Olemme taas saaneet kesän tänne ja onhan sitä odotettu, ainakin itse olen odottanut. Vuosi ei kulu ettei kevään tulo ja kesä olisi mielessä. Niin kulkee ajan pyörä, kitisten myöhäissyksynä, palellen tammikuussa ja sitten sujuvammin maaliskuussa – ja liian nopeasti juuri nyt. Kaikki kukkii ja katoaa hetkessä ja kuten Pushkin kirjoitti ”rakkain on siinä mennessä”. Vai onko? Ehkä rakkain onkin siinä, että tämä vuodenaikojen vaihtelu ja odotus ja uusi kevät ja kesä toistuvat niin kauan kuin elää saamme.
Kevät ja kesän alku ovat runouden aikaa, sillä luonnossakin on runoutta juuri nyt vaikka maailmalle jakaa. Aikanaan luontorunoille jopa naurettiin, niiden kirjoittajat olivat runoilijoita norsunluutorneissa jotka eivät ikään kuin huomanneet saati piitanneet siitä, mitä maailmassa todella tapahtui; näin varsinkin Vietnamin sodan ja äärivasemmiston (stalinistien) mielestä. Myös jotkut modernit runoilijat, jotka eivät enää loppusointuja käyttäneet tuntuivat suhtautuvan vähätellen menneisyyden saavutuksiin. Onneksi kaikki tuo on ohi ja runoa voi lukea ja kirjoittaa ihan miten itse haluaa. Sen kautta runouskin pysyy hengissä.
Luonto on kuin vaivihkaa taas kerran noussut takaisin siihen asemaan missä se ennen oli. Yhteytemme luontoon on elämälle tärkeää, ja sen tärkeys on nyt taas ymmärretty, kun ihmiskunnan toimet ovat muuttamassa ilmastoa tavoilla joiden lopputulosta ei vielä edes täysin tunneta.
Mutta jätetään tuo murheellisempi puoli, koska siitä saamme kyllä kuulla kaiken aikaa. Pysykäämme sen sijaan yhteydessä luontoon. Kun samoilee metsässä, jota vielä ei ole hakattu, kun näkee vanhoja puita, tulee halu sanoa niistä ja niille jotain. Vaikkapa kehoituksia tyyliin: – Pysykää pystyssä. Kun sen teette, mekin pysymme.
Muistan miten minua huvitti kun Oiva Paloheimo julkaisi runokokoelman Palaa ne linnut vielä (1962). Miten niin palaavat? No, ymmärsin sitten mitä hän tarkoitti: lintu oli runouden teemana yhä olennainen ja loppusoinnutkin kuuluivat yhä runouteen. Kyse oli siis myös taistelusta modernisteja vastaan, mikä oli yhtä turhaa kuin heidän taistelunsa menneisyyden muotoja vastaan. Hyvä runous ei kysy millä menetelmillä se on tehty, vaan miten se on tehty.
Itselleni kelpaa yhä kaikki: alkusointu, loppusointu ja vapaa mitta, jossa vaikkapa sisäinen sointi. Pääasia, että runossa puhuu ihminen, ja puhuu vilpittömästi. Aitous kestää aikaa.
Paloheimon kirjaa ei juuri luettu, mutta linnut palasivat joka kevät, monet kymmenet vuodet, kunnes niiden tulossa tapahtui muutos. Pesijöitä ja laulajia tuntuu nykyisin olevan aina vain vähemmän.
Toivoisi, että aika ainakin tässä suhteessa kääntyisi. Erittäin uhanalaisia lajeja on jo enemmän kuin sielu sietää. Pohjan satakieltä, kuvan mustapääkerttua en ole enää kuullut aikoihin; mutta yksi vanha ääni kuului uudestaan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen alapellolta: ruisrääkän ääni. Se ei todellakaan ollut ”ruislinnun laulu korvissani” kuten Leino kirjoitti Nocturnessa helkavirsikesää Kangasniemellä vuonna 1903 viettäessään, mutta tuo nariseva lähes rääkäisy miellytti silti.
Mustapääkerttu johdattaa luontevasti runouteen, josta otan esiin linnun kaiman eli yhden alati ajankohtaisen luuletajan: P. Mustapään ja hänen runoutensa.
