Kuvituksena kevään kuvia. Miksi, se selvinnee aivan lopussa.

MORAALILAIT

Elämässämme on paljon näkyviä lakeja jotka löytyvät jokaisen maan omasta lakikirjasta. Laki ennen meitä syntynyt myös jälkehemme jää, hoettiin ennen. Onneksi ei aivan. Monia lakeja, varsinkin sellaisia, joilla vähemmistöjä on sorrettu, myös muutetaan, kun yhteiskunta kehittyy. Hyvä niin.

LEX. Siinä tuo vahva sana latinaksi. Lait säätelevät yhteisöjen toimintaa ja yrittävät pitää jopa kansakunnat tietynlaisen kurin ja käyttäytymismallin alla myös kansainvälisillä laeilla. On asioita, joita saa tehdä, ja asioita joita ei, kuten vaikkapa tuhoaminen, varastaminen tai toisen tappaminen.

Sotiahan tämä ei vieläkään millään lailla silti koske, joka päivä saamme siitä juuri nyt jatkuvasti lukea. Suurten lakien rinnalle kohoaa vielä lukematon määrä muita säädöksiä, jotka ulottuvat aina kaikkein mitättömimpiin yksityiskohtiinkin. Kaikki ne ainakin yrittävät saada aikaan hyvää ja usein saavat; niiden rikkojaa taas uhkaa oikeuden tuomio: sakkoja tai jopa vankeutta. Lähes aina syystä.

Monet uskonnot ovat luoneet myös omia lakejaan, moraalikoodeja. Sharia-lait ja muut vastaavat eivät kuulu moraaliin, päinvastoin. Kristinuskon Jumalan antamat käskyt ovat kyllä moraalia tukevia; osa edelleen ihan hyviä kuten jo mainitut älä tapa, älä varasta. Ja tuskin se huorintekokaan on maailman parhaimpia tekoja, jos naimisissa on ja uskollisuutta puoliskolleen ihan itse luvannut. Hyvä on siitä silloin pitää kiinni.

Yhden ainoan jumaluuden kunnioittamisesta voi sitten jo olla eri mieltä; maailma kun on täynnä jumalia ja lisää tulee kaiken aikaa. Monet uususkovaiset eivät vain huomaa uskovansa ja olevansa jo osa modernia uskonyhteisöä. Sinänsä hyvistäkin asioista tulee lopulta uskontoja, joiden opinkappaleiden mukaan on sitten mentävä, jos mieli kuulua yhteisöön, olla sen oikea hyväksytty kunnon jäsen. Paradoksaalisesti siitä seuraa usein yhteisön alkava rappeutuminen ja ehkä jopa tuho: sisäänlämpiävyys ja kannatuksen romahdus.

Mistähän oikein puhun? En ainakaan muhamettilaisista, Koraanista voimaa saavista, heidän määränsä kun ei osoita laskua. Myös Koraani, jonka olen lukenut, on täynnä opinkappaleita, runomuotoisia usein. Kuten usein sanottu ääriuskovaiset tekevät kirjasta omia kurjia tulkintojaan, mutta Koraanissa on siinäkin hyvää lukijasta riippuen. Erityisen mieltynyt olen Jysähdyksen suuraan jota nimitetään myös Vyöryvän tuhon suuraksi. Näin sen on suomentanut vuonna 1942 Ahsen-Böhre:

1. ”Vyöryvä tuho!
2. Miten hirveä on vyöryvä tuho!
3. Ymmärrätkö, kuinka kauhea on vyöryvä tuho?
4. Päivä, jolloin ihmiset ovat kuin hajoitettu sääksien parvi,
5. ja vuoret kuin keritty villa.
6. Sen osana, jonka hyvien tekojen mitta on suuri,
7. on elämä täynnä tyydytystä,
8. mutta toisin käy sen, jonka hyvät teot vaa’assa keveiksi havaitaan,
9. hänen asumuksensa on oleva horna.
10. Tiedätkö, mikä horna on?
11. Se on polttava tuli.”

