MENNYT

Tänään on tullut kuluneeksi tasan 40 vuotta siitä, kun tulin viettämään juhannusta Niemelän mäkitorppaan eli taloon jossa tätäkin tekstiä paraikaa naputtelen. Vähän myöhemmin täytin samaisessa talossa 40 vuotta. Vielä silloin pidin juhlat. Siitä lähtien olen niitä visusti karttanut. Ikä ei ole ilonpidon syy, ei edes seuraus. Ikä on – miten tuon sanoisi – sittenkin elämän lahja. Nuorena sitä on mahdoton ymmärtää.

Talo oli ollut ison perhekunnan lasten yhteinen kesäpaikka. Joka huone oli täynnä sänkyjä. Kesiä oli vietetty, mutta taloa ei ollut hoidettu; yhteisomistuksen tulos. Kaikki oli rempallaan; kuisti puoliksi sortunut, piippujen tiilet osin katolla, seiniä ja ovia maalattu kirkuvin värein, jopa iso uuni oli koristeltu suurella kukalla joka oli kuin lapsen piirtämä. Työtä oli enemmän kuin itselläni käsiä saati taitoa, mutta hommiin piti ryhtyä. Ensiksi suurin osa sängyistä piti kantaa pois, sitten oli ruvettava maalaamaan. Ja sitten ja sitten ja sitten…

Joka vuosi piti tehdä jotain. Kesävesi tuli kaivosta, talvella se piti kantaa. Vessana toimi talvella perinteinen huussi liiterin kyljessä. Mäki oli jyrkkä, veden raahaaminen työtä. Mutta raahattava oli. Ja olinhan nuori, vaikken sitä ymmärtänyt. Pidin silloin itseäni miehenä joka oli jo ´nähnyt kaiken´. Nyt haluan vielä ja aina nähdä jotain uutta. Ja onneksi yhä näen.

Kymmenen vuoden päästä sain äidin kuoltua pienen perinnön ja saatoin teettää isomman remontin: porakaivo taloon viereen ja kylpyhuone talvilämpimäksi. Myös tiilikatto piti vaihtaa, kun se rupesi yhdestä kohdasta vuotamaan. Voi huoleti sanoa, että joka vuosi oli tehtävä tai paremminkin teetettävä jotain. Jos maalla ja talossa asuu, ei paikkojen kunnostaminen koskaan lopu.

Reippaasti yli satavuotias talo pysyi kaiken keskellä outoa kyllä pystyssä. Monia ongelmia ilmeni heti. Kellarin kattoon oli ilmestynyttä hometta, mutta onneksi tunsin Panu Kailan, talotohtorin, joka pyynnöstä saapui paikalle kosteusmittareineen, kertoi ettei tilanne ollut huono ja järjesti paikalle miehiä, jotka porasivat aukot kellarin kivijalkaan. Opin samalla, että talossa täytyy kahden asian olla kunnossa: katto ei saa vuotaa ja alapohjan tuuletuksen pitää toimia. Näin taas on, ainakin vielä. Home häipyi eikä ole palannut, Panu Kailan kiitos.

Muu tuuletus hoitui luonnollisesti: talo hengitti ja hengittää edelleen samalla tavalla kuin aikanaan; isommissa aukoissa on liimapaperia ikkunoissa; sitä myydään vieläkin, muovisena versiona tosin. Kuistin korjasi Antti Hyryn löytämä nuori mies ja Pitkäsen Ile (ja minä repsikkana) ja piiput muurasi Ilen Skåldöstä tuoma vanha muurari, joka puhui vain ruotsia ja huusi: ”Mera tegel, mera bruk”, tasaisin väliajoin. Me Ilen kanssa (minä repsikkana taas) nousimme vuorotellen tikkaille ja kannoimme. Olin hengästynyt ja upiuupunut, mutta piiput ovat pystyssä vieläkin ja toimivat.

Entäs kaikki muu. Itse olen syntynyt peukalo keskellä kämmentä ja ne muuten ovat kumpikin nyt jopa siirtyneet sinne, tosin artroosin tähden. Kun soittelin silloin alussa puhelinluettelosta löytämilleni paikallisille, ei kellään ollut aikaa. Olin pulassa, mutta tyydyin siihen. Hitaasti hyvä tulevi, mutisin. Mutta ei tullut.

