Jatkoa seuraa niin kauan kuin on elämää; mutinaa niin kauan kuin mutista voin ja saan.

Nyt olemme jo Pärnussa ja tutussa Hedonissa, jossa heräsimme lokkien ääniin ja varisten kraakuntaan. Meri oli eilen kuoppainen, nyt se on jo lähes hiljaa, vain lokit muistuttavat siitä ja aava ulappa. Minulle meri on numero yksi; sitä ei voita järvikään. Mutta järveä rakastavat, kuten vaimo vieressä, voivat kyllä olla eri mieltä.

Eilen ajelimme Viljandista hitaasti kohti merta ja Pärnua ja pysähdyimme parissa jo tutuksi tulleessa paikassa. Miksi? Siksi koska kummastakin on alkanut pitää. Tulee mieleen aina katsoa onko kaikki ennallaan. Ja jos ei, millainen on muutos ja miksi.

Olenko siis jo niin kuin vartija, joka kulkee rutiinikierroksilla ja tarkistaa työkseen paikkoja?

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli tienvierustan hautausmaa, metsäkalmisto, jossa kaikki saa kasvaa juuri kuten haluaa. Kylän nimeäkään en tiedä, sen hautuumaa sukeltaa äkkiä näkyviin ja aina silloin jarrutan ja pysäytän ajopelin. Ei muuta kuin sitä tutkimaan, varsinkin kun sää vielä suosi. Ei hellettä, muttei kylmääkään; taivas ohuiden pilvikerrosten peitossa.

Samalta näytti kaikki kuten jo vuosia sitten. Pieni paikkakunta, suurin osa haudoista vanhoja ja hylättyjä jo aikaa. Mutta niiden annetaan olla osana luontoa. Hietaniemessä olen jo kerran joutunut ostamaan äitini haudan uudestaan. Ja mahdanko joutua tekemään sen vielä kerran ennen kuin itse katoan. Jotkut ovat taloudellisempia tai sitten ahneempia kuin toiset. Vaikka onhan Helsingissä hieman enemmän väkeä kuin virolaisessa kylässä.

Parilla haudalla vieraillaan, joitakin hoidetaan, vaikka ihminen on kuollut jo vuosia ja taas vuosia sitten. Suurin osa haudoista on unohdettu ja osana luontoa. Vanhat puut ovat niin vanhoja ettei ikää mitenkään osaa päätellä. Ne ovat saattaneet nähdä maailmaa jo paljon ennen neuvostoikeen tuloa; ovatkin. Eläviä ovat puut, kuolleet jatkuvat niissä. Ja kun puu kuolee, se usein antaa elämää seuraaville taimille. Ainakin metsässä.

Toinen pysähdyksen paikka on nimeltään Kilingi-Nõmme, joka löytyy jopa Wikipediasta. Sen pienempää kaupunkia en tiedä, mutta kaupungin merkki seisoo tienposkessa kun sinne ajaa. Wikipedia kertoo että se on ”epäitsenäinen kaupunki ja entinen kaupunki”, mutta kyltti ei tiedä sitä. Emmekä siksi mekään. Uskon kylttiin ja Kilingi-Nõmmen muutamaan taloon. Kaupunki kuin kaupunki! Saksaksi aikanaan Kurkund-Nömme.

Siellä söin kalaseljankaa kolmella eurolla ja vaimo vegaanipihvin vain vähän kalliimmalla toki potaatusten (french fries) ynnä salaatin kera. Ruisleipä ja voi kuuluivat myös menuuseen. Missä voi enää aterioida näin hyvin näin halvalla? Suosittu oli kaupungin näemmä ainoa kohvik, ihmiset tulivat ihan muovisten astioiden kanssa ruokaa hakemaan; joko kotiin tai töihin, olihan kello keskipäivän korvilla.

Pärnussa ajoimme ensin Port Arthuriin ja tarkistimme tutut liikkeet ja kävimme kahvilla Rahvaan raamatussa. Kirjakaupassa kun on kahvila ja kirjakaupassa oli myös lastenkirjani Hevonen joka hukkasi silmälasinsa eestiksi, kyllä jo pienellä alennuksella. Tuntui silti hauskalta ja oudoltakin. Otin siitä kuvan ja hymyilin vaatimattomasti kuin mikäkin pöljä.

Sitten kello läheni jo kolmea, joten hotelliin saattoi mennä. Hankimme Coopista vielä jotain pientä iltaa varten. Ja sitten suunnistimme hotelliin. Ja kun huoneeseen pääsi, huoahti. Iso ei ole Viljandin ja Pärnun välimatka, satakunta kilometriä, mutta aina on iloa siitä ettei enää tarvitse väännellä rattia. Niin paljon kuin vanhasta autostani pidän. Sitä täytyy kyllä nykyään usein korjata, aivan kuten minuakin.

Nyt on sitten aamu ja kotiinpaluun päivä. Nopeaa on kaikki, matkalla varsinkin. Kiirettä ei ole kuitenkaan sillä laiva lähtee vasta kuuden jälkeen illalla. Taas tulee Eestin teitä ajaessa tehdyksi ympyrä tai paremminkin soikio. Pidän siitä että  palatessa voi nähdä eri maisemia kuin tullessa. Vaikka kaikki maisemat on nähty jo moneen kertaan joka tapauksessa. Mikähän siinäkin on?