P. Mustapää eli Martti Haavio (1899 – 1973) ilmestyi elämääni varhain, ennen modernia runoa. Jo lapsena innostuin riimeistä (Laura Latvala: Pikku-Marjan eläinkirja, 1947) ja nuorena 14 – 15 -vuotiaana runojen sointi sai jatkua. Ja kun ihastui, ihastui täysillä, vaikkei tiennyt miksi ja miten. Säe lauloi vain, vaikken oikeastaan ymmärtänyt mitä siinä sanottiin:
”Nausikaa, helo-olka, pallosi kultainen,/ nurmelle nukkaiselle kiiri kimmoten.// Juokse, pallosi nouda kedolle kadottamas!/ Aavista, viidassa lymyy nukkuva kuningas.”
Noinkin voi runoon sukeltaa. Ja lisää teki mieli. Lapsuuskodin kirjahyllyssä uinui hänen Kootut runonsa ja sieltä löytyikin runo lähes joka lähtöön ja tarpeeseen. Eikä Mustapäästä pitämiseen tarvittu edes riimejä. Kun oli onneton, sopi lukea runoa Muisto (kokoelmasta Linnustaja, 1952) ja toistella sitä loputtomiin vaikkei siinä loppusointuja ollut:
”Sen, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.”
Voiko ihastus kestää, ihmisen ihastus siis; ei. Siihen uskoin vakaasti ja kauan kun olin nuori. Ja kertoihan siitä Mustapään runokin! Sen kestoon kyllä uskoin.
Aikaa myöten kaikki muuttui. Seuraavaksi sain P. Mustapäältä lahjaksi läkkiseppä Lindbladin ja hänen maailmansa. Lindblad oli Haaviolle epäilemättä jonkinlainen alter ego tai toiveminä, minkä vasta paljon myöhemmin ymmärsin. Mutta tuolloin vain pidin miehestä ja hänen tavastaan katsella maailmaa. Yhä osaan lausua ulkoa osia Lindbladista kertovasta runosta Dolce Far Niente (Suloinen joutilaisuus), se löytyy kokoelmasta Jäähyväiset Arkadialle (1945). Runo on itselleni nuoruuden muistojen tähden Lindblad-runoista tärkein:
”Nyt läkkiseppä Lindblad
on pihassa pitkällään
hän makaa, ruohomätäs
tuuhea alla pään,
ja vihreä on raitti –
hoi, herhiläiset vaiti!
Hän miettii yksinään.
Hän on filosofi, Lindblad,
joka tuntee elämän,
sen kaksi eri puolta,
kolkon ja lempeän,
hän tuntee surun harmaan
ja tuntee ilon armaan,
niin, nepä tuntee hän.
Vaan tänään, herra Lindblad,
hehkuissa auringon
saat maata, tupakoida –
ja ilo luonas on.
Näät ylläs taivaan sinen,
ja olet onnellinen,
et yhtään onneton.
Niin makaat, kisailua
perhosten seuraillen
ja hengittäen syvään
tuoksua kukkasten.
Elämän nurjaa puolta
et muistakaan nyt, huolta
maanantain, huomisen.
Ja sitten nukut, Lindblad.
Savukkees putoaa,
ja sitten peityt, Lindblad,
noin unen verhon taa.
Niin, Lindblad, onnekkaassa
viipyä unen maassa
vain filosofit saa.”
P. Mustapää, tutkija ja akateemikko Martti Haavion toinen minä on siitä kiinnostava, että vaikka häntä lukee vuosien ja vuosikymmentenkin vaihtuessa, eivät edes nuoruuden runot kauhdu ja muutu imeliksi, sellaisiksi, joita alkaisi vältellä.
(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)
Kuten aina, aika todella muuttaa ihmistä ja antaa lisää näkökulmia. Iän myötä runoista löytää aina jotain uutta, mikä on klassikon tunnusmerkki. Voi myös mieltyä toisenkinlaisiin runoihin, joissa ote voi vaikuttaa yhtä kevyeltä ja ilmavalta, mutta joissa sitten on myös muuta: kosketus tähän nopeasti kiitävään maailmaan, joka kaikesta huolimatta on ollut elämisen arvoinen. Tämän tunteen löydän esimerkiksi runosta Romanssi (Linnustaja, 1952):
”Veinpä laulun, joka murheellinen oli,
metsään vihreään,
satakielelle näin sanoin: älä
kerro kellekään,
sillä kertoa ei sovi, että
häntä odotan
luona yrttitarhan portin korkean.
