VAPPU

Nyt on vapun aatto ja sää sellainen kuin usein ennenkin; hyytävää koleaa ilma vyöryy Karhunpään takaa jokilaaksoon ja pilvet tuoksuvat sateelta. Ah, sinä nunna Valburgis tai Walburga, uskollinen olit Jumalallesi, mutta juhlapyhäsi säiden suhteen kuin tuittupää neito. Merenkulkijoille pyhä Valburgis on kuitenkin ollut todellinen pyhimys, koska myrskyssä matkalla Saksaan hänen rukouksensa ikään kuin pelastivat hauraan laivan eikä haaksirikkoa tullut.

Näin ainakin legendan mukaan. Tässä kuva, jonka saksalainen  Meister von Messkirch on luonut. Nimi lienee taiteilijanimi, koska kun sitä suomentelen saan tulokseksi Messukirkon Mestarin. Siinä on toki juhlavuutta kyllin.

Vappu on juhla josta en koskaan ole pitänyt, ellen sitten näistä nykyvapuista maalla, jossa muuta juhlakansaa ei näe; lintuja ja metsän eläviä vain. Aina minusta on tuntunut siltä, että vappuna täytyy juhlia ja teeskennellä iloa, jota ei sitten kuitenkaan milloinkaan löytynyt, ei edes silloin kun vielä join alkoholia. Viinalla oli taipumus lähinnä masentaa mieltä, kun hetken huimaus oli ohi. Raittutta on kestänyt jo yli 30 vuotta ja iloakin olen viimein tavannut. En kuitenkaan vapun vaan elämän ja A:n avulla. Edessäpäin ovat tulevat juhlat, kuten Jyrki Pellisen runokirja todisti.

Säille emme mitään voi ja luonto yrittää silti sitkeästi verhoutua vehreyteen. Tuomessa lehdet ovat jo isot ja kukkatertut valmiina avautumaan. Sakura on myös puhkeamassa täyteen kukkaan. Luumupuut ja omenat onneksi ovat vielä umpimielisiä, sillä jos ne nyt alkaisivat kukkia, ei satoa olisi tiedossa; tällaisessa säässä kun pölyttäjät eivät vielä juurikaan lennä.

Heräsimme varhain ja teimme pienen matkan Lohjalle, jossa yksi kauppa on auki joka päivä ja joka yö. Näkyi pari ihmistä meidän lisäksemme ja  käytävillä riitti tilaa kulkea ja miettiä. Jos nyt suunnistaisi sinne, joutuisi jo tungokseen, veikkaan. Aikainen lintu löytää madon ja aikainen ihminen rauhan. Näin voisi kait sanoa ja sanonkin. Onhan kokemusta siitä kertynyt kyllin.

MONSIEUR MARCEL

Eilen oli päivä, jonka ehkä muistan pitkään. Vieraisille saapui Kirsi Piha miehensä Marcon ja heidän koiransa Hyypän kera. Vaan ei siinä kaikki. Marco kantoi sylissään raskasta laatikkoa joka oli täynnä kirjoja. Laatikosta paljastui uusin teokseni Proust on Proust, jonka Kirsi Piha halusi kustantaa kuultuaan, ettei se kelvannut vakiokustantajalle, koska myyntiodotuksia ei ollut. Syy, jollaisia en joskus nuorempana koskaan sentään saanut kuulla, jos sellaista kustantamossa mietittiinkin.

”Niin muuttuu maailma, Eskoni”, kuten Kivi tokaisi näytelmänsä henkilön suulla. Tämän kirjakulttuurin muutoksen olen kokenut ja nähnyt kyllä muutenkin. Mutta ihmeitten aika ei ollut ohi; ihme oli se, että kustantaja toi kaikki kirjat ihan perille saakka. Ensimmäinen kerta elämässäni, jossa kirjailijanakin olen roikkunut jo 58 vuotta. Yleensä olen saanut tekijänkappaleet postissa joskus kun ne on ehditty lähettää tai sitten hakenut itse.

Aina ensimmäisten kappaleitten näkeminen sykähdyttää, vaikkei sitä voikaan verrata siihen kun näin esikoisromaanini Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi! tai Liikaa syyskuussa 1965. Ne kaksi toi Käpylän iltaoppikouluun Otavan kustannusvirkailija Matti Suurpään puoliso Annukka, joka siellä opetti englantia kun minä taas opetin siellä (ja samalla myös itse opiskelin) suomea. En sitä ihmeellistä tunnetta unohda. Tuijotin liepeen valokuvaa, ja silti epäusko valtasi mielen. Ovatko nuo todella minun tekemiäni. Ja sitten se huimaus oli ohi.

Nyt katselin uusinta kirjaa rauhallisesti, silti iloissani; A. samoin. Joimme kahvia Kirsin ja Marcon kanssa ja puhuimme ja äkkiä rattoisa parituntinen, jota Hyyppä, romanialainen rescuekoira osin johdatteli, oli ohitse.

