YKSI

Eilen oli päivä, jolloin kohtasin toisen todellisuuden. Kun itse pääsin ylioppilaaksi vuonna 1962, pojantytär Sade pääsi nyt 2023. Välillämme on siis hulppeat 61 vuotta. Kyllä se näkynee kuvassakin.

Kävin oppikoulun alun eli viisi luokkaa Kallion yhteiskoulussa, lukion sitten Munkkiniemessä. Kummatkin koulut ovat yhä olemassa, Muncca yksityisenä, Kallio ilmaisutaidon lukiona, jonka Sade kävi. Varsinainen juhla, jossa uudet ylioppilaat saivat lakkinsa pidettiin viikko sitten kuitenkin Kulttuuritalolla, jonne kaikki halukkaat myös mahtuivat. Saden oma juhla vasta nyt Pakilan siirtolapuutarhan vierastiloissa. Saimme sinne kutsun, jota iloisesti noudatimme.

  Päivä oli vilakka, auringossa lämmin. Ja tunnelma hyvä, onnittelijoita riitti. Onnea tarvitaan ja sitä haluaa antaa. Onni ei ole luonnonvara, vaan jokaisen täytynee se löytää ihan itse. Mutta näytti, että Sade oli sen jo löytänyt.

   Tässä iloinen juhlakalu vielä kerran, ensin ystävänsä Katrin vierellä.

   Sitten äitinsä Iinan hellittävänä.

   Mukana kunnioittamassa uutta sukupolvea ja tämän saavutusta oli myös mäyräkoira Pate, filosofi, joka pahan kerran eksyi tuntemattomassa vieraspaljoudessa roolistaan ja alkoi vain ahnehtia minulta herkkuja joiden olinpaikan oli nuuhkimalla saanut selville: liivini povitaskussa ne olivat.   

     Kaikki syötiin mitä saatiin ja lisää hullu pyysi, kuten ennen sanottiin. Ja kun päästiin kotiin Pate oli niin väsynyt ettei ymmärtänyt pyytääkään enää mitään. Miksi minua, vanhaa viisasta, vietiin paikkoihin, joihin en kuulu, se yritti kai makuuasennollaan keittiön lattialla sanoa, kuono maassa kuin kellon viisarina. Illemmalla se ei tahtonut enää edes ulos. Myös yö kului nukkuen. Sellaiset yo-juhlat sillä.

KAKSI

Kaksi viikkoa olen ja olemme katselleet tennistä, koska Pariisissa on yksi kesän huipputurnauksista tenniksestä, Roland Garrosin kisat. Ne pidetään joka vuosi laajalla täyteen tennishalleja rakennetulla alueella, joka sijaitsee Bois de Boulognessa, samassa puistossa, jossa Marcel Proust yhdeksänvuotiaana sai ensimmäisen astmakohtauksensa. Enpä ole ennen tajunnut yhdistää näitä kahta tosiasiaa, eikä niissä muuta yhteistä olekaan kuin pelkkä paikka. Tennistä nuori Marcel ei sairautensa tähden tiettävästi edes yrittänyt pelata. Toisaalta sotaväessä hän kyllä palveli, mutta sai pitää jopa omaa asuntoa kasarmin lähellä. Kuri ja kutyymit olivat tuolloin selvästikin muuta kuin nyt.

  Kaksi viikkoa hujahti nopeasti. Ensimmäisellä pelataan kahdellakin Eurosportin kanavalla ja kaaviot saattavat vastaan tuttuja ja tuntemattomia hurjassa tahdissa. Osa suosikeista tippuu aina ja niin tippui nytkin: mm. Medvedev ja Tsitsipas miesten puolelta, naisten taas vaikkapa aina niin umpivakava ja nuori Coco Gauff; Kohviksi me häntä kutsumme. Naisten loppuotteluun selvisivät lopulta Puolan Iga Swiatek, ensimmäiseksi myös rankattu sekä tshekkiläinen altavastaaja Katerina Muchova. Kun tulimme yo-juhlista, katsoimme pelin.

