Pieniä hetkiä, suuria hetkiä


1. SUMU

Kello neljä, sunnuntaiaamu. Valo alkaa vasta kohota tuolta naapurin mäen takaa. Ja jokilaaksossa vallitsee rauha. Kuten aina ilma kylmenee juuri auringonnousun aikaan (en muista miksi, mutta eikö lämpö nouse ylös ja kylmyys painu alas?). Joka tapauksessa laakso alkaa täyttyä sumusta.

Ollaan heinäkuun puolessa välissä; kesän puolessa välissä ja silti sumu tuo mieleen jo syksyn. Nopeaa on kaikki, yhtä nopeaa kuin sumun tulo ja sitten myös meno. Sillekään ei kukaan voi mitään. Tosin syksyllä saattaa jo olla päiviä että se hälvenee vasta puolelta päivin, jos kunnolla silloinkaan.

Eilen olimme Kuvien metsästäjiä (Jules Renard: Histoires naturelles, 1896) kun lähdimme katsomaan vastaavan sumun kuvia, tosin ihan kameroiden kanssa; minulla kylläkin mukana vain ikuinen kännykkäni. Jo tie alas mäeltämme oli kuvattava, valo joka puitten aukosta alkoi hiipiä kohti taloa. Siinä, metsänseinän ovessa, on aina jotain maagista ainakin itselleni. Ihmiskunnan ikuinen toivo?

Seuraava pysähdys oli muutaman sadan metrin päässä naapurin nurkalla. Taloa kuvassa tuskin näkyy vaikka se on iso ja keltainen; kaiken sumu pienentää ja pehmentää, saa näyttämään toiselta, kuin idylliltä. Sumu on kuin lempeä ajatus jollaiseen toivoisi pystyvänsä myös tässä elämässä kun ajattelee ihmisten toimia. Nykymaailmamme täytyy yhä enemmän vihalta ja viha sokaisee; siitä seuraa pelkkää pahaa. Ja kun paha ottaa ihmisessä vallan, on peli menetetty. Ainakin mitä häneen tulee.

Käännän päätä ja otan kuvan toisesta mäestä, toisesta etänaapurista, jonka talo on myynnissä nyt: ikä ja iän seuraukset. Sekin näyttää idylliltä ja aivan muunlaiselta kuin päivällä. Onko siellä taloa ollenkaan, voi kysyä, onhan punainen tiilitalo niin täysin sumun ja puiden hyvässä huomassa.

Näin aamu jatkui. Jokainen tuttu paikka näyttäytyi uudessa valossa. Myös Väänteenjoki jo kymmenisen kilometrin päässä kotoa.

Vesi ja veden heijastukset pehmenevät nekin siellä missä sumu kohoaa. Kuvasin, katsoin, ihmettelin. Joka vuosi tämäkin aika alkaa ja joka vuosi se on uusi. Otan siksi sen ilolla vastaan vaikka tiedän, että kohti syksyä ja pimeää olemme matkalla.

2. MERI

Tshehovin koulupoika kirjoitti. ”Meri on suuri.” Ja Tshehovista se oli hienosti sanottu. En pysty parempaan minäkään. Täältä lähimmälle meren rannalle on matkaa neljäkymmentä kilometriä mutta avomerta ei Inkoosta tai Tammisaaresta vielä näe.

Päätimme jo pari päivää sitten ajaa paikkaan, josta avomeri näkyy. Löysin sen kerran vahingossa internetin kautta: Padvan. Jo nimi on kiinnostava ja samalla outo, ei muistuta minusta edes ruotsia jos kohta sitä asutusta seudulla eniten on.

Padvaan ajetaan Tammisaaresta ensin Salontielle josta Tenalan kohdalla käännytään vasemmalle. Siitä sitten mutkitellen sompaillaan Bromarvin idylliin ja siitäkin eteenpäin, kunnes pieni oikealle nyt osoittava viitta kertoo että Padvaan on matkaa vielä kuutisen kilometriä.

Aivan perille emme ole koskaan ajaneet, en edes tiedä mitä siellä on, piskuinen kylä ehkä?, sillä Padvan uimaranta tulee hieman ennen. Ja juuri uimaranta oli tavoitteemme.

Ensimmäisen kerran vuosia sitten ajoimme paikalle keväällä kun maassa vielä oli lunta. Olin silloin varma, että siitä näkisi avointa merta: siis kevättä. Mutta koko valtava lahti, jos se edes lahti on, olikin umpijäässä. Vain aivan horisontissa kimalsi vesi. Se oli silloin pettymys, joka onneksi ei ole toistunut. Istuimme silloin penkille hytisten ja hörpimme termarikahvia ahneesti. Viipyä ei voinut koska tuuli ja vinkka oli vilua täynnä. Mutta silti maisemassa oli lupaus paremmasta ja sittemmin lupaus myös totetutui. Koska matka Padvaan on kodistamme pitkä, välit ovat kuitenkin vuoden pituisia. No. Ei makeaa mahan täydeltä.

Koska oli loma-aika ajattelimme että hiekkaranta on kansoitettu, muttei ainakaan vielä, sillä olemme pääsääntöisesti aina aikaisin liikkeellä. Muutama perhe, muutama auto, väljyyttä meillekin jakaa. Jopa tuttu pöytä ja sen penkit vapautuivat meille ateriointia varten.

Siinä sitten istuimme, joimme vaihteeksi kahvia ja katselimme kauas. Ei rantaa ole, oi Thetis kirjoitti P. Mustapää vuonna 1948 julkaistussa kokoelmassa ja totta se on, kuten runous aina. Näkymä avaa jotain suurta minulle aina. Jokin luoto erottuu viivana juuri ja juuri etäisyydessä ja sitten alkaa avoin ulappa. Matkaa Viroon ja Itämerelle riittää niin, että hyvältä tuntuu. Merellä pienikin on suurta.