MUUTOS

Jotain muuta tuli. Eräänä kesäisenä päivänä olin talossa yksin. Ulkona lämmin, ei hyttysiä, ovet olivat auki. Aurinkoa oli maailma tulvillaan. Ja äkkiä huoneeseen tuli koira. Se näytti Siperian samojedilta uteliaine silmineen ja olikin sellainen, kuten myöhemmin selvisi. Koira katsoi minua. Muistin että kaapissa oli pussi kuivaa koiranruokaa. Menin kaapille, otin palasia ja ojensin ne koiralle. Se vilkaisi minuun, otti palaset suuhunsa, söi ne sekunneissa, kääntyi ja meni ulos.

Seurasin sitä. Pihalla seisoi hymyilevä mies hattu päässä. Hän sanoi että oli tullut katsomaan millainen uusi ihminen kylään oli muuttanut. –Tämmöinen, minä sanoin. – Tuliko Manta sisään, mies kysyi vaikka oli varmastikin nähnyt sen. –Tuli, vastasin. – Manta ei koskaan mene kenenkään talon sisään, mies sanoi.

Oltiin hetki hiljaa. – Minä annoin sille koiranruokaa, sanoin sitten. – Söikö se? – Söi. – Miten annoit? – Kädestä. Mies oli taas hetken hiljaa ja sanoi sitten: – Manta ei koskaan ota ruokaa kädestä.

Mies oli Antero, josta tuli ystävä, kuten vaimostaan kirjastonhoitaja Seijasta. Opin paljon kun siinä puhuimme ja mies tuli talon sisäänkin. Mutta Manta jäi pihalle. Koskaan sen jälkeen se ei tullut taloon, ei ottanut ruokaa, ei piitannut minusta pätkääkään. Mutta sillä oli ollut tehtävä ja se riitti; Manta hyväksyi minut kylän yhteyteen ja siinä olen nyt ollut. Jopa niin, että eilen kun näin viereisen talon nuoren emännän kahden pienen pojan kanssa käsitin, että siinä kasvaa jo neljäs sukupolvi joka alkaa naapurissa joskus viljellä maata, vaikka juuri nyt se on tuskainen tehtävä. Heidän isoisän isänsä on jo kuollut, mutta isoisä on minua nuorempi ja hyvinkin toimelias yhä. Kaikki heidät olen tuntenut ja kaikki muistan ja tunnen edelleen.

Antero antoi minulle heti myös lahjan, arvatenkin Mantan tähden. Kun kerroin etten millään saanut paikkakunnalta korjausapua, hän kysyi: – Soitatko sinä heille? Vastasin myöntävästi. – Ei pidä soittaa. – Miksi? Hän hymyili: – On helpompi sanoa ei. Pitää mennä käymään.

– Kenen luo menisin. – Tuolla on yksi Arvi, mene sinne, Antero sanoi. Kysyin tien ja menin. Ei ollut helppoa Arvin sanoa kyllä, kädet kun olivat täynnä töitä, mutta ”ehkä” oli vastaus ja pidin siitä kiinni. Ja lopulta Arvi tuli.

Tuntuu että kaikki mitä täällä on tehty, on Arvin käsialaa. Vielä vuosi sitten hän lasitti kuistimme, vaikka lähestyy yhdeksääkymmentä. Miten paljon olen häneltä oppinut, teoriassa siis. Yksi lause on jäänyt mieleen yli muiden. Kun Arvi teki kylpyhuoneesta talvilämpimän, halusin siihen boordin. En kattoon, vaan lattianrajaan. Miksi, no halusinpa vain.

Arvi hyväksyi, mitäpä ei olisi hyväksynyt, jos se vain oli mahdollista toteuttaa. Menimme siis RTV-yhtymästä hakemaan tarvikkeita. Kun kerroin mihin boordin halusin, nuorehko naismyyjä sanoi opettavasti minulle: – Ei boordi sinne alas voi tulla, se tulee ylös katonrajaan. Johon Arvi heti lohkaisi: – Me Sitarlassa tehdään mitä me tahdotaan.

