Aivan tavallinen päivä?


Lauantaiaamu alkoi aikaisella heräämisellä, missä ei ollut mitään uutta. Sitten tein kuten aina aamiaisen, jonka olennaisena osana on kaurapuuro, mitä en lapsena suin surminkaan halunnut syödä. Vaan nyt! Syötävä on kun elämä määrää ja hyvääkin puuro toki on. Sitten luimme taas. Ja sitten oli aika miettiä, minne tällä kertaa menisimme viemään Patea, koiraa, joka oli saapunut visiitille ja joka nimenomaan aamuisin tuijottaa ja toivoo tapahtumia; siis toimintaa eli elämän eliksiiriä tai vielä paremmin actionia, selkeyttääkseni asian tuolla oudolla nykykielellä.

Vaihtoehtoja on, kaikki jossain paikassa, missä tunnetusti liikkuu muitakin koiria. Sillä siitä vanha filosofi Pate innostuu, nuuskimisesta, Veikko Huovisen Kylän koirissa kuvaamasta informaation tutkimisesta; lajitoverien jäljistä ja jätöksistä.  Hetken arvuuteltuamme lähdimme kohti Lohjanjärveä ja Liessaarta, Lietsuksi nimettyä. Toinen mahdollisuus taas olisi ollut Paloniemi eli Palis, miksei samalla tavalla Paltsu? Ja kolmas Hiidensalmi, jolle yritän myös keksiä lyhennettä tyyliin Hidis, vaan ei mene koskaan läpi. Vaimo on ankara satraappi nimienkin suhteen. Hiidensalmi on Hiidensalmi ja sillä hyvä. Minkä minä pieni ihminen tuollekaan voin.

Lauantaina oli tyynen tyyni aamu ja jo yöllä oli mollottanut täysikuu valaisten joen kirkasta pintaa. Kaunista ja aavemaistakin vähän.

Täysikuulta se ainakin näytti minun mielestäni. Kun tutkin asiaa, huomaan että se oli todella perjantaiyönä, joten silmäni eivät valehdelleet. Kun tätä kirjoitan on jo aikainen sunnuntai, kello puoli neljä ja täysikuun näköinen molluska näkyy yhä, nyt vain aivan laakson toisen puolen kuusimetsää hipoen. Tyyntä on edelleen ja taas aamulla pitänee arpoa uuden ulkoilluttamisen suunta. Mutta se on jo toisesta oopperasta, kuten Tsehov yli sata vuotta sitten kirjoitti. Palaan siis eiliseen.

Liessaari on ulkoilualue ja sinne pääsee pitkin idyllistä kävelysiltaa. Tottumus kertoo, että mitä aiemmin olet liikkeelle, sitä enemmän rauhaa.

Ja sitä lauantaiaamuna löytyi taas. Peilityyni järvi, pari nokikanaakin ja yksi silkkiuikku.

Ja filosofi Patelle täältä taas löytyy kaikkia koiria kiinnostava hajumaailma.

Eteneminen siltaa ja pengertä pitkin saareen ei siksi ole mikään nopea marssi koiralle, vaan pysähtelyä ja kiemurtelua ja uuden informaation jättämistä kunnes viimein olimme itse saaressa. Ja myös siellä vielä hetken sama toistui. Kunnes Pate löi jarrut pohjaan. Eteenpäin elävän mieli ei ole tämän filosofin sananlasku, vaan se, että on jo aika palata autolle ja päästä torkkumaan sen kyydissä.

Ehdin ottaa pari kuvaa puista jotka kuvastuivat veteen; koivunnorkoista ja rannasta ulapan takana.

Ja sitten puusta joka kasvaa vaakasuoraan järven ylle ja on ihme kyllä yhä elossa. Kaunis ja kevään lupauksia täynnä oli kuten aina keväisin tämä maisema.

Otin salakuvan myös vaimosta, mutta en julkaise sitä jos mieli elää yhdessä. Ankarat ovat perheessämme lait, ne eivät ole yhtäläiset ainakaan mitä minuun tulee.

Sitten olimmekin jo matkalla autolle. Nyt Pate kulki nopeasti. Homma on hoidettu, mitä te siinä nyt hidastelette oli pitkäkarvaisen mäyrän elekielen koko sisältö.