Samaa ´paratiisin´ ja ´helvetin´ välillä tapahtuvaa veivausta Koraanista löytää aivan kuten monista muistakin kuten kristinuskon suuntauksista. Idän uskonnot menevät sitten enemmän ihmisen itsensä sisään. Hyvyyteen pyritään niissäkin, omin voimin ja toimin, henkistyneesti. Taolaisuus (muinainen Kiina), buddhismi (muinainen Tiibet), shintolaisuus (Japani) ja niiden nykyperilliset kaikkialla ovat ehken tunnetuimpia. Kaikista olen lukenut ja niitä tutkaillut. Vanha viisaus kiinnostaa.

Nämä idän henkiset aatteet ovat nekin laillaan uskontoja, joissa moraalikoodi on tärkeä. Jotkut lupaavat että jo oikean tien kulkemisesta seuraa hyvä elämä, toiset vaikkapa jälleensyntymistä, toisen ihmisen, hyttysen tai eläimen hahmossa. Karma tarkoittaa ettei mitään elämää saa tuhota, kaikki on samanarvoista. Ajattelu on oikeastaan samaa kuin se, että uskoo (kuten minä uskon) elämän jatkuvan maapallolla aina jossain muodossa kuoleman jälkeen. Vaikka niinkin, että ruumiin energiaa siirtyy uudelle eliölle, luontoon siroteltu tuhka tai maahan haudattu ihminen voi antaa voimaa vaikkapa puulle. Sen virolainen metsäkalmisto tuo mieleen.

Kaikkea ajattelee, tällaistakin, kun herää. On lauantai, vapaapäivä, jos kohta minun iässäni se on myös työpäivä, eroja työn ja vapaan välillä ei enää ole. Kaunis on taas aamu; usva lepää laaksossa joen yllä ja kohta nouseva aurinko hajottaa sen. Katselen sitä ja tunnen yhteyttä luontoon kuten ennenkin. Vuosien myötä tuosta tunteesta on tullut itselleni yhä tärkeämpi. Uskonto kait sekin?

Joka tapauksessa tuo johdattaa minua eteenpäin. Voin uskoa ainakin tähän prinsiippiin: On tehtävä hyvää, jotta voimme saada aikaan hyvää. Kyllä tuho tai hukka meidät muuten perii. Näin yksinkertaista se ainakin sanoina ja teoriassa on.

UUDEMMAT LAIT

Uskontojen lisäksi yhteisöihin syntyy käytännössä koettuja kansan kehittämiä lakeja. Mieleen muistuu heti kolme erilaista säädöstä, pari niistä jopa hieman humoristisia, jos kohta kaikissa lie totuuden kaunis siemen pohjalla.

Ei siis muuta kuin suoraa päätä niihin.

Janten lait löytyvät tanskalais-norjalaisen Aksel Sandemosen (1899 – 1965) romaanista Pakolainen ylittää jälkensä, joka julkaistiin alkukielellä vuonna 1933. Ne kuvaavat pikkukaupungin ahdistavaa ilmapiiriä. Sellaista on ehkä jo vaikea nykymaailmasta löytää, koska ihmisiä on yhä enemmän ja lähimmäisistä piitataan suurkaupungeissa yhä vähemmän. Mutta tietyissä yhteisöissä näitäkin lakeja voi kait löytää. Itselleni ne olivat vielä 60-luvulla aivan ajankohtaisia.

Janten lait ovat seuraavanlaisia:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.

2. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.

4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.

5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.

6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.

7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.

8. Älä naura meille.

9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.

10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Löytyy vielä yhdestoista sääntö, sellainen kun on teoksessa toisaalla kirjassa. Se kuuluu näin: ”Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.” Näinkin lienee. Kaiken kaikkiaan: olet yhteisössä jo valmiiksi saarrettu ja tuhoon tuomittu, jos olet poikkeava ja noihin lakeihin, niiden vaikutukseen itsekin uskot.

