Viikko on mennyt niin että kuumuus on päivä päivältä lisääntynyt. Itse en piittaa etelän lämmöstä, varsinkaan täällä kotomaassa. Pakko on kuitenkin sopeutua jopa siihen.

Onneksi talon sisälle saa lämpöpumpulla viilennyksen, jonka aurinkopanelit vielä kustantavat, kun se tapahtuu päivällä. Oma energia kuulostaa ylellisyydeltä ja sitä se toki onkin. Kun aikanaan hankin panelit (kirjoitan edelleen paneli enkä paneeli, koska en myöskään kirjoita kameeli tai kaneeli)  ja lämpöpumpun, maksoihan se, mutta edes jotain saamme nyt takaisin. Viilennystä en ajatellut lainkaan. Nyt se on vähintään yhtä tärkeää kuin talvella lämpö.

Pieniä retkiä voi tehdä helteelläkin, kun autossa on myös oma viilennys. Käväisimme Fagervikissä, jossa vanha ruukkimiljöö on piskuinen idylli. Kelpo kahvilakin löytyy ja kartanon entisten alustalaisten taloja, joita on vuokrattu kaupunkilaisille.

Löytyy siis kaikkea hyvää pienoiskoossa, silmäniloa vailla ihmispaljoutta; tyyni puhdasvetinen järvikin. Ja vanha ruukin kirkko.

Myös sen oviportti, jota kuvasin, koska se on kuin taideteos. Kuvaan jokaisella käynnillä. Ei auta. Portti pyytää.

Filosofi Paten kanssa tallustellessa ei aika todellakaan käynyt siellä pitkäksi, ei missään. Herra Pate jolkotelee sinne minne nenä näyttää ja tuntuu välillä täysin eksyvän, ellei se olisi kiinni hihnassa, joka tietenkin on fleksiibili. Mutta kun mielessä on syviä ajatuksia (herkuista), ei ole ihme, että koiran suunta on välillä päin Prinkkalaa.

Kotona odottaa aina jokin työ. Olen sanonut ja sanon taas, että maalla-asujan ei tarvitse saleilla käydä. Puuhaa riittää talossa, pihalla ja ympäristössä ja niin kunto säilyy. Viikatetta on kesäisin aina pakko terottaa. Olen nyt saanut niitetyksi polun joelle, jossa laiturikin on viimein paljastanut veden alta. Vene voi taas olla koko loppukesän sen kupeella.

Käyn edelleen mielelläni soutelemassa ylävirtaan ja annan sitten virran tuoda venettä kohti valkamaa. Se tapahtuu jo hitaasti. Zen ja mielen tasapaino. Luonto, joka katsoo lastaan joskus lempeästikin. Joki vie, aika liukuu. Vain välillä kääntelen venettä suoremmalle airoilla, olen perämies kuten usein lapsena.

Ilonsa kullakin. Homo ludens elää siis yhä minussa. Suomennettuna nimi (termi) tarkoittaa leikkivää ihmistä. Se johtuu kirjasta, jonka aikanaan 1938 julkaisi hollantilainen Johan Huizinga. Hän käsittelee siinä leikin merkitystä kulttuurissa. Tuo käsite jäi elämään, jäi ainakin minuun. Aina kun katson leikkivää lasta (jos sellaisia vielä on eikä vain puhelinpentuja) ilahdun. Jokainen leikki kehittää lasta ja uskon, että voisi kehittää aikuistakin. Minulle esimerkiksi tennis on tavallaan leikkiä, ei enää tuskallista kamppailua.

Tennistä sain äsken ihan itse pelata Hangossa, vieläpä ulkokentällä. Niin kuuma oli, ettei valokuvien ottaminen tullut edes mieleen. Kaikki kentät olivat täynnä, kun niillä pienet pojat ja tytöt pelasivat kilpaa, oli oikea turnaus. Löin sivummalla mestari Mikko Horsman kanssa ja sain sentään pallon usein kenttään, vain neljä kertaa verkkoon ja saman verran pitkäksi. Hyvä alku jollekin, jonka syksy kyllä taas niittää kun on pakko palata sisäkentille.

