Voltaire ja puutarha


CANDIDE

Yksi niistä klassikoista joihin aina huomaan palaavani on Voltairen (oikealta nimeltään François-Marie Arouet) teos Candide. Sen alaotsikkona oli ou l`Optimisme – tai Optimismi. Teos julkaistiin jo vuonna 1759, siis yli 160 vuotta sitten, mutta sillä on yhä pysyvä asema maailmankirjallisuudessa. Kaikista kirjallisuuden kriitikoista kestävin ja keskeisin on aina aika.

Candidea voi sanoa satiiriksi, mutta minä näen sen myös metaforana, jossa todellisuus kohtaa kuvitelman sekä suorana allegoriana eli vertauskuvana senaikaisesta maailmasta – nykyisestä myös. Jos maailmaamme tiede ja teknologia muuttavatkin, ihmistä kehitys ei koske. Ellemme sitten tyhmene, minkä nykyiset tutkimukset ovat ikävä kyllä jo osoittaneet.

Totta lienee. Ei tarvitse kuin katsella ja kuunnella mitä somessa ajatellaan ja kirjoitetaan, kun tajuaa, miten kaukana todellisuudesta täällä usein jo eletään. Kun eläin- ja kasvipopulaatiot saavuttavat lakipisteensä, on romahdus aina edessä. Ja ihminen on eläin edelleen, vieläpä suurelta osin se muinainen carnevoire, jonka halu ja kyky tappaa ja saalistaa ylittää yhä kaiken inhimillisen järjen.

Tämän tiesi jo Voltaire ja siitä(kin) hän kirjoittaa. Teoksella on siten yhä paikkansa ja sen merkitys on itselleni suuri. Suomenmaasta ja kirjan nykymenestyksestä täällä en ole selvillä, kaupoissa teosta näkyy olevan vain ruotsiksi, mutta toki antikvariaateista sitä löytää. Ne ja kirjastot alkavat olla klassisen kulttuurimme viimeisiä linnakkeita mitä kirjallisuuteen tulee.

Jos tutkii Voltairen kirjan historiaa muualla, näkee että sitä yhä levitetään monilla kielillä, ei vain ranskaksi. Aina löytyy sentään ihmisiä, jotka osaavat ja haluavat lukea ja kirja on silloin väline maailmaan, joka aukeaa ehkä uusin silmin katsottavaksi. Näin, kun on kyse parhaista ja kestävimmistä klassikoista.

Candiden suomensi jo vuonna 1914 runoilija L. Onerva, yksi niistä suurista suomalaisista runoilijoista, joita edelleen itse halulla luen. L. Onerva osasi ranskaa.  Uusi suomennos oli kuitenkin tarpeen ja sen teki vuonna 1953 oman aikansa kääntäjämestari J. A. Hollo (runoilija Anselm Hollon isä).

Mikä sitten on Candiden sanoma meille, jälkeentuleville. Onko optimismi oikeutettua vai pelkkää utopiaa, naivin ihmisen unelmaa? Oltuani itse 60 vuotta pessimisti, olen lopulta sittenkin kääntänyt optimistiksi ja sellaisena haluan yhä epäröimättä pysyä.

Candide uskoo hyvään, tarkoittaahan nimi valoa tai puhtautta, ja saa opastajakseen mestari Panglossin, jonka lempiajatus on tämänkaltainen: ”Kaikki parhain päin tässä maailmasta parhaimmassa.” Näin, vaikka kelpo mestarille käy monin tavoin huonosti, eikä Candidellekaan kovin hyvin. Jotain hän vaelluksellaan kuitenkin oppi. Niinpä kirjan lopusta voimme lukea sen seuraavat ydinlauseet, joissa suurin paino on aivan viimeisessä

»Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi.»

»Hyvin sanottu, vastasi Candide, – mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.»

PUUTARHA

Candiden loppulause on voittamaton ja puutarhanviljelyä olen yrittänyt täällä maalla harrastaa jo 40 vuotta. Kerran pidin jopa pari vuotta palstaa Puutarha-lehdessä, mutta kolumnit olivat enemmänkin utooppisia kuin todellisia; aitoihin saavutuksiin en kasvialalla ole koskaan yltänyt. Valitettavasti, voisi sanoa. Silti yhä yritän.  

