jonka ehkä jo aikaa kuollut vanhan ajan ennustaja osaisi tulkita.

Minä tiedän vain, että muutos on taas lähellä. Päivä lyhenee, yö pimenee. Ja pian, vanhaa japanilaista tankaa mukaillen, myös ihmisten sydämiin saapuu syksy.

Syksy, sitähän tämä on, kuin alakulon aamu-usvaa ilmassa. Olen nähnyt pääskysiä puhelinlangalla; kurjet huutavat aamuin ja illoin laaksossa. Jotkut niistä, ne joilla poikasia ei ole, mielivät ilmeisesti jo takaisin Eurooppaan toki tajuamatta, että siellä olosuhteet eivät ole niille juuri nyt parhaat mahdolliset. Mutta yhtä kaikki elämä jatkuu. Ehkä niinkin, että myös ensi vuonna teemme samoin ja kylvämme heti keväällä kukkapeltomme. Siinä jos missä on elämän tarkoitus, sen todellinen – tuo nykykielemme purpose – yhä aina läsnä.

(29.7.2023)