Alas lattianrajaan boordi suihkutilaan tuli ja on siellä vieläkin. Ja sama peli kylässämme jatkuu. On tehty mitä on tahdottu, lain puitteissa toki. Ja yhä olemme täällä ja elossa. Se jos mikä on ihme.

NYKYISYYS

Neljäkymmentä vuotta on kulunut, kadonnut, jäänyt taakse. Eilen vietimme juhannusaattoa, nyt on sitten juhannus itse, Johannes Kastajan muisto, vaikka itse asiassa pakanallinen valoisimman ajan juhla, johon, kuten jouluun, pimeän loppumiseen, sijoitettiin Raamatun tapahtumat, koska pakanajuhlat olivat paikalla jo valmiiksi. Niille piti antaa vain uusi merkitys. Ihminen on mikä on, viisas ja osaava laillaan. Noinkin.

Heräsimme tänä juhannuspäivänä taas kuten aina varhain ja kello on juuri nyt 4.44, kun katson; mainio luku. Ulkona on jo täysi päivä. Vaimo lukee tuossa vieressä uutisia. Venäjällä tapahtuu vihdoin, ehkä romahdus alkaa, alkaa sittenkin. Juuri kuten ennenkin: Lenin, Stalin, Gorbatshov, Jeltsin, Neuvostoliitto kaatui, sitten kaatui Jeltsin, kohta kai Putin ja sitten taas joku. Joku tulee aina.

Mutta en vielä ajattele sitä, vaan tätä mikä lähinnä on. Aivan vielä en mene kastelemaan, myöhemmin kyllä. Sepelkyyhky pitää ääntä. Vielä eilen satakieli lauloi hetken. Joutsenet kuljettivat poikasiaan, kurkipariskuntakin ainokaistaan: piskuinen pää vain näkyi. Ja töyhtöhyypät ajoivat harakoita pois; lapsia niilläkin. Mikä vilske ja kiire on luonnossa juuri nyt. Poikueet pitää saada lentokuntoon, sillä talvi on taas kerran tulossa.

Nyt on nyt, mutta eilen elettiin vielä eilitä, iloisesti elettiin. Mitä juhannusaattoon kuuluu? No, soutelu joella aina Musterpyyn järvelle saakka. Ja sen me taas sitten myös teimme.

Kun asetuin taloon, en edes tiennyt että tiluksiin kuului pitkä pätkä jokea. Näin vain veneen niityllä ja ihmettelin miksi se siellä oli. Naapurin vanha isäntä Olavi sen kertoi, että se kuului kauppaan, jos oli kerran sinne jätetty. Voisin siis ihan luvalla soudella veneellä joella.

– Onko tuolla joki, hämmästyin, en ollut kaupanteossa sitä edes huomannut, halusin silloin niin hartaasti paikan vailla lähinaapureita, vain luontoa, puita ja rauhaa ympärille, siksi osin sortunut talokin kelpasi. – On, siitä kuuluu osa tilaan, Olavi vastasi. Ja todeksi joki osoittautui, löytyi jopa valkama ja vanha veteen vajonnut laiturikin. Laiturin olen outoa kyllä ihan itse kunnostanut kolmekin kertaa, uuden aina vanhan päälle, ja valkama on jo kerran kaivettu traktorin kauhalla auki, menossa tosin taas umpeen. Venekin on jo kolmas minun aikanani; soutuvene yhä. Kukapa haluaisi pärinällä häiritä joen elämää, en minä ainakaan. Se on nyttemmin onneksi myös rauhoitettu: lintujensuojelualue.

Lapsuuden kesät kuluivat Kukkian saaressa ja kun sieltä pääsin, päätin, etten enää koskaan asetu saareen. Perille pitää päästä ilman venettä, olinhan lapsena saaren vanki. Mutta nyt vene on tarpeen ja iloksi ihan muuten vain. Kalassakin voisi käydä, sillä syvä tasamaan jokemme on kalaa täynnä, vaan annan kalojen olla. Narratkoon joku toinen niitä. Mutta se soutaminen, se jäi lapsuudesta ja nuoruudesta veriin ja hyvä niin. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, kuten äitini aina hoki.