Tänä vuonna istutin ensimmäisen kerran herneitä. Muokkasin maan, tein vaon, otin pussista kuivia herneitä ja laittelin niitä pienin välein vakoihin ja peitin mullalla. Joskus kastelin, kun tuli kuiva aika. Ja ihme ja kumma, herneet itivät ja alkoivat kasvattaa vartta kuten aina perunani, ikävä kyllä. Tukikepeistäni taimet eivät piitanneet vaan lamoivat jopa pitkin maata ja sitten kohosivat ylemmäs muita kasveja tukena käyttäen, mutta silti palkoja tuli ja makeita herneitä saimme. Luonto on ihme, jota en koskaan tule ymmärtämään.

Tomaatteilla (minisellaisilla) on taas oma lavansa jotta niillä olisi edes pieni mahdollisuus menestyä. Ja taas tapahtui. Punaisia, makeita ja aidolta maistuvia tomaatteja olemme saaneet. Paljon niitä ei ole, mutta pennissä satojen alku, kuten äiti aina hoki. Muutamiin kymmeniin nykysato tosin jäänee, mutta eipä ainakaan tule turhaa ylituotantoa. Jokaiselle tomaatille on käyttöä. Onhan oma suu lähempänä kuin kontin suu (äidin hokema taas).

Kesäkurpitsoilla menee kuivuuden tähden huonommin. Ne kukkivat, mutta eivät osoita ainakaan vielä lainkaan halukkuutta lisääntymiseen. Sekin on hyväksyttävä vain. Mustat viinimarjat sen sijaan rehottavat ja antanevat hyvän sadon. Ja karviaiset myös. Yleensä supi syö ne jo raakoina, mutta ainakin vielä marjat ovat säästyneet. Ja kun (tai jos) karviainen on makea, makea se on tavalla, joka miellyttää. Voi siis olla, että viimeinkin sillä saralla onnistaa.

KUKKAPELTO

Ehkä suurin ihmeemme täällä on silti kukkapelto, joka löytyy alhaalta vanhojen omenapuiden välistä.

Muutama vuosi sitten saimme sellaisen ensi kerran, kun naapurin Arvilla oli omansa ja hän halusi auttaa meitäkin. Traktorinsa tuli, käänsi maan ja Arvi vieläpä kylvi hankkimani siemenet. Syntyi unelma, jota ei silloin ollut mitenkään pitänyt mahdollisena. Sen kruunasivat suuret huojuvat unikot ja kukkapelto kukoisti aina loppusyksyyn saakka. Olimme siitä ylpeitä kuin esikoisen vanhemmat ainakin.

Seuraavana vuonna halusimme uusia ihmeen, mutta ihme ei olisi ihme, jos se toistuisi, tulin ymmärtämään. Niinpä pelto kasvoi taas lähinnä juolavehnää ja vain jokunen onneton kukka pilkisti sen seasta. Ja siihen kokeilu päättyi. Viime vuonna alhaalla kohosi enää sankkaa heinää.

Yrittänyttä ei laiteta (äidin lause tietty) ja päätimme tänä vuonna sittenkin kokeilla jospa saisimme sinne edes jotain silmäniloa aikaan. Toinen naapurimme eli Veikko käänsi nyt maan ja harasi sen. Sitten minä otin siemenet (kilon paketti) ja lähdin eteenpäin kuin van Goghin piirroksessa Raamatun säkeitä muistellen ja niitä hokien: ”Kylväjä lähti kylvämään.” Heittelin siemeniä sinne tänne esikuvia matkien ja ihmeekseni sain ne kaikki maahan. Sitten Veikko harasi traktorilla vielä kerran maan ja se siitä sitten. Lopusta pitäisi huolen luonto, jos pitäisi?