  Ensin Iga, sitten Katerina. Mutta kolmas erä, jota Katerina johti jo murrolla valui sittenkin käsistä ja puolatar voitti kuin voittikin. Hän on siis edelleen numero yksi ja pysynee sellaisena aina kahteen viimeiseen Grand Slamiin eli Wimbledoniin ja US Openiin saakka. Kaksi Slamia on siis onneksi vielä tänä kesänä edessä. Ja sitten seuraa pitkä tauko, kunnes tammikuuta hieman valostuttaa Australian Open ja sen yölliset ja aamuiset lähetykset, joita aina olen täällä katsonut. Ja samalla olen kirjoittanut jotain omaa, kerran kokonaisen lastenkirjankin. Miksi, sitä en tiedä. Niin pääsi käymään vain.

  Tänään on sitten ip luvassa vielä miesten loppuottelu, äksy ja oma(paha)päinen serbi Novak Djokovitsh vastassaan Norjan nuori toivo Casper Ruud, aikanaan jo hyvin pelanneen Christian Ruudin poika.

  Djoko on jyrännyt päättäväisesti ja suvereenisti läpi koko kisan ja jos voittaa, alkaa olla myös Slamien kuningas lukumäärältään. Casper taas voitti yllättäen Tanskan toivon eli nuoren Holger Runen.

    Jonkinlainen yllätys tarvitaan, jotta Casper voittaisi, mutta tenniksestä ei koskaan tiedä. Vasta viimeinen pallo ratkaisee. Katerina Muchovalla oli vastassaan semeissä valkovenäläinen Sabalenka, jolla oli jo ottelupallo tilanteessa 5-2, vaan sen Katerina selvitti ja piste pisteeltä voitti kuin voittikin lopulta koko pelin.

    Sitkeyttä ja peräänantamattomuutta tenniksessä tarvitaan. Usko itseensä on myös jonkinlainen avainsana. Toki taitokin. Älkäämme silti unohtako, että kahden samantasoisen kamppailussa ratkaisee aina lopulta henkinen kantti. Miesten numero ykkönen, Espanjan nuori Carlos Alcaraz hävisi Djokovitshille juuri siksi, että hermoissa tapahtui jotain, vaikka hän pelaajana olikin nopeampi ja jopa osaavampi kuin vanha kehäkettu. Stressitaso ylittyi ja muuttui krampeiksi, kuten selostajana toiminut entinen maino tennispelaaja Tim Henman sanoi. Ja (pään) kramppien myötä katosi myös voitto.

KOLME

Miksi tennis innostaa, miksi haluan sitä katsoa? Kai siksi että mailan varresta olen nyt pitänyt kiinni jo yli 30 vuotta ja ajattelen yhä että kaikista peleistä juuri tennis muistuttaa eniten ihmisen elämää, sen iloja ja vastoinkäymisiä, ala- ja ylämäkiä. Myös televisiossa tenniksen seuraaminen luontuu, pallon näkee ja pelaajan liikkeet ymmärtää. Johonkin golfiin verrattuna se on paljon.

   Itse aloin pelata, kun Antti Tuuri kaipasi vastustajaa ja kehotti minua ottamaan viisi oppituntia; sitten pärjäisin. Otin viisi Hedmanin tenniskoulusta, sitten taas viisi ja lopulta varmaan 50. Hitaasti aloin ymmärtää jotain. Samalla tiellä olen edelleen, vaikka varsinaisia oppitunteja en otakaan. Mutta ensi torstaina pääsen Hankoon massakentälle, jossa minua koulii mestari Mikko Horsma, joka lyö palloa sinne mistä arvelee minun sen vielä saavan takaisin.

   Aina jostain sen joskus tai jopa usein saakin ainakin mailan jänteisiin. Tärkeintä on toisto, toistojen määrä. Ja sitten kun lyönti on jo valmiiksi hermoradoissa, myös se minne pallon lyö. Nykyään lähes aina vastustajalle, koska olen lakannut pelaamasta pisteistä. Minulle riittää lyönnin tarkkuus ja osuvuus, liikunnan ilo, hyppiminen, jonkinlainen riemu siitä että ruumis elää ja pää toimii ja pallo liikkuu sinne tänne.

Jokaisella huvinsa, joten tämä sallittaneen. Kukin makunsa mukaan, kuten nobelisti Tanizaki kirjoitti.

NELJÄ

Tänään on suvisunnuntai, kesää elämme. Kylmän yön jälkeen jokilaakso savusi, joen vesi oli jo lämmennyt auringossa. Mutta aurinko paistaa, juuri nyt 6.53 suoraan makuuhuoneen ikkunasta silmiini niin, etten kunnolla näe kirjasimia, tiedän vain missä ne ovat kun annan tekstin tulla. Pikku virheet voi aina jälkeenpäin korjata. Ja isommatkin, jos ne huomaa.