Nyt kraakaisi rannan puissa taas varis. Ovela lintu, viisas ja oppivainen. Myös pärnulaiset varpuset tietävät misssä ruokaa on ja miten sitä saa. Eilen näin jopa kottaraisten rynnivän roskaruuan palasten kimppuun. Ihmisten ja lintujen (ja eläintenkin) symbioosi alkaa kuulua kaupunkien kulttuuriin; ja pakkohan lintujen on elää. Ihmisiä tulee myös aina vain lisää.  Viljandin jälkeen Pärnun keskusta tuntui jo nyt kansoitetulta. Kesällä tänne ei siksi ole enää asiaa. Nyt rannalla oli vain muutama japanilainen turisti; bussilla tuotuja, bussilla pian muualle taas vietyjä.

Rauha ja hiljaisuus ovat sellaisia arvoja, joista haluan nykyään pitää kiinni. Puun puhe tuntuu usein jo paljon viisaammalta kuin monen ihmisen.

Paavo Haavikkko taisi runossaan kirjoittaa puista ja todeta ettei niiden kanssa tarvitse väitellä; ettei ole yhtään hullua puuta. Yhdyn. Onhan kaikki varmaan jo sanottu, mutta sanon sen kuitenkin myös nyt ihan itse. Se saa olon tuntumaan yhä jotenkin tarpeelliselta.

Toden totta, metsä huokuu rauhaa tuulessakin, suuri kaupunki taas on levoton ja nykyään jo aivan muuta kuin lapsuuden Kallio; pelkkä vieras sotku vain. ”Maailman parasta pääkaupunkia” eli Helsinkiä rakentavat ihmiset jotka tekevät siitä hyvää paikkaa itselleen. He eivät tiedosta, että parinkymmenen vuoden kuluttua monella heistä ei enää ole asiaa pyhän polkupyöränsä selkään, saati sitä, että suuri osa stadin ihmisistä alkaa jo nyt olla eläkeiässä tai ainakin lähellä sitä. Heidän tarpeensa eivät kuulu ´nuorekkaiden´ päättäjien kiinnostuksen kohteisiin. Ja kun lopulta kuuluvat, päättäjinä ovat jo toiset. Revi siitä sitten.

Mutta ehkä olen vain liian ankara; ehkä tämä on vain ikää. Mutisen silti mitä mutisenkin ja olen päättänyt mutista loppuun saakka ja sen ylikin. Mutta ei vielä, ei vielä pitkään aikaan sitä. Minun iskulauseisiini kerta kaikkiaan kuuluvat sanat tulevaisuus, rauha, luonto, menneen arvostaminen, oppiminen, eteenpäinmeno, taide ja sen paras kulttuuri: klassikot.

Ne ovat asioita, käsitteitä ja sanoja joissa itselleni on elämän todellinen sisältö; ne pitävät minua hengissä. Niillä mennään ja nytkin ajamme samoilla halsseilla. Tuulikin näkyy merellä moinanneen niin hillityksi, että siellä voisi juuri nyt ihan oikeasti levittää siilekset iloisesti maston ja antaa tuulen kuljettaa.

Muistoja, muistoja, minnekä ne katoaisivat. Purjehdus kuului elämään jo lapsena Kukkia-järvellä veljen itsetehdyllä paatilla ja sitten myöhemmin Antti Tuurin vankalla Haukalla, jossa sain usein pitää perää kuten veljenkin veneessä. Tuo luonnon voimalla eteneminen oli aina iloa ja muisto siitä säilyy mielessä yhä. Ei tarvitse olla aivan niin perusteellinen kuten oli Marcel Proust ja kirjoittaa menneestä lähes 4000 sivua, muutama muisto riittää. Uskon, että jokaiselle tekee hyvää palauttaa myös mennyttä mieleen, kunhan siihen ei liiaksi jämähdä.  

Ja sitten kuitenkin vielä pieni P.S.

Ensin vuorossa oli supluse eli uiminen siellä pienessä altaassa. Uimaan tekee täällä aina mieli aamulla. Onneksi vesi ei ole kylmää ja kun menemme aikaisin sinne ja saunaan, ei paikalla vielä muita ole. Se on luksusta, joka kuitenkaan ei maksa mitään. Mikä lie, mutta kyllä uimisesta silloin nauttii.

Nyt tuo ylellisyys on koettu ja päällä taas arkiviitta, työmiini ja -asu. Edessä matkaa Tallinaan ja siellä kuljeskelua, kunnes vuoroon tulee ajo laivaan. Tuttua se, tuttua kaikki. Ja totta: kun Pärnusta lähtee, matka on jo tavallaan ohi ja koettu. Loppu on sitten vain paluuta kotiin. Siellä vanha talo kaiketi meitä jo huokaillen odottaa. Kotona seinätkin auttavat, kuten Tshehov kirjoitti.

(26.5.2023)