Herkkä koira, jonka mielialan vaihtelut ovat ilmapuntariakin nopeampia. Mutta myös miten kiltti ja kiinnostava. Yhtään haukahdusta ei koko vierailun aikana kuultu, vaikka aika taisi Hyypälle käydä pitkäksi. A. otti kuvia ja minäkin. Myös kuvissa säilyy muisto.

Kiitos kaunis tästä ystävällisyydestä ja ystävyydestä muutenkin. Edes hetkelliseksi kustantajaksi ryhtyvän tehtävä ei tällaisina aikoina ole helppo. Vaikka asiaa miten kääntelisi, ovat painettujen kirjojen tekijät ja niiden ystävät pulassa ainakin mitä jälkikasvuun tulee. Hyviä teoksia julkaistaan kyllä yhä ja varsinkin klassikoita löytyy niin kauan kuin kirja säilyvät; katutason myyjät ja nettiantikvariaatit pitävät siitä huolen. Lukemisen perustaa juuri klassikot kuten Proust ovat ja tulevat aina olemaan. Ne ovat kivijalkaa, jolle voimme kohottaa uusia moderneja kotejamme. Useat uusista taloista sortuvat mutta jotkut niistäkin kestävät aikaa ja pysyvät pystyssä muuntuen aikaa myöten uusiksi kivijaloiksi. Sillä edellytyksellä että lukijoita yhä silloin on.

Jos ennen luettiin, nyt tavataan puhelimista pikakirjoitettuja viestejä hymiöiden myötä, pelataan pelejä ja katsotaan kuvia. Kun ajan aamuisin bussipysäkkien ohi, näen lapsia koulukyytiä odottamassa. Jokaisella, aivan jokaisella on kädessään kännykkä ja jokainen lapsi pienestä teiniin on köyryssä asennossa kumartuneena eteenpäin. Hahmot muistuttavat munkkeja pyhää tekstiä lukemassa ja hokemassa, vain kaavut puuttuvat. Ennustan vähintään selkäongelmia, ja kun luen nettiä, näen että niitä ennustavat lääkäritkin.

Tuntuu myös, että lukutaidon heikkemisen myötä heikkenee vähitellen ihmiskunnan  järkikin. Vai olenko vain liian kärkäs oman taidelajini tähden. No, sen näkee joka elää. Entropian laki, tuo termodynamiikan toinen pääsääntö on  mielestäni kuitenkin yhä vain todempaa. Kaaos lisääntyy, mutta sen vastapainona kohoaa maailmaan edelleen myös pienempiä hyvin järjestäytyneitä rykelmiä, joissa ainakin tiede edistyy entistä paremmin. Taiteesta en vielä osaa sanoa mitään. Taiteen hyvyyden näyttää aina tuo kriitikoista paras: aika.

Palaan Proustiin. Alaotsikoksi kirjalle annoin yksinkertaisen lauseen: Matka aikaan, paikkaan ja ihmiseen. Proust on aina kiinnostanut minua, varsinkin kun vuonna 1968 sain Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan ensimmäisen osan ihan suomeksi käteeni.  Sitä ennen olin nähnyt vain hänen hautansa Pariisissa, sattumalta toki, mutta mieleen tuo matala musta paasi jäi. Aikanaan sen äärellä ei ollut kukan kukkaa, nykyään niitäkin on Kirsi Pihalta juuri kuulemani todistuksen mukaan. Klassikko on jälleen löydetty ja pysyy sitkeästi hengissä kirjojen kautta sata vuotta kuolemansa jälkeenkin.

Kadonneen ajan ensimmäinen suomennettu teos (toki muutkin) on minulla edelleen ja aina muistan sen ensimmäisen lauseen: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan.” Niinpä. Outoa kyllä sen teemme täällä mekin, jos kohta me heräämme  myös aikaisin, kun taas ikääntynyt astmaatikko Proust valvoi jo yöt työtä tehden ja heräsi aamukahville iltapäivällä. Hän joi kupin maitokahvia ja söi croissantin jos söi. Toinen kuppi kahvia oli aina valmiina, sen piti olla, mutta siihen tuskin koskettiin. Vaan auta armias jos mestari olisikin halunnut juoda lisää…  Joiko toisen kupin jäähtyneen kahvin sitten palvelijatar Céleste Albaret, sitä hän ei sentään muistelmissaan kertonut.

Lapsena pieni Marcel eli vielä toisin. Hän tosiaan meni muiden lasten tavoin varhain nukkumaan, mutta kirjan todistuksen mukaan pojan unesta ei tullut mitään, ellei äiti saapunut antamaan hyvänyön suudelmaa. Jos ei saapunut, poika valvoi sinnikkäästi niin kauan, että vihoviimeinenkin vieras (kirjassa Charles Swann) oli lähtenyt. Äiti kuului hänelle, vain hänelle! Ja siihen oli tosielämässä isänkin alistuminen nuoremmasta Robert-veljestä puhumatta. Voi olla että jos tässä samastumisessa oli alku sukupuoliselle suuntaukselle. Myös se kulkee syvänä juonteena halki koko valtaisan lähes nelituhatsivuisen kirjasarjan.