Ajoimme Lohjan torille ja ostin Lahtiselta siemenperunoita kokonaista kaksikymmentä kappaletta vakaana aikeenani aloittaa sunnuntaina suureleinen potaatinviljely (toki myös tomaattia, hernettä ja kesäkurpitsaa vastaavin määrin). Etsimme torilta ystäväämme kirjanmyyjä Esaa, vaan ei näkynyt. Missä olit, hyvä herra? Sitten ajoimme Lempolaan kaupoille ja Ventelän Resiinaan kahville. Sinne saa ottaa koiran ja niinpä sitä myös siksi suosimme. Ja sitten vuorossa oli kotiosoite.

Pulmana oli enää vain yksi. Oli päätetty viettää Paten syntymäpäiviä. Tämä mäyrä kun täyttää toukokuussa 13 kokonaista vuotta; seitsemällä kerrottuna koira olisi jo yhdeksänkymppinen jos ihmisikään vertaisi.

Ja paljon siinä lienee totuutta. Unta tarvitaan, liikkuminen hidastuu, kuulo ja näkö heikkenevät, mutta herkut maistuisivat kyllä edelleen ja joskus, kun oikein hyvä haju kantautuu joistain, Pate voi ottaa jopa pari juoksuaskelta ja hyppiä kuin ketterä nuorukainen.

Jos on syntymäpäivä, piti vaimon mielestä löytyä sankarille juhlahattu. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt missään. Ehdotin lopulta Saupartia, joka on Saukkolassa Desicon kynttilätehtaan vanhoissa tiloissa toimiva parttikeskus; suomalainen Lentävä Tiikeri ja Normal ennen noita tanskalaisia nuorison ihannemyymälöitä. Ja sellainen se on edelleen: kaikkea mahdollista ja mahdotonta muutamilla euroilla. Ja niin kävi, että yhdeltä hyllyltä silmiini osui lastenjuhliin tarkoitettu syntymäpäivälaatikko jossa kaikkea tarpeellista kultavärillä somistetuista paperilautasista ja ilmapalloista paperihattuihin. Ja mukaan se lähti, sillä onhan Pate jo lähellä lasta, jos minulta kysyttäisiin.

Niinpä kotona alkoi armoton kuvaussessio. Vaimo teki oikein ripustuksen, onhan Pate hänen koiransa, ja kaivoi kunnon kameran esiin. Mutta helppoa ei Paten kuvaaminen koskaan ole. Jostain syystä se ei kameroista pidä. Ruualla piti houkutella, mutta minun ottamani kuva ei tee oikeutta filosofille; siinä herra filosofi ei hallitse filosofiaansa vaan ahmii ruokaa mistään muusta, varsinkaan laatikon kultatähdistä ja dekoraatiosta piittaamatta. Tosin hattu pysyi ahmiessa  päässä. Muuten Pate yritti kaiken aikaa irrottaa sitä. Ehkä syystä.

Paremman kuvan otti sitten kuten aina vaimo. Ei auta. Joku osaa yhtä, toinen toista. Ja Pate hetken jopa poseerata.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kun tuo juhla oli ohi, alkoi seuraava. Koko maailmalle näytettiin tuntikausia kestävä rituaali toisen päivänsankarin eli Englannin Kallen kruunajaisista.

Jostain syystä avasin television ja outoa kyllä katsoimme sitä yhdessä aina välillä tosin taukoja pitäen. Mahtoiko lähetys saada ihan miljardiyleisön, siitä ei tätä kirjoittaessa ole vielä tietoa.

En kadu noita tunteja, jotka tuijottamiseen ja ihmettelyyn kuluivat, sillä aina löytyi jotain kiinnostavaa. Englanti lienee maailman (lähes) ainoa ja (varmaankin) viimeinen maa jossa vuosituhantisetkin traditiot ovat yhä voimassa. Kun itse seremonian kirkkokin eli Westminster Abbey on yli tuhat vuotta vanha, ja kruunajaisia siellä samoin pidetty tuhannen vuotta, voi siitä jo ruveta miettimään elämän traditioiden ja riittien merkitystä.

Tuntikausien ohjelma sujui nuotilleen, ainakin siltä tuntui. Kuinka sen kestivät Charles ja Camilla, on vaikea sanoa. Väliin nuo kaksi näyttivät vanhoilta ja vähän säikähtäneiltä ja ehkä hieman olivatkin – jos ei muuta niin levon ja napanterin tarpeessa. Meille taas maistui kupponen kahvia ja ateriakin, jonka sain kyhätyksi kokoon.

