Nyt on sitten maanantai ja iltapäivä. Neljäs matkapäivä ja silloin aina tulee pieni uuvahdus. Vaan sillä uhallakin päätettiin yrittää Pallakselle kapuamista. Mielessä toki oli kysymys siitä, olisiko siellä sitten räkkää, mutta arvelin että Särkitunturilla sitä löytyisi enemmän. Sinne johtavan polun (pikkutien) alussa riittää vettä ja pajutiheikköjä ja metsää, kunnes ylimmillä kallioilla tuuli päässee puhaltamaan kiusaajat pois. Ja sieltähän vasta myös tuo uskomattoman hieno näköala, toinen kansallismaisemamme avautuu.

Pallakselle siis, ainakin ensin. Särkijärvi seuraavaksi, jos sellainen tilaisuus tulee. Ei muuta kuin matkaan. Kello yhdeksän olimme siksi taas hotellin pihalla ja nyt vasta huomasin että luontokeskus oli purettu. Sen tilalla oli tyly tasattu parkkipaikka jossa pari autoa.

Pienihän se keskus toki oli, mutta sympaattinen. Niin katosi Gloria Swanson, kuten joskus sanottiin.

Lähdimme hitaasti liikkeelle. Oli kuten luvattu lähes pilvetön aamu. Tie vie, kuten kerran kirjoitin yhteen kokoelmaan nuo sanat eli taatusti lyhimmän runoni, jolle Larvan Masi antoi sittemmin nimeksi La Strada. Ja veihän se tie taas. Oikaisimme pari mutkaa, mutta niin kuivaa oli ollut, ettei pikkuisiin rinnesoihinkaan jalka uponnut saati kenkä edes kastunut. Eikä hyttyisiä edelleenkään missään, mäkäräisiäkään. Polttiset ja paarmat loistivat samoin poissolollaan.

Jo naistentuvalla muuan mies istahti ikään kuin miettimään.

Perässämme kulki nuori äiti ja ehken kahdeksanvuotias tytär. Pari sanaa tuli vaihdetuksi. Tytär oli kokenut vaeltaja ja tahtoi kuulemma kulkea haasteellisempaa reittiä. Arvelin sellaisenkin vielä löytyvän. (Lause voisi olla Antti Tuurin.)

Annoimme heidän mennä ohitse, mutta sitten ohitimme taas. Polku jota kuljimme oli ajan myötä muuttunut sekin leveäksi kuin vanhanajan lappilainen maantie, mutta kun rinne jyrkkeni, kulku hidastui. Ah, en enää ole nuori, mietin, mutta ah, tässä sitä mennään sydän jyskyttäen. Kestä moottori kestä. Kirkkaampi on sitten kunnian kruunusi?

Pyhätunturin laelta näytti laskeutuvan arkaainen hahmo. Se tuli hitaasti kohti. Iso keppi, reppu ja mies. Mies, jolla oli tuttu parta. Sehän oli Seppo, Peltovuoman porotilalla tapaamamme.

Porotilan Pentin suusta kuulimme tarinan Humu-Juntista, miehestä joka lopulta katosi kairaan, meni ehkä sulaan ja jota ei koskaan löydetty, vaan olihan hän sanonut jotenkin näin: ”Turha on etsiä, mie katoon kuin aamun kaste.” Mies katosi, mutta nimi Humu-Juntti jäi. Sellainen olisin ehken minäkin, ellen olisi jättänyt viinapulloa jo yli 30 vuotta sitten.

Sanoimme silloin kumpikin Sepon kanssa, että tulemme muistamaan Pentin tarinat; itse asiassa sanoin varastavani niistä jotain. Ja nyt se on tehty. Otin Seposta kuvan, kysyin kyllä luvankin. Hän kertoi olleensa Pyhällä sen pyhiä paikkoja katselemassa. Seita oli saanut terveisiä.

Vaimoni otti kummankin luvalla kuvan myös meistä. Näin nopeaa on Lapissa tuttavuus. Ja joskus tällaisen muistaa monia muita tapahtumia paremmin.

Vaihdoimme vielä Sepon kanssa pari sanaa ja arvelimme ehken vielä tässä maailmassa kohtaavamme. Ja niin polut erkaantuivat ja me lähdimme taas kulkemaan eteenpäin nyt tosin jo hitaammin nousevaa rinnettä.

Matkassa tulee aina kohta, jolloin se kääntyy paluuksi. Näin ei aivan kirjoittanut guruni Samuli Paronen vaan näin: ”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.” Parempi. Joka tapauksessa edessä oli vielä vaikka mitä ja kun käännyimme vasemmalle lopulta Himmelriikin louhikkorinne. Sekin vielä. Kiviä, kiviä, kiviä ja ihmisellä vain kaksi nilkkaa, joita on aina muutenkin syytä varjella.

Palasimme ja kuljimme lähes mattomaista tasamaata tunturien niskalle avoimia pirunpeltoja karttaen. Sieltä avautui huikaiseva näkymä ja alhaalla pilkotti Pallasjärven pää. Etäisyydet olivat huimia. Miksi nousta tunturille? – no juuri tällaisen näkymän ja tunteen takia. Ei muuta kuin kuvia ottamaan.

