ETEENPÄIN

Haaparanta on kuin murto-osa Torniosta, pienempää, ja  jotenkin tuntuu, että aika on siellä vielä pysähtyneempi. Muutama kauniskin vanha talo ja joki yhtäläinen, nyt näkyy vain Tornio, jos näkyy. Siinä kaikki.

Paikallinen Coop avattiin seitsemältä, mikä tarkoitti Suomen aikaa kello kahdeksan. Olimme paikalla, lähes ainoina. Iso halli täynnä kaikkea, mutta harva tavara tarttui mukaan. Katseleminen oli tärkeämpää, naapurin ihmettely. Olinhan lukenut, että rajakaupan suunta oli kääntynyt kruunun, tuo entivanhaisen kurnun romahtamisen takia. Vaan ei se ainakaan vielä tuntunut, meidän lisäksemme paikalla oli kaksi haparandalaista. Tosin myöhemmin kun kävimme Pellossa Ruotsin puolella, näkyi suomalaisia ostoksilla: lihaa lihaa lihaa. Ja nuuskaa sielläkin. Ja kuulemma systembolaget myy viinaa suomipojille sen kuin ennättää.

Nuuskaa myytiin jo Haaparannan erikoispuodista, mutta sinne emme menneet. Pilatkoot nenänsä ne jotka sitä haluavat, tahi suunsa nuuskatukkoineen. Ei kiitos! vai oliko se sittenkin Kiitos ei! millä nimellä Toini Virisalon romaani aikanaan julkaistiin. Kuka enää tuotakaan kirjaa muistaa. Oi ja voi.

Kun palasimme Suomeen minuutissa kahdessa, kävimme juuri auenneessa Rajalla-keskuksessa ja joimme kupposet kahvia matkaa varten. Aina se aamukofeiini tekee hyvää.

Taas kääntyi keula kohti pohjoista, vaan emme ehtineet ajaa pitkään kun jo tuli Kukkolankosken viitta. Käännös vasempaan ja vähän matkaa kohti lippopaikkaa. Yksi mies lipposi siikaa, pari turistia meidän lisäksemme tuijotti.

Otin tietenkin videon, mutta tähän se ei mahdu, kunnollisena siis. Kuten eivät kuvatkaan terävinä, pieninä ja surkeina. Kuvien siirtoyhteydet kun ovat nyt vain puhelimen oman netin varassa.

On aina yhtä hienoa kuulla Kukkolankosken kohina omin korvin ja sen jälkeen juoda vielä (tosin enää pieni) kupponen kaffetta ja maistaa kampanisua. Se ei maistu miltään ellei Lapilta, mutta sittenkin siinä on juuri pohjoisen viehätys, ihan jo pelkässä nimessä.

Olen hurahtanut Lappiin aikanaan kun Antti Tuuri houkutteli minut vaellukselle noin 50 vuotta sitten. Mukaan tuli kokenut vaeltaja Esko Raento. Ensimmäisestä matkasta olen kirjoittanut, aina sen silti muistan. Tuo neitsytvaellus oli alkuun kauhea, kaduin joka hetkeä, koska upottavaa suota riitti, mutta lopuksi siitä tulikin hieno. Koarvikodds! Ja niin vain kävi, että tuosta surkeasta alusta (soiden yli tarpomisista) toivuttuani on Lapin lumo pitänyt otteessaan. Silloin tiet olivat sorateitä, kivet sinkoilivat, väliin huippunopeus oli 40 km. Ei ollut kännyköitä, kartta ja kompassi vain; ainoa puhelin oli Inarin matkailuhotellissa Juutuankosken vierellä (Annikki Kariniemi Oi Juutua) ; kaksi koppia, joihin tilattiin puhelut, jotka sitten saatiin tunnin parin sisällä.

Nyt vaellamme autolla ja mukana kulkee niin puhelin kuin tietokone. Navigaattoria en sentään tarvitse, kartta on edelleen myös päässä. Teemme päivävaelluksen tunturiin keveää reppua kantaen; silloin rinkka painoi 20 kiloa. Pidin siitä vasta vaelluksen lopulla kun sen sai selästä ja laihduin aina viikossa muutaman kilon; nyt en laihdu, mutta paino ei onneksi nousekaan. Sen verran puuhaa joutuu kotona maalla aina tekemään. Ja matkallakin.

Muistoja, muistoja. Kukkolankosken jälkeen seuraava nimi herätti sellaisen: viitta Väylänpää. Silloin olimme meänkielen profeetan Bengt Pohjasen mökillä Ruotsin puolella ja kalastimme joesta ”Väylänpään Antin luvalla”, minkä Benkka totisin ilmein kertoi. Velmuili toki, vaan emme siitä salakalastuksesta kiinni joutuneet. Kumarrus siis Benkalle, tuolle nuorelle kirjailijanplantulle. Hän toiminee nykyisin ortodoksipappina jossain Överkalixin paikkeilla. Näin ainakin luulen. Ja kun etsin, Wikipediasta löytyy sen verran tietoa, että hänen pappisnimensä on fader Benedikt. Kirjoja ei ole enää ilmestynyt?

Pellossa kumarrus paitsi Timo K. Mukalle, myös hänen ystävälleen Erno Paasilinnalle, omalle vanhalle ystävälleni myös. Pellosta oli kotoisin Ernon ensimmäinen vaimo Elvi, jota silloin kutsuttiin Tyyskäksi. Paljon Ernokin Pellossa vieraili. Erno on ollut haudassa kohta 23 vuotta, vaan ei unohdu. Kuinka voisikaan. Kun palaamme, käymme Tervolassa ja kumarramme mestaria ihan haudalla.