Viereisellä kentällä lyötiin myös kilpaa, siellä heilui kaksi tennismailojensa kokoista tyttöä. Unohduin väliin katsomaan, kuten Mikkokin. Enpä muista että koskaan olisin nähnyt niin pieniltä niin taitavaa ja nopeaa lyömistä, juoksemista ja sijoittelua kuin heiltä.

Käsittämätöntä ja sittenkin totta, näinhän sen. Itse olin 48-vuotias kun ensimmäistä kertaa elämässäni tartuin mailaan. Vaan tässä mennään yhä ja yritetään oppia jotain. Mitä noista tytöistä tulee, sitä saattaa vain arvailla, ellei elämä ja muu kehitys pane heitä laittamaan mailoja kaappiin.

Toivottavasti ei. Tennis on yhä minun rankingissani kaikista urheilulajeista kiinnostavin ja golfiin verrattuna jopa halpa. Kun kengät ja maila on hankittu, jää enää kentän tuntivuokra jonka aina voi jakaa, sekä pallot, jotka kyllä kestävät usein pitkäänkin. Suosittelen. Liikunnan iloa, jossa myös pään käytöllä ja nopeilla reflekseillä on iso rooliinsa. Tekisi hyvää aivan kaikille. Iästä viis, on valittava samantasoinen tai himpun parempi vastustaja tai pikemminkin lyöntikumppani. Paremmilta oppii.

Kun tulee helleaalto, sillä on monia vaikutuksia, jotka eivät suinkaan ole kaikki suotuisia. Kuivuus alkaa olla käsinkosketeltavaa. Joka aamu menen (kuten taas kohta) ja kastelen piskuiset viljelyksemme ynnä alapellon kukkapellon, eli sellaiseksi aiotun. Onhan juolavehnää yleensä kasvava aukio taas käännetty, siemesekoitus kylvetty (ihan omakätisesti kuin Raamatussa tyyliin Kylväjä lähti kylvämään) ja sitten alettu odottaa että taivas hoitaisi oman osansa: kastelun.

Mutta taivas tuskin kuuntelee ihmisen mieltä. Sadetta on rukoiltu. No, voihan sitä edes toivoa. Ehdotin naapurin Arville, ystävälle ja säägurulle, sadetanssia tai muuta vastaava, mutta hän vain hymähteli. Hellejakso lie pitkä. Ja jos ukkonen lopulta tuleekin, Sitarlan se yleensä kiertää ja heittää vesilastinsa vaikkapa Pusulaan. Miksi, jokin juttu tämän paikkamme magneettisuudessa?

Nyt olen jo kastellut, puolisen tuntia siihen menee jos hyvin tekee. Alapelto työntää käännetyn maan raoista juolavehnää, mutta kukkien alkujakin on tuhansia. Mahtavatko kestää ja jaksaa ja kukoistaa joskus?

Mutta tätä lienee ihmisen elämä, ikuista toivoa paremmasta, kunnes tulos on sitten se mikä nähdään. Yritteliästä ei lannisteta, mutta luonnossa kaikki riippuu siitä, minkä luonto itse antaa ja sallii. Kukaan meistä ei ole kaikkivoipainen sen rinnalla.

Kun kastelin kuudelta, aurinko paistoi jo naapurin mäen takaa, mutta vesi ei vielä haihtunut ilmaan vaan kasvit saivat minkä ansaitsivat. Hiljaista oli, ei edes lentokoneita niin varhain, ja sitten satakieli.

Se on väsymätön, tai kaksihan niitä on, ja ehkä siksi ne yhä pitävät reippaasti reviireistään kiinni ja antavat äänten kaikua. Niiden taustalla komppaa sepelkyyhkyn syvä huhuilu ja vielä kauempaa kaulushaikara, jonka äänen Tshehov kirjoitti Rotkossa-novellissaan muistuttavan navettaan teljettyä lehmää. Totta. Syvä, kumea, alakuloinen, yksinäinen. Ja sitten kun luin vuosi sitten siitä tarkemmin, käsitys muuttui. Tuo huutaja etsiikin aina vain uusia naaraita hylätäkseen ne heti; poikasten hoidosta se ei piittaa vähääkään. Jonkun pitäisi kertoa sille hieman perhe-elämästä ja tasa-arvosta.