Otin kuvan vaimostani, joka oli jäänyt ylemmäs, hän kuulemma kuvasi sieltä minua.

Wi-fi verkon puute vain esti niiden siirtymisen ainakin toistaiseksi. Mutta kyllä viisas keinot keksii. Ja keksihän nimenomaan hän. Tässä siis myös minä.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Oli viimein lepotauon aika. Otin termospullon, johon olin keittänyt kahvit, vaan kahvi oli valunut korkista jonka olin huonosti sulkenut ja seos muuttunut oudoksi, joten sekin ilo katosi. Tuli runtua. Onneksi repusta löytyi vissyä. Vaan siihen lepotauko ja sen mahdollisesti suoma lohtu loppui kuin seinään. Käännyimme taas ja aloimme nyt rivakammin kulkea kohti hotellin pihaa, jossa auto kärsivällisesti odotti.

Vastaamme alkoi nyt tulla yksinäisiä kulkijoita, naisia ja miehiä ja perheitä ja lopulta pari perhettä koirineenkin. Hei hei ja terve ja moi moi; näin aamupolun luonne muuttui sosiaaliseksi päiväretkeilyksi, mikä toki on täällä yhtä kaikki parempaa kuin peristadilainen mykkyys.

Taas kerran hoin silti sananlaskua early birdseistä jotka löytävät sen wormin. Näin kaiketi tulevat uudet sukupolvet kirjoittamaan. En sano siihen mitään, mitäpä sanoa. Voihan olla ettei tätä minun kieltäni sadan vuoden päästä oikein enää edes ymmärretä. Vaan enpä ole sitä suremassa. Se ilo on ihmisen elämässä: mitä jälkeemme tulee, siitä emme tiedä mitään.

Paluu on aina nopeampi kuin meno; myös ajo kotiin sujui sutjakammin. Huvittavaa on käyttää sanaa koti kämpästä, johon joka viikko tulee uusi kulkija. Vaan koti kait on se, missä pää tyynylle kallistetaan.

Niin alkoi päivä hitaasti kulua. Olimme kulkeneet yhdeksän kilometrin matkan mutta aikaa siihen oli kulunut kaksi ja puoli tuntia. No, hyvä silti. Mikäpä kiire meillä. Kävin kaupassa, koska joka kauppareissulla unohtaa jotain, kuten vaikkapa vissyn tai pyykinpesuaineen. Nyt niitäkin on. Ajoin kotiin (taas tuo sana koti hetken majapaikasta!) ja mietin kaikkea, ihmisen lyhyttä pitkää elämää. Näin miten pilvet taas lisääntyivät, sitten taas hajosivat ja muuttuivat poutaisiksi, keveiksi kuin ajatukset aina joskus. Miten hyvältä sen muistaminen tuntui.

Näin täällä olokin jatkuisi. Katsottavaa riittäisi Keimiöniemen kalapirteistä aina Särestöön, Kalervo Palsaan ja vaikka jopa Kautokeinon maisemiin. Mitä näkisimme, minne menisimme, sen, samoin kuin mielentilan, kulkuhalun ja sään näyttäisi kyllä uusi nouseva päivä.

Kun käänsin auton Pallaksentielle, näkyviin tulivat ensin Pallas- ja Palkastunturit, sitten Pyhäkerokin. Ja kun tie kääntyi oikealle, edessä jökötti kotitunturi Keimiö. Vaikka näitä maisemia on jo ajanut ja katsonut nytkin monen monta kertaa, ei niihin koskaan väsy. Vielä Lappi on Lappi ja uskon että Lappina myös pysyy – toivottavasti ainakin niin kauan kuin me itsekin.

P. S.

Kävimme kuin kävimmekin Keimiöniemen kalapirteillä. Edes siellä pöheiköissä ei ollut muuta kuin tanssivia piskuisia sääskiä, eivät ne meistä piitanneet. Pari venettä, suurin osa yhä maissa. Eikä ketään, ei edes yhtä turistia meidän lisäksemme.

Hienoahan se. Ylellisyyttä. Ruohokanukka kukki, pienet mittariperhoset lentelivät. Järvi oli tyyni, virettä vain. Olostunturi näkyi kaukaa tuulimyllyineen; Särkitunturikin. Ja sitten aloin kuvata tupia; taas kerran.

Aina ne ovat täällä olleet, ensimmäiset 1500-luvulta, nykyisistä eli säilyneistä vanhimmat 1700-luvulta. Yhä ne ovat jonkinlaisessa käytössä; kuuluvat tietyille seudun taloille ”ikimuistoisena nautintana”; yksityisomistuksessa siis. Mutta käydä saa, katsella saa ja kuvata saa.

Vaimoni kuvasi sinisiiven. On se.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Sitten minä kuvasin. Ensin tämän.

Sitten kylläkin tämän veneen, koska se tuoksui tervalta ja toi mieleen lapsuuden.

Ja taas yhden kalapirteistä.

Lopuksi halusin tallentaa ruohokanukkarykelmän. Siihen, luonnon yhäti niin luontevaan kukoistukseen on hyvä lopettaa. Kukkii se täällä kait vuodenkin päästä.

(3.7.2023)