Otimme juotavaa, jopa ihan aitoa vichyä, ja vaimo kameransa, minä kännykän ja lähdimme juhannusaaton soudulle.

Musterpyyn järvelle on parisen kilometriä, ehkä vähän alle. Ylävirtaan pitää soutaa, mutta nyt joki virtaa jo hitaasti. Leppoisaa oli meno. Viikossakin kaikki oli kasvanut, kaislat jo parimetrisiä. Joka puolelta kuului ruokokerttusten laulu. Niin keveitä ne ovat että kun ruo´olle istuvat, se taipuu vain vähän. Ja entä se liverrys ja laverrus. Se ei sanoista kuulu. Kuvata niitä nopeita on ja oli myös sula mahdottomuus.

Mutta matka eteni ja tutut jokipenkat kääntyivät näkyviin. Ja sitten näin ensimmäiset ulpukat, kukassa nyt jo!

Eikä siinä kaikki, myös löytyi lumme, sitten lumpeet.

Claude Monet – Nymphéas en fleur…

Ja lumme kukassa täällä.

Myös kurjenmiekat kukkivat yhä.

Myrkkykeisokin. Sitä en tosin kuvannut, vaikka joenvarsi on niitäkin täynnä. Annamme olla. Yksi kaikkein myrkyllisimmistä. Punakoisoa näkyi paljon myös, myrkyllinen sekin. Mutta maailmaan mahtuu hyvää ja pahaa. Pääasia että eron tietää. Tuomas Anhavan runon lailla maailmassa todella on kaikkea: ”Pientä, keskikokoa ja suurta.”

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Pääsimme järvelle. Tuuli. Pilviä oli jo tullut, suuria, kauniisti uhkaavia. Otin kuvan, kuvia.

Kuva puhuu niin kuin sanat ja kuva on muisto. Aina joskus niitä, tuhansia ja taas tuhansia, on hauska katsoa. Tosin muistan kyllä Erno Paasilinnan lauseen: ”Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa.” Ja niinpä taitaa olla: moni kuva voi myös jo olla tekoälyn tuottama. Kuten kohta moni tekstikin.

Olimme  vain, annoimme veneen sitten hiljalleen palata kohti valkamaa. Kiirettä ei ollut, ketään ei ollut missään. Juhannus. Joskus aiemmin sentään jokin moottorivene päräytti hurjaa vauhtia järvelle ja takaisin, nyt ei edes kalastajia lillunut soutapaatissa. Liian kuuma?

Miten hyvältä tuntui hiljaisuus. Miten oikealta vain olla. Kokkojakaan ei saa polttaa ja hyvä niin; maasto kun on rutikuivaa. Yksi kipinä voi sytyttää metsän liekkiin. Kuten Venäjällä juuri. Alkaako sokka vihdoin irrota ja yhteiskunta romahtaa kuten ennenkin; noustakseen sitten taas joskus. Siinä Venäjän ikuinen tarina, sen johtajien aina ja alati nöyryyttämän kansan kohtalo.

Mutta ei siitä, ei nyt, ei vielä Juuri nyt haluan, että maailmassa vallitsee rauha, sillä se eikä mikään muu on ainoa olotila joka ihmiskunnalle sopii. Ja kun tulimme maihin ja kuljimme, vaimoni näki jotain ja alkoi suorastaan huutaa, kun oli ensin saanut näkemästään kuvan.

Laikkumittari! Luonnon ihme sekin, kaunis pieni perhonen, jollaista kumpikaan meistä ei koskaan ennen ollut nähnyt vaikka se kuulemma onkin tavallinen. Mutta ei meille. Symboloikoon se lopuksi kaikkea sitä hyvää mitä maailmassa myös on ja minkä löytää, kun vain jaksaa olla utelias ja pitää silmänsä apposen auki.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

(24.6.2023, tasan puoli vuotta jouluun…)