Kun kylvön jälkeen alkoi kuuma ja kuiva aika, pelto pysyi autiona ja tyhjänä. Niinpä menin tuttuun rautakauppaan Saukkolassa ja hankin lisää kasteluletkua ja jopa suuttimen jolla vettä voisi kunnolla ruiskuttaa kauemmaskin. Joka ainoa aamu viiden maissa kun valoa oli eikä aurinko vielä paahtanut, menin alas ja kastelin kukkapellon.

Se oli kokemus josta pidin, aito zen. Seisoin siinä vain, usein pyjama yllä (kauriit, ainoat lähinaapurit, eivät piittaa), avasin suihkun ja annoin veden virrata kevyesti pisaroiden  karun maan ylle tuntien samalla outoa yhteyttä luontoon. – Kukat kukat kasvakaa, kauneutta antakaa, olisin voinut hokea, jos olisin silloin ajatellut tuollaisia säkeitä.

Niitä ajattelen nyt, sillä katso, kastelu auttoi, kukat alkoivat hennosti vihertää. Juolavehnä tuntui kadonneen ja lopulta pelto päätti rehoittaa ja kukoistaa silmissä, varsinkin kun matalapaineet viimein saapuivat ja kaatoivat vettä suoraan taivaasta.

Niinpä meillä on taas kukkapelto, tosin aivan toisenlainen kuin nelisen vuotta sitten. Juolavehnää ei ole juuri lainkaan. Tuntuu että hunajakukka on ottanut sen paikan.

Ensin näytti kuin vain sitä, yhtä ja ainoaa lajia kasvaisi, sitten ilmestyivät onneksi ruiskukat sekaan. Ne saivat minut hokemaan Joel Lehtosen runosäkeitä:

   ”Mies pellolla toivoo, että

    ruis varhain tukeentuis…

    Ruiskukka minulle aina

    oli rakkaampi kuin ruis.”

Ja sitten alkoi näkyä muitakin, unikoita myös. Suurtenkin unikkojen taimet ovat jo hyvällä alulla.

Ruiskukkaa löytyy monin värimuunnoksin. Rakkaita juuri nuo kukat ovat minulle, kuten olivat Lehtoselle, vaikka ruisleipä ja myös kauraleipä ovat taloudessamme tärkeitä; pitäväthän leipä ja vesi ihmistä tiellä. Mutta on myös se toinen maailma. Ei ainoastaan leivästä, sanoi jo aikanaan Dudintsevin teos.  Ravinnon jälkeen ihminen tarvitsee hengen ravintoa, ja sellaiseksi nimeän paitsi klassikot, nyt myös kukkapeltomme. Siinä on jotain todellista; se jos mikä on Tuomas Anhavan säkeen tavoin ”silmieni ilo, lohtu sydämelle”.

Hän tarkoitti sillä vaimoaan, ikimuistoista Helena Anhavaa, mutta uuskäyttö sallittaneen. Näiden sanojen myötä palaan alkuun eli Candideen. Meidän tulee toki viljellä puutarhaamme ja meidän tulee myös pitää katse pallossa ja tehdä Candiden Martinin tavoin työtämme, vaikka maailmassa mitä tapahtuu. Kukkapellon kasvattaminen ja puutarhan hoitaminen niinkin ei sekään ole pahaksi itsellemme, maailman pörriäisistä ja pölyttäjistä puhumatta. Huvissa voi olla hyötynsä, joista emme usein aivan tiedä.

Luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja joka asialla on puolensa. Ja myös tämä on varmaa: A Thing of Beauty is a Joy forever, kuten William Blake (1757 – 1827), tuo toinen ikuisesti itselleni säilyvistä klassikoista puolestaan lausui. Muitakin vastaavia menneen maailman viisaita löytyy iloksi ja onneksemme.

Niinpä. Tänä kesänä voimme joka tapauksessa taas katsella kaiken aikaa muuttuvaa kukkapeltoamme, ihmetellä juuri avautuvia suuria pioneja ja puhjeta yhdessä Blaken kanssa vaikka ääneen lausumaan omaa tulkintaani hänen alkutekstistään: ”Kaikki kauneus on ilo ikuinen.”

(22.7.2023)