Ja niin vain kävi että lähes koko outo meno yli tuhavuotisessa kirkossa tuli katsotuksi joskin taukojen kanssa. Ointment eli pyhä voitelu tehtiin tosin piilossa katsojilta, mutta opinpahan sanan taas unohtaakseni sen jälleen. Ja raskaat kruunut päässä nuo kaksi eli rex ja regina olivat hetken kuin ainakin aikuiset jotka olivat eksyneet lasten satuun, vieläpä itsensä Roald Dahlin kirjoittamaan.

Miksi sitten katsoin? Sitä piti ihan miettiä. Olihan kyseessä vain näytelmä, lievästi järjetön, mutta ikiaikainen. Charles ei ole ollut suosituin kuninkaallinen eikä ole vieläkään, kun poika William vie voiton, ja Camilla taas on uiskennellut aivan häntäpäässä kun häntä on aina verrattu Dianaan. Diana pysyy ikuisesti nuorena, se on kuolleen etu, kun taas Camilla vanhenee tavalla, jota onneksi ei edes yritä peittää. Saa pisteen siitä ainakin minulta.

Niinpä. Mutta nyt spektaakkeli on ohi ja ehkä tuo pitkä rakkaus saa vihdoin jonkinlaisen hyväksynnän kun ihmiset jo lähestyvät elämänsä loppua? Joka tapauksessa siinä, että perinteitä kunnioitetaan juhlavasti on myös jotain liikuttavaa. Koska pidän englannin kielestä, joka periytyy Shakespearen, tuon yhä aina neron kielestä ja sen soinnista, sain myös kuulla sitä kautta linjan. Ei yhtään mongerrusta; jokainen hoiti hommansa, ja klassinen soitto kaikui tismalleen, viimeistä nuottia myöten. Ei paha. Klassinen on todella jotain, joka ei vielä aikoihin kuole, toivon.

Nyt on briteillä jälleen kruunattu kuningas; edellisistä kruunajaisista eli äiti Elisabethin seremoniasta ehtikin kulua 70 pitkää vuotta. Ei tarvitse olla Nostradamus todetakseen, että kun Charles on jo 75-vuotias, hänen seuraajansa kruunaamiseen ei mene yhtä kauan, jos monarkiaa silloin vielä on. Mutta miksei olisi. Tällaiset spektaakkelit ovat kuitenkin sen verran aitoja ja harvinaisia, että ne voittavat kaikki maailman sirkukset ja hulabaloot, ainakin minun mitä ilmeisimmin vanhoillisessa? mielessäni.

Etsin kuvaa netistä ja löytyi yksi, siloiteltu potretti.

No, onhan tuo tuunaaminen sallittua. Mieleeni jäivät toisenlaiset kasvot kuin nämä ja pakko sanoa että Kalle näytti usein jo aivan äidiltään. Kohtalo?

Niin kaksi suurta juhlaa oli ohitse. Kalle ja Millan varmaan riisuivat raskaat tamineet ja ottivat ansaitut hömskyt ja Millan imi epäilemättä posket lommolla tupakkaakin, kun taas täällä maallisemmassa paikassa toinen sankari eli Pate kellahti milloin oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen ja nukkui, jollei herännyt taas pyytämään rapsuja ja ruokaa, tosin toisessa järjestyksessä.

Ja niin päivä alkoi kallistua iltaan ja ehtooseen ihan A. Kiven tyyliin. Minä tein lauantain kunniaksi saunan ja kun se oli tarpeeksi kuuma, vastoin, vihdoin ja vastoin ja paiskoin löylyä niin, että hiki irtosi ja elämä alkoi tuntua hyvältä, jopa erinomaiselta.

Pieni on suurta. Voikukka voittaa joskus parhaan liljan.

Niin se on. Ei tavallinen ihmislapsi, jokaisen elämänsä päivän sankari, tarvitse kruunua, hän tarvitsee saunan. Ja elämän saunan saamme sitä paitsi kaikki, ihan jokainen.

Sattumasta ja kohtalosta taitaa osin myös riippua millaisen. Mutta kestämme senkin, kai. Tulkoon lunta ja räntää, rakeita ja sadetta, tulkoon myrskyä ja tuulta ja ukkostakin, ei hätää. Miehen tahto vie hänet läpi harmaan kiven, sanoi jo yli sata vuotta sitten toinen kirjailijasuosikkini eli A. Kivi. Mutta nykynaisen tahto vie sitäkin pitemmälle, kuten nykyinen slogaani ainakin täällä kotonamme mitä ilmeisimmin kuuluu.  Ja siitä muistan taas yhden englantilaisen viisaan eli William Blaken mietteen: ”Pienen kukan luominen on aikakausien työ.”

(7.5.2023)