Aviadorin haltija eli Vesa soitti torstaina ja sanoi, että novellikirjani on tullut painosta. No, pitihän se hakea Liisankadulta, ei sentään ihan samasta talosta jossa oli Saarikosken runon ”Matti Makkosen ruumisarkkuliike”; Mikko Mononen se taisi itse asiassa olla. Mukava käynti varsinkin kun sain auton byroon eteen kuin vahingossa enkä saanut sakkojakaan, pääsin jopa ajamaan kirjoineni pois tuosta maailman parhaasta pääkaupungista (jonne vieraspaikkakuntalaisella autoilijalla ei ole enää mitään asiaa). No, vanha stadilainen tuntee oikopolut, joista tosin monet niistäkin on revitty auki tai suljettu kokonaan.

Sama se. Maailma ei ole Helsingissä, vaan aivan muualla. Tunturit puhuvat, siitäkin. Kun kirjoitin niminovellia, en muistanut lainkaan että jo kohta 23 vuotta haudassa maannut Erno oli tehnyt samannimisen antologian pohjoisen teksteistä. Joko alitajuinen lainaus tai kuten uskon, tunturit puhuivat myös minulle, kun vuosi sitten Pallaksella talsimme.

Ja kohta kapuilemme siellä taas. Kesä ilman viikkoa Lapissa on pahempi kuin päivä ilman aitanpolulla astelevaa emäntää. Olkoon räkkää, jos kohta mieluummin ei.

Viikon päästä on sitten juhannus. Juhannusruusut kukkivat valtoimenaan. En muista nähneeni niitä koskaan aivan näin runsaina.

Helle tuunaa. Kauneutta piisaa ehkä vielä tovin, mutta kokemuksesta tiedän, että pian jokin koiparvi löytää ne, munii munat, toukat syövät lehdet ja kääriytyvät makuupusseihinsa muuntuakseen taas koiperhoiksi sitten. Muutaman viikon päästä ruusupensaat näyttävät täysin kuolleilta, mutta tiedän jo senkin, että ne heräävät kyllä taas henkiin hyvissä ajoin ennen syksyä. Ruusu on sitkeä, tuntuu että sitä ei mikään lannista.

Tulin sanoneeksi sanan syksy. Seis, mitä minä tässä syksystä horisen. Ei, ei; ei vielä. Päivähän pitenee yhä viisi kokonaista vuorokautta! Vasta 22.6. valon kasvu pysähtyy, seisahtuu, maa käännähtää kuin kyljelleen kuin nukkuva ja parempaa asentoa etsivä ihminen ja alkaa taas tämän pallonpuoliskon matka kohti pimeää. Sillekään ei meikäläinen voi yhtikäs mitään.

JA TAAS SE LÄHES IKUINEN P.S.

Kun päivä lähti käyntiin, tuli asiaa kauppaankin. Mutta tärkeämpää oli muu. Kävimme ensin Virkkalassa, puistossa jota on osin jo laiteltu uuteen uskoon Kalkki-Petterin vanhan kartanon mailla. Hyvä siitä tulee.

Pistäydyimme vielä Lohjansaaren lauantaisella kesätorilla jossa iloisia ihmisiä, muutamia myyjiä, kahvia nisun ja piirakan kera sekä kirjanmyyjänä Esa, ystävämme. Tässä kuva hänestä ja Päivistä vierellään.

Löytyi taas kirja, joka lähti mukaan, nyt Fellinin kirjoituksia; Fellinin jota aina olen pitänyt yhtenä parhaista ohjaajista. Kiintoisaa nähdä miten hyvin hän sitten kirjoittaa.

Iloista, hyvää, rauhallista ja leppoisaa kesää kaikille. Jos tämä ei ole kesää nyt, mikä sitten on? Myös filosofi Pate saapui taas viikonlopun viettoon ja on tyynen tyytyväinen siihen että sisällä on vilpoisaa. Silti viemme sen myöhemmin uimaan. Siitä Pate ei liiemmin pidä, mutta olosta polskuttelun jälkeen kyllä. Se tuntuu niin inhimilliseltä. Ja saman voimme pian kokea itsekin: kyllä uimavedet nyt lämpenevät vauhdilla.

(17.6.2023)