LUONTO

Hyvin hitaasti on talvi tänä vuonna kääntynyt kevääksi. Jos maaliskuu, tuo ensimmäinen kevätkuukausi ei sitä lunastanut, niin nyt valtaa pitävä huhtikuu, julmin kuukausista T. S. Eliotin runon mukaan, on saanut kevään aikaan. Viime viikolla oli jopa yksi lämmin päivä, jolloin ulkona viihtyi vailla takkia ja lisää on ennusteen mukaan ensi viikolla luvassa.

Helpoimmin kevään tulon näkee ja kuulee linnuista. Ensimmäiset paluumuuttajat olivat joutsenia, sitten pihamme ruokintapaikat valtasivat kottaraiset. Roskapaikkaa ympäröivillä pelloilla on perinteisesti ollut kiurujen lähiö, niin nytkin. Kurkien huuto on jo jokapäiväistä, ja se tarkoittaa että takasuolla tullee pesimään taas kerran sekä kurkipariskunta että joutsenperhe, kaikki sulassa sovussa.

Kuvia linnuista en puhelimen kameralla juuri saa. Pitää luottaa siihen että vaimo järkkärillään ottaa jonkin pienemmistä omaksikin kohteekseen. Ja jos ei ota, tyydyn maisemaan, jossa lintu on piskuinen piste vain.

Äsken alkoi kaulushaikara kumeat huutonsa Musterpyyn jokisuulla. Todellinen kohtalon lintu se. Eikä sitä usein saa näkösälle ja kameran kuviin edes isolla putkellakaan, niin piilossa tuo haaremin kokoaja pysyttelee. Kuvan löysin netistä.

Myös pari kanadanhanhea tuntuu jäävän näille halmeille, kun taas tuhannet muut lepäävät vesijätöllä pari päivää kunnon etelätuulta odottaen ja jatkavat sen myötä matkaa jonnekin kauas, ylös, pohjoiseen, jossa luntakin vielä vaikka toisille jakaa ja vesistöt jäässä. Hidasta on meno pesimäalueille, eikä se meistä tunnu pahalta. Huudelkoon tuolla vain, laaksoon mahtuu varsinkin luonnon ääntä. Kevään kokee mielellään juuri näin.

Pari peippostakin on päättänyt puhjeta reviirilauluun, jota mustarastaat ovat jo kauan harjoitelleet. Eilen alkoi ilmestyä kaikenlaisia rastaita. Äsken äänessä oli jo laulurastas. Nopeaa on siten äkkiä kaikki.

Mieltä ovat ilahduttaneet myös töyhtöhyypät, nuo antennilinnut, kuin salaisen palvelun agentit. Niiden nau´untakin vain hivelee korvia. – Pois pois talvi alta, vuorossa on kevään valta, hokee runonpätkä, ties vaikka itse juuri keksimäni. Kevät on kaikkea tätä: ääntä, vilskettä ja tunteen vimmaa. Ja myös herkistelyä.

Sen kohteeksi ja syyksi käyvät kukat. Perinteisesti ovat sinivuokot niitä, jotka kertovat milloin oma terminen keväämme alkaa, ne kun kestävät yöpakkasetkin. Kaikkien aikojen ensimmäiset sinivuokot näin täällä jo helmikuun lopulla kaksi vuotta sitten. Viime vuonna ne ilmineerasivat itsensä vasta maaliskuun puolessa välissä ja nyt kuukauden vaihteessa, pahimman pyryjakson jälkeen. Tällä hetkellä vuokkoja kuitenkin on kuitenkin niin runsaasti että mäkemme on niiden tuppaita täppösen täynnä.

Leskenlehtiä ei seudulla koskaan ole ollut liikoja, ojien reunamilla sentään joitain. Kun käväisimme Fiskarsissa, löytyi muutama harvinaisen korkealta, joskin sähkövoimalan alati virtaavan vesikourun läheltä, kuinka muutenkaan.

Vesi on elementti joka tarvitaan kaikkeen kasvuun ja nyt on harvinaisen kuivaa. Jokainen vierailu missä tahansa kaupungissa saa yskimään kun pöly lentää tuulessa valtoimenaan. Jos voisi toivoa, jos siis uskoisi toiveen voimaan, toivoisin lempeää parin päivän kevätsadetta. Se saisi myös luonnon vihertymään ja lehtien alut puihin. Nyt vasta oksien silmut paisuvat, arvatenkin juuri sadetta odottaen ja kaivaten.