On yrttitarhassa
kedon lilja ihana
ja ihanaisen valkoliljan
tahdon poimia.
Sepä kertoi, ja hän kuuli; menin
luokse yrttien,
vaan kedon valkoliljan oli
pannut pakkanen.
Satakielelle näin sanoin: sinä
kerroit sittenkin,
vaan kertoa ei sovi, että
häntä rakastin”
Todella monet muutkin runot liittyvät nimenomaan kesään. Kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle, joka siis ilmestyi heti toisen maailmansodan jälkeen on ajankohdasta huolimatta yllättävän valoisaakin tunnelmaa. Ja tähän elämän hyvään puoleen haluaa siksi paitsi tutustua myös pitää siitä yhä aina kiinni. Näin runossa Oi aika ihanin:
”Oi aika ihanin! Ja perho sinisiipi!
Ja varjo niitulle jo hämyiselle hiipi.
Ja lehto unelmoi.
Ja luhdin nurkalla narahti tuuliviiri.
Kedolla karkeloi iloinen nuorten piiri.
Yörastaan laulu soi.
Kujalta vilahti sininen tyttö esiiin.
Hän pojan kesiin jäi. Jäi pojan kesiin.
Ja lounatuuli
hunajan tuoksun toi.
Ja pirtin himmeyteen se kaino poika kulki,
sydämen himmeyteen lempensä vienon sulki.
Ja koitti Venus, koi.
Ja ehtoon himmeyteen se siniperho hukkui,
ja lehtoon, himmeyteen, yörastas arka nukkui.
Ei unhoittaa hän voi
perhoa sinistä, laulua aran rastaan,
neitoa sinistä, ken tanssi tiellä vastaan.
Soi lounatuuli:
Ihanin aika, oi.
Runoilijanimensä estofiili Haavio sai virolaiselta Mustapään veljeskunnalta; miksei myös mustapääkertulta? Mutta ainakin Eesti antoi häivähdyksen hänen runouteensa. Olen kuitenkin tahtonut tuoda esiin hänen mielestäni vaikuttavimman ja pysyvimmän eli lyyrisen puolensa, jota tietenkin kutsun ´kesäpuoleksi´.
Pieni kansanlaulu, hyvin jopa sävelletty, kaikuu heti mielessä, tuo laulu jossa ”sanoja ei ole ollenkaan”. Mutta samoin kaikuu myös toinen eli Laulu. Se julkaistiin kokoelmassa Koiruoho, ruusunkukka (19479 ja niin sekin alkaa heti soida mielessä:
”Tein lasinkuultavan laulun.
Älä luule, että voit
sen alta paeta. Siihen jäät
ja siinä aina soit.
Ja laulu, jonka laadin,
oli aivan sanaton:
Olet kaunein, mitä tiedän,
olet kaunein, mitä on.
Tein lasinkuultavan laulun.
Joko huomaat, tajuat:
se vaimentaen vahvistaa
suven äänet ihanat,
veden solinan, airojen kolahtelun
ja suhinan kaislikon.
Olet kaunein, mitä tiedän,
olet kaunein, mitä on.”
Luonto kaikkineen puhuu ja soi. Se on tärkeintä maailmassa. Jokainen suuri tai pieni eläin, jokainen kukka, heiluva heinä, humiseva puu; luonnon luteetkin. Maailmassa on myös tavaton määrä asioita, joita emme näe ilman apuvälineitä. Tässä niistä yksi eli marjalude vaimoni makroputkella kuvaamana.
(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)
Lude on sekin kuin runo mikrokosmoksen avaruudessa. Ja myös siitä on syytä pitää huolta. Se tapahtuu vaikkapa niin, ettemme niitä pihoilta kaikkea heinää saati jyrää ruohoa tasaiseksi joka puolelta. Kylvä kukkia, suosi pölyttäjille mieluisia kasveja, puita, pensaita, kyllä: hyviä neuvoja on tosiaan helppo antaa. Mutta annan silti. Hyvä olisi pihoillakin sallia myös luonnon hoitaa siellä täällä ihan itse itseään.
(4.6.2023)