Proust oli varmasti ensimmäisiä autofiktion kirjoittajia, mutta nykyisiä kiinnostavampi, koska hän osasi muuntaa ja verhota kokemuksensa.

Elämäkerturit ja tutkijat ovat kaivaneet esiin kaiken eli hänen elämänsä pienimmätkin yksityiskohdat ja monet asiat täsmäävät kerrontaan.

Myös Proustin pitkäaikaisin ja jo mainittu palvelijatar Céleste Albaret todisti viimein kirjassa Monsieur Proust (Laffont, 1973) miten Proustin loppuvuosien rutiinit sujuivat. Hänen muistelmiensa avulla (teos koottiin nauhoitusten perusteella) saatiin paljon uutta tietoa, jos kohta näkökohta oli kuin nunnan joka palvoi paaviaan. Ihailua vailla kritiikkiä. Turha sanoakin että ihailun kohteelle se sopi paremmin kuin hyvin.

Päätin alkaa kutsua tuollaista ihmissuhdetta Valburgis-syndroomaksi, joka lienee mahdollinen yhä, ainakin joissain maissa. Suomeamme en kuitenkaan enää ajattele. Osat ovat täällä meillä jo lähes vaihtuneet, vai kuinka?

LUONTO, IKUINEN LUONTO

Muistelen, että Helena Anhavalla oli yhdessä runossaan säe, jonka idea oli se että harmainakin kesinä kukat kukkivat itsensä värisinä. Näin ainakin voi todeta juuri nyt, kun kylmät rintamat tulivat ja valtasivat taas jo kuin kukkaan puhkeamaisillaan olevan maan. Sinivuokot saivat nauttia hyvästä säästä ja lähes jo katosivat, mutta valkovuokot jäivät vielä tänne. Tosin juuri nyt ne ovat sulkeneet silmänsä ja odottavat, että aurinko armahtaisi niitä taas. Jos ennustetta katsoo, niin ei tänään käy, ehkä huomenna sitten.

Ja kun tätä tekstiä vielä korjailen keskipäivällä, sadekuuro toisensa jälkeen on tullut ja antanut kuivalle maalle sen kauan kaipaamaa vettä. Sitä on pyydetty ja nyt sitten myös saatu. Kohta pyydämme taas muuta.

Sade on hyvä, mutta kylmyys tahtoo kuitenkin kangistaa. Valkovuokkojen ohella muita hytisijöitä ovat käenrieskat, kuvassa tosin vielä eilisestä virkeinä. Todellisuudessa ne näyttävät juuri nyt siltä kuin huomisen vapun krapulaiset juhlijat.

Seuraavaksi näen mäellä keltavuokot, joiden ensimmäisen yksilön toin muualta jo parikymmentä vuotta sitten ja istutin. Hitaasti nekin vain valtaavat itselleen alaa, mutta suurempaa iloa niistä ei nyt näe. Eilen vielä oli toisin. Se lämpö, se aurinko!

Metsä taas on täynnä kielojen piikkejä; niitä näkyy sadoittain, ei  kyllä niitä törrörrää mäellä tuhansittain. Ja aikanaan ne kukkivat. Mutta kielo on kaino kasvi. Kukka piiloutuu usein pitkien kuperien lehtiensä alle. Tuoksusta kielo silti tunnetaan.

Entäpä villinarsissit tuolla alhaalla vesijätön lähellä; kohta nekin puhkeavat kukkaan. Ja sitten kaikki on ohi. Nopeasti, liian nopeasti. Aika jota niin kiihkeästi odotamme, katoaa lähes heti tultuaan. Eikä auta muu kuin alkaa odottaa taas, että uusi kevät koittaa. Näin sanoo kaiketi pessimisti. Vai sanooko sittenkin sisäinen optimistini sen.

Olipa sää millainen tahansa, luonto yrittää siitä selvitä ja pysyä hengissä.

Se kuulostaa samalta kuin meidän ihmistenkin elämä. Jokaisella päivällä on omat huolensa, kuten Saarnaaja taisi sanoa. Mutta myös ilonsa, tahdon lisätä. Luonto ja sen kasvu kaikkialla on paras todistus siitä. Luonto tuntuu ikuisemmalta kuin me. Mutta ei sitä ilman meitä ole, ainakaan kuvaamassa ja puhumassa siitä. Jos tänään onkin saatu surkea sää, huomenna saadaan taas parempaa. Näin uskon ja uskoni tunnustan. Pilvet joen yllä ovat ajatuksiani juuri nyt.

(30.4.2023)