Lopulta Muonio, Jerisjärvi ja Kirjailijaliiton kämppä. Matkan päämäärä ja itse asiassa myös pohjoisen tukikohta on viimein saavutettu, taas kerran.

Olipa hienoa tulla tänne, aina on. Kun aloimme tyhjentää tavaroita autosta, tuntui ihmeelliseltä, ettei muissa mökkeröissä ainakaan vielä näkynyt ristin sielua. Vielä ihmeellisempää oli se, ettei ötökän ötökkää ilmaantunut saati kuulunut. Missä ikävä räkkä, jolla meitä oli peloteltu. Muuttanut Ruotsiin lomalle sitä ennakoiden, että Pellon poikkinaintiajot ovat pian taas käynnissä?

SUNNUNTAIAAMU

Aamu valkeni ja lämpötila oli hujahtanut alas niin, että jopa mökissä oli vilakkaa. Mitä ei voi pitää pahana. Ennen täällä on usein ollut liiankin kuuma eikä sitä vastaan ole voinut kamppailla. Kylmää vastaan voi.

Lähdemme kohta matkaan kohti Hettaa ja paria tuttua paikkaa, ensin pieni koukkaus Pallakselle, sitten Ounasjoki, Raattama ja lopulta Hettakin. Ja alas taas jokivartta pitkin Muonioon. Ympyrä sulkeutuisi. Tämä on suunnitelma, nykysuomeksi kai pläni. Saa sitten nähdä miten toteutuu. (Kun palasimme lämpötila oli viiden paikkeilla ja raesade ovenedustan kukkien mattona.)

ILTAPÄIVÄ

Nyt siis jo tiedän että toteutui. Ajoimme Pallaksen kautta ja kappas vain, ei poroja missään. Hotellin piha missä tokkaa aina kesällä vaelsi oli typötyhjä.

Ei siis kuvia siitä. Kun kysyin, respa kertoi että koska lämpötila laski lähelle nollaa, porot menivät metsään kuten aina sateella ja kylmällä.

Taas siis opin uutta. Kuumuus ja räkkä ajavat ne avoimille aukeille: teille ja nimenomaan Muoniossa Pallashotellin pihalle.

Jatkoimme matkaa ja pieni tokka löytyi perinneniityltä lähes heti kun ajoimme kohti Raattamaa. Otin nyt kuvia. Yksi niitä on tällainen.

Ja toinen ilman tokkaa siitä vierestä tällainen. Tunturi. Uhkaava, ainakin minun mielikuvissani. Ensimmäinen Pallastuntureista.

Pallaksen jälkeen Raattama. Raattaman jälkeen Peltovuoma ja pysähdys, nyt porotilalle. Siellä kävimme edellisenäkin vuonna. Ja sama oli mies hääräämässä. Vaikka oli aikainen sunnuntai, paikka oli auki, tuoretta kahvia keitettiin meille ja kun vaimolla oli nälkä, isäntä haki pyytämänsä ja itse graavaamansa siian ja veisti siitä lautaselle siivuja leivän ja voin kera. Kas kas. Ja puhui. Hänen rinnallaan oli pihassa matkailuautollaan yöpynyt turisti: Seppo. Hiljaisempi, mutta sana löytyi sieltäkin.

Mitä opin Pentti Keskitalolta, poroista tietty. Senkin, että kun kysyin missä ne ovat kun tulee erotus, ne löytää nykyään satelliitin avulla, mutta kaiken aikaa hän tiesi muutenkin niiden olinpaikat. Kun tulee iso tuuli, porot kääntyvät aina päivää ennen sen tuloa.

Vaisto? kysyin. Vaisto, oli vastaus moneen kysymykseen. Jotain eläimillä on edelleen, mitä monilta meistä puuttuu. Yhtä ihme on minulle se että amiraaliperhonen lentää Espanjasta Suomeen. Jotenkin vielä ymmärrän lapintiiran lennon Afrikan nokasta, sen suunnistusvaiston, vaan perhonen? Mutta tulee se, näin yhden taas pihallamme vähää ennen lähtöä.

Hetan luontokeskukseen menimme sitten, mutta ravintola oli suljettu. Vaan olihan graavisiikaa vielä vatsassa. Ravintolan pitäjä Matias (itse asiassa eestiksi Matthias) oli pitämässä Äkäslompolon Kellokasta, opin. No, sinne sitten.

Ja kun olimme ajaneet ympyrän parin pysähdyksen taktiikalla, tervehtineet vanhaa susikoiraa ja käyneet Muoniossa ostoksilla, tein hieman ruokaa kämpillä. Ja sitten ei muuta kuin kohti Yllästä.

Kellokas on Äkäslompolon luontokeskuksen kahvila ja sieltä Matias löytyi. Hauska oli tavata ja puhella. Kahvia ja hänen leipomansa muffinsi; mainioita kummatkin. Ja sitten kotiin eli takaisin kapeaa tietä, jolla ohituspaikkoja vain siellä täällä. Mutta siihenkin tottuu ja useat osaavat ajaa, vain jotkut pyyhältävät kohti kuin vastaantulijoista piittaamatta.

Niinpä. Ei aivan kaikki suju parhaaseen malliin edelleenkään, ei edes täällä pohjoisessa; avaruuden, rauhan ja luonnon parissa. Ihminen on ihminen, ja aina voi vienosti myös kysyä: millainen?

(3.7.2023)