  Mitä tänään on edessä. Ainakin filosofin ulkoilluttaminen jossain missä on muiden koirien hajuja ja tuoksujakin, kai. Ehkä menemme myös kahville jonnekin, ja varmuudella joudun taas kastelemaan viljelyksiä ja kukkaistutuksia. Niin kuivaa täälläkin on. Jos Euroopan alareuna jo käristyy, myös Suomen eteläosa kuivunee entisestään. Savimaa varsinkaan ei siitä pidä ja savea täällä riittää, onhan kyseessä vanha järvenpohja; järven joka vuosisatojen kuluessa vain katosi;  Kuninkaan kartastossa 1700-luvulla järvi vielä oli. Jäljelle jäi enää joki, jokemme, hyvä kyllä sekin. Onhan siinä vettä ja syvyyttäkin ja rannalla vene, jolla voi soutaa. Ja sitten antaa virran viedä, olla vain ja uneksia.

 VIISI

Viikko sitten käväisimme Karkkilassa, joka ei sekään turhan kaukana kodistamme ole; Aki Kaurismäen valtakunnassa, tekee mieli sanoa. Vanhassa tehdaskiinteistössä sijaitsee Kino Laika, mutta löytyy myös ravintola ja kaikenlaista putiikkia, pientä ja suurta. Joki virtaa, katsottavaa riittää. Yksi kuvatuimmista kohteista on vintage-myymälän seinustalla oleva vanha putkisto. Ja tietenkin kuvasin sen.

Sekä myös pari vanhaa mainosta. Niistä jos mistä näkee miten naistemme asema on muuttunut.

Tässä tämänkertainen, lähes. Asiaakin olisi, maailman suruista ja murheista, mutta mieluummin puhun yhä vaikka kukista kuin ikävistä. Kukka on ihme, kukka on kaunis, voisi yksinkertaisesti sanoa; aina vain kauniimpi ja ihmeellisempi mitä vanhemmaksi tulee. ”Pienen kukan luominen on aikakusien työ”, kuten kirjoitti William Bake. On se.

Nyt juuri ovat kaikki etupihan pionit auenneet.

Nyt weigela kukkii hullun lailla.

Nyt alkavat ruusutkin avautua. Nämä pensasruusut sain kauan sitten taimina Helena Anhavalta. Näkisipä hän miten ne kukoistavat.

Nupullaan on myös valkea juhannusruusu; kaksi viikkoa ennen kesän juhlaa, joka minulle aina merkitsee myös syksyn alkua, päivien hidasta lyhenemistä. Mutta ei siitä, ei vielä. Vaan lisää kukista!

Saunan edessä on yksi oudoimpia tapauksia: kuusama (lonicera) joka mataa maassa ja kukkii maassa sen sijaan että nousisi saunan seinustalle ja kipuaisi siinä kuten talomme seinillä. Se on vain hyväksyttävä ja pääteltävä että tuolle köynnökselle riittää maassa makuu. Siinä se muistuttaa hieman filosofi Patea joka taas näyttää nukkuvan salin matolla.

Kultakin kykyjensä, kullekin ansionsa mukaan, sanoi Marx; ei Croucho, niin kuin luulisi vaan Karl.

Entä muut? Kas tässä niitä, joita äsken kuvasin, kuljin tuolla crocsit jalassa ja pyjama yhä päällä, sillä maalla omalla pihalla kun lähinaapuriinkin on matkaa satoja metrejä sen voinee tehdä. Vilakkaa oli, vaan siitä jalka vertyi ja vauhti ja kuvausnopeus vain parani.

Rhodot ovat jo kukassa nekin.

Valkeat syreenit katsovat, yhä voimissaan.

Akilleijat alkavat, varjoliljoja odotan.

Helmiorapihlaja on pieni ihme sekin.

Ja lemmikit kukkivat yhä vain talon pohjoispuolella. – Älä unohda minua, ne sanovat. Ja minä vastaan. – Kuinka voisinkaan. Kuluu taas vuosi ja te alatte siinä taas kukkia ja minä näen senkin.

Niin uskon, niin  toivon. Ja näin etenemme taas kohti uutta ihmeellistä päivää. Ihmeellistä, jos vain itse pidämme silmät auki ja tahdomme nähdä maailmassa aina olevan ja siinä myös pysyvän hyvän.

(11.6.2023)