Väljyys ja meren avaruus ja rannan puut tuovat Padvassa mieleen Lapin ja varsinkin sen tunturien laelta avautuvat maisemat. Vapaa ulappa antaa sielulle ja mielelle rauhan. Sitä jos mitä nykymaailmassa tarvitsee ja kaipaa.

3. JOKI

Kun olin lapsi, kesät kuluivat saaressa, jonka vanki olin; enhän saanut omin luvin ottaa venettä ja soutaa kaukana siintävään naapurisaareen jossa kaverini Ripa asusti. Lukija minusta siinä yksinäisyydessä kasvoi ja Kukkiajärvi teki kaiketi minusta sanojen miehen. Kun aikuistuin, päätin etten koskaan enää pyri asumaan saarelle, jonne ei mene siltaa. Kirjat osasin jo ulkoa ja niitä oli kertynytkin niin, että talo piti hankkia kirjoja varten. Ja sellainen paikka kotimme yhä on.

Joki virtaa laaksossa ja kuuluu maisemaan ja tilaankin. Kun talo löytyi, en joesta edes tiennyt, ihmettelin vain miksi niityllä keskellä oli vene; jokea kun ei sankasta ja korkeasta heinikosta voinut edes nähdä. Vene siellä on nytkin, mutta myös laituri, jota olen jo kolmisen kertaa nikkaroinut ihan omin käsin: rakentanut aina uutta vanhan päälle. Laiturin perusta pysyy, mutta kun tulva tulee syksyllä ja vesi jäätyy, pitää laituria alituiseen korjata. Mikä olisikaan pysyvää elämässä. Kivikin kuluu kun eroosia sitä hitaasti muokkaa.

Mutta joki. Tuli päivä, jolloin päätin taas kerran niittää tien joelle ja veneelle ja sitten lähteä soutelemaan. Sen tein ja sitten ei muuta kuin vesille. Taivaan linnunrinnan alle.

Soutaa osaan, sen opin jo lapsena ja kaiken silloin oppimansa taitaa vanhanakin. Ja taas kerran soudin ylävirtaan ja katsoin kaiketi jo tuhannen kerran tuttuja maisemia. Ja kuvasin ja kuvasin.

Joki antaa myös rauhan, ehkä myös siksi että tällä joella törmää toiseen veneeseen vain harvoin. Soudan ensin ylävirtaan ja annan sitten virran hitaasti tuoda alas kohti laituria ja piskuista valkamaa. Kun soutamisenkin ääni kaikkoaa, olen yhtä joen ja luonnon kanssa. Zen.

Ulpukat ovat kukassa, lumpeetkin. Ja myrkkykeiso.

Rannan kaislat kuvastuvat veteen tavalla joka muistuttaa maalausta.

Puhumattakaan pilvistä joen pinnalla. Tulee mieleen muinainen kiinalainen runoilija Li Po, joka hukkui, kun tavoitteli kuuta veden pinnalta. En siksi yritäkään rikkoa kuvajaista, joka Tuomas Anhavan runon sanoin on selvempi kuin itse puu joka siihen kuvastuu; katson ja kuvaan vain. Miten kaunis on taivaan kutoma kangas, kuin pelkkää unta.

4. SAUNA

Eilen oli lauantai ja sauna sauhusi. Anteeksi EU, mutta kerron kuitenkin, että kiuas ja padan tuli sauhusivat vain hetken, koska oli tyynentyyni ilma eikä vetoa alkuun löytynyt kunnolla.

Tunnustan täten syntini, kauhistuttavan. Isoveli valvoo, metsäsuomalainen toteuttaa muinaista itseään. Suomi on aina ennen elänyt metsistään ja elää paljolti yhä. Edessä on taas talvi ja puunpoltto, koska sähkö on sitäkin kalliimpaa. Mutta sitä en vielä ajattele. Lämmitin saunaa siksi, että juuri siellä voin myös olla muinainen esi-isäni ja puhdistua.

Kotoinen kyly. Sähkösauna ei koskaan tunnu oikealta, joskin käy paremman puutteessa. Savun haju tai paremminkin tuoksu kuuluvat saunaan, kuten sitten myös kuumassa vedessä haudutettu vasta tai vihta, jonka laittaa kiukkaalle ja heittää kuupalla vielä lisää vettä päälle. Se tuoksu, se höyry, ne tuoksut!

5. KONKLUUSIO

Ja sitten. Sitten olet vain lauteilla ja annat ajatusten tulla ja mennä ja hikoilet pois kaiken sen pahan ja kuonan minkä maailma päällemme kaataa. Ja kun koko operaatio pesuineen ja vilvoitteluineen on ohi, palaat kotiin, puet yllesi puhtaan pyjaman, joka narulla kuivuessaan on saanut oman otsonin ja hapentuoksunsa sekin, juot lasillisen kylmää syvältä kalliosta nousevaa vettä ja syöt palan mustikapiirakkaa, jonka itse olet jollain keinolla saanut aikaan.

Niin kuluu useimmiten lauantai ja kuluihan se nytkin ja saapui lopulta myös syvä uni sitten, jopa niin että kahdeksan tuntia vilahti hetkessä elämästä pois. Mutta onneksi aikaa tuntuu edelleen riittävän ja olevan. Tuolla edessä, jossain, odottaa taas jotain uutta; jos toki pahaa niin varmuudella myös hyvää. Mitä liekin, olen yhä vain valmis ja myös halukas sen kaiken näkemään.

(16.7.2023)