Janten laki oli taiteilija Kalervo Palsan huoneentauluna. Hän koki elämänsä Kittilässä varmasti yhtä ahdistavaksi kuin fiktiivisen Janten massasta erottuva asukas. Murheellinen oli hänen kohtalonsa myös. Kittilässä on Palsan kotimuseo, jossa kannattaa käydä. Jo sen lohduton atmosfääri kertoo kävijälle kaiken. Silti Palsa viimeiseen saakka yritti. Hänen päiväkirjansa kannattaa edelleen lukea.

Murphyn laki on taas yhdysvaltalaisen kapteenin, Edward Murphyn mukaan nimetty. Se kuului aikanaan (vuonna 1949) näin:”Jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla”. Saman voi todeta näinkin: ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen”. Murphy oli sotilasinsinööri joka työssään huomasi, että vain varmistamalla, ettei mikään voi mennä vikaan, mikään ei myöskään mene. No, kai tuokin on toivetta.

Hän tokaisi asian aikanaan tuosta vain, sen kummemmin sitä miettimättä, mutta lause levisi lehdistön kautta ja muuttui ikään kuin laiksi. Tuon olen kyllä voinut joskus ihan omassa kodissa kokea, kun olen alkanut korjata jotain. Aina jokin on mennyt pieleen.

Peterin periaate on itselleni tuttu myös ihan oman urakehityksen myötä kustantamossa: toimittajasta apulaisjohtajaksi. Sen keksi Laurence Peter. Hän tajusi sen työyhteisöjä tutkiessaan. Tuloksena oli samanniminen kirja ja sen keskeinen  periaate: ”Työntekijät ylennetään työpaikkansa hierarkiassa yhä korkeampiin asemiin aikaisemman työmenestyksensä perusteella, kunnes he saavuttavat ´epäpätevyytensä tason´ eli aseman, johon he eivät enää ole päteviä. Sille tasolle he myös jäävät, koska eivät enää ole riittävän päteviä saadakseen ylennyksen. Lopulta organisaation kaikki paikat ovat täyttyneet työtehtäväänsä epäpätevistä työntekijöistä.”

Wikipedia kuvaa asiaa näin: ”Epäpätevyys aiheutuu siitä, että entisessä työssä tarvitut taidot eivät välttämättä ole hyödyksi uudessa työssä. Kun työntekijä on vihdoin noussut epäpätevyytensä tasolle, Peterin periaatteen mukaan häntä aletaan arvioida eri kriteerein kuin aiemmin: ei pätevyytensä vaan muun toimintansa perusteella. Kohtuullinen epäpätevyys ei siis johda työntekijän erottamiseen, vaan siihen vaaditaan vasta äärimmäinen epäpätevyys.”

Minua tuo kaikki huvittaa kun ajattelen edellistä hallitusta. Ja sitten juuri tätä vasta muodostettavaa, jota Petteri (!) Orpo yrittää epätoivon vimmalla saada kasatuksi aineksista jotka tuntuvat mahdottomilta. Mitään ihmeitä ei ole odotettavissa, ehkä lopulta jopa uudet vaalit. Ne ajavat tilannetta vielä suurempaan umpisolmuun, ainakin siltä näyttäisi, kun kansaa ja sen mieltä miettii. Hyviä optioita on vähän, huonoja sitäkin enemmän. Silti Suomi on ´maailman onnellisin maa´. Koskahan tuokin käsite romahtaa Pisan tulosten lailla?

Onnellinen on tietämätön; siinäkö siis sijoituksen taustaa? Mutta todellista onnea maallamme silti on, ainakin mitä väkimäärän pienuuteen ja siedettävään ilmastoon ynnä puhtaan luonnon ja veden määrään (vielä toistaiseksi) tulee.

KEVÄÄN LAKI

Juuri nyt on kevät parhaimmillaan; kahden viikon päästä tämä kymmenien vihreitten sävyjen aika on ohi. Ja sitten taas ajetaan vauhdilla kohti pimeää ja kylmyyttä. Se tuntuu aina minusta hieman masentavalta. Vaikka tiedänkin, että kevään paras hetki on aivan liian nopeasti ohi, voimaa antaa kuitenkin aina ajatus uudesta keväästä.

Elämä on kehä, ympyrä, jatkuvaa paluuta alkuun josta aina on lähdettävä taas eteenpäin. Se tuo mieleeni nyt myös vielä yhden lain tai säännön eli Joseph Hellerin teoksen Catch 22 (1961) jonka Markku Lahtela jo vuotta myöhemmin suomensi nimellä Me sotasankarit. Sääntö 22 oli kirjan mukaan seuraava: ”Lentäjä saisi vapautuksen lennoilta ainoastaan todistamalla olevansa mielisairas. Toisaalta vapautuksen hakeminen hengenvaarallisilta lennoilta olisi nimenomaan järkevän ihmisen toimintaa. Vapautusta anova lentäjä siis todistaa jo hakemuksellaan olevansa täysjärkinen, eikä vapautusta näin ollen voida myöntää.”

Joskus elämä ja sen eteneminen näyttää samalta. Täältä maailmasta emme noin vain pääse ja vapaudu; kuolemakin saattaa palauttaa meidät kiertoon, jos niin uskomme. Eikä maapallolta ihmiskunnalla ole muutenkaan keinoja päästä pois. Kun lukee HS:n artikkelia Lagosista ja sen kasvavasta ihmispopulaatiosta, voi nähdä vision mahdollisesta tulevaisuudesta; ei vain Nigeriassa, vaan lopulta kaikkialla?

Mutta seis! Johonkin dystopia pysähtyy; jossain täytyy olla raja. Vain ihmisen jatkuvasti kehittyvä äly (ja moraali) voi pelastaa meidät, ei mikään muu. Siihen uskon, sillä siihen on uskottava. Joku tolkku typeryydelläkin. Vaikka taas kun sotaa katselee, ei siltä tunnu.

Annan kuitenkin olla. Kevät on, on kevät taas. Kevääseen uskon, uuteen kasvuun. Parasta uskoa tulevaan, parasta kaivaa menneestä esille se mikä hyvää on ollut, rakentaa sille. Taas kerran ihmiskunnan tieteen ja taiteen keskeiset saavutukset nousevat mieleen. Toivon että siellä ne myös vastakin pysyvät.

Niinpä. Jotta ei menisi liian synkäksi, nousen koneen ääreltä, menen saliin ja katson taas ulos heräävää aamua ja laaksoa, päivä päivältä kauniimpaa, yhä vielä heleän vihreää. Juuri nyt kannattaa elää; juuri nyt on juuri tästä hetkestä syytä pitää kiinni kaksin käsin ja jarruttaa päivien kiitävää menoa vähän jaloillakin. Mitä edessämme pian taas onkin, sen näyttävät tulevat viikot kyllä taas kerran meille.

P.S. LISÄÄ LAKEJA

Lohjan torilla oli paitsi kukkia ja potaatuksia toki muutakin tuoretta. Sieltä löytyi myös tuttumme kirjanmyyjä Esa, joka oli jo aloittanut avojalkakautensa. Suuta soitettiin ja käteen jäi tietenkin taas yksi kirja, aiheeseen hyvin sopiva: Arthur Blochin teos Murphyn laki 2000 alaotsikkonaan Mikä voi mennä pieleen seuraavalla vuosituhannella. Tällä nykyisellämme siis.

Todella moni asia on jo mennyt pieleen maailmasssa. Mutta ei siihen, ei nyt. Avaan kirjan umpimähkään ja löydän heti sääntöjä, itse asiasssa lähes aforismeja.

Von Neumannin aksiooma kuuluu näin: ”Ei ole tarpeen ilmaista itseään täsmällisesti, jos ei tiedä mistä puhuu.” Ja heti perään löydän Plutarkhoksen säännön: ”Ihmisen on mahdoton oppia sitä minkä hän luulee jo tietävänsä.”

Hyviä lakeja, sääntöjä, aksioomeja löytyy minikirjasesta tukuttain. Suosittelen. Huumori ei ole vielä kuollut, satiirikaan. Ja kuuluuhan Cannonin sääntö näin: ”Kokemus saa meidät tekemään uusia virheitä eikä toistamaan vanhoja.” ’

Siitä lähdetään. Kaunista kevättä kieloineen kaikkineen!

(20.5.2023)