Kun eilen haravoitiin pihaa, vaimo löysi ruskeitten lehtien joukosta ensimmäisen valkovuokon. Sitä kuvasin hartaasti eri kulmista kunnes yhdestä kuvasta tuli mielestäni kelvollinen; siihen ei langennut kameran tai kuvaajan varjoa. Kaunis on vuokko, pieni on suurta. Se konkretisoi luonnon ihmeen minulle.

Valkovuokko ei pakkasta juuri kestä, joten parasta on uskoa, ettei sitä myöskään tule. Jos sinivuokko on voimakas jässikkä joka kukoistaa jo syksyllä valmistuneine lehtineen lumen allakin, on valkovuokko hento ruohonkaltainen neiti vain. Yhdessä ne täällä ovat silti aina mäkeämme vallinneet. Kun sinivuokot lopettelevat, valkovuokot nostavat päitään. Joskus mäki on myös ollut kuin niiden yhteinen suomenlippu. Jos niin kävisi nyt, sekin vaatisi kevätsateen tulon.

Mitä seuraavaksi, mitä voisimme vielä odottaa? Scillat avaavat myös nuppujaan. Tässä niistä ensimmäinen.

Ja sitten pionit. Siinäpä ne, voimalliset, ovat jo täydessä työn touhussa tunkeutumassa maisesta vankilastaan vapauteen ja kukkiakseen sitten joskus kesäkuussa.

Jouluruusukin (helleborus) on päättänyt ruveta kevätkukaksi. Sitä saamme kyllä vielä odottaa.

Hitaasti hyvä tulee, jarruttelen intoani. Varmasti kestää kuukauden ellei enemmänkin ennen kuin puutkaan kukkaan käyvät. Ensin sakura, sitten syreenit ja lopulta omenapuutkin. Silloin ollaan jo kesän kynnyksellä. Kuva viime vuodelta omenapuun avautuvista kukista on lupaava muisto siitä mikä taas ehkä odottaa meitä edessä.

Sanon ehkä, koska maailmassa ei mistään ole täyttä varmuutta. Sota jatkuu, mutta luonto täällä ei onnekseen tiedä sitä, ihminen vain. Pitää luottaa siihen, että luonto toimii ajallaan ja myös tyytyä siihen, ainakin minun pitäisi. Jos ihmiskunta muuttaakin ilmastoa, ei tulevia säitä voi silti edelleenkään täysin tietää, ennustaa vain.

Varmaa on vain se, että päivät valostuvat ja yöt haalenevat. Ja että auringon lämpö hohtaa pian pilvien läpikin. Kun siihen saisi vielä lisätyksi siunaavan sateen, olisivat kaiken kasvun edellytykset taas täyttyneet. Pitääkö ihan ryhtyä vanhanaikaiseen manaustanssiin, jotta luonto kuuntelisi ja täyttäisi tämän näköjään jo alati toistuvan toiveeni.

Syytä olisi. Euroopan eteläosat ovat jo kuivumassa niin, että elämän edellytykset siellä vähenevät. Siinä tulevaisuudenkuva, joka ei juuri naurata. Voin vain luottaa ihmisen loputtomaan kekseliäisyyteen ja vaikkapa siihen että kasteluvesi saadaan merestä. Kun siitä poistaa suolan, niin hyvä tulee. Mutta mitä tehdä hurjasta määrästä suolaa? Voisiko siitä kehittää rakennusmateriaalia niin, ettei luontoa tarvitse liikoja pirstoa.

FISKARS

Ikuinen matkavietti vaiko sisäinen jatkuva levottomuus jota voisi toki hienommin nimittää uteliaisuudeksi, saa aikaan viikonlopulle ajoittuvia matkoja, pieniä retkiä, joiden aikana ajan kohteeseen, joka ei ole liian kaukana ja sitten toista reittiä takaisin. Pyrin usein ympyrään tai ovaaliin soikioon. Pääasia ettei paluumatka suju samaa tietä jota tultiin.

Mikä lie sielunsotku tuokin, mutta hyväksyn sen ja itse asiassa nautin siitä, että näkee kaiken aikaa edes jotain uutta, kuten uudenlaisen tienmutkan, toisenlaista metsää, pari ennen näkemätöntä taloakin. Paljon alkaa nähdä myös luhistuvia mökkejä, ihmisten entisiä asumuksia, joiden ikkunoiden takana riippuu yhä rispaantunut verhonpätkä muistona menneestä.

Nyt matka suuntautui ensin Tammisaaren torille, jossa syksyllä myytiin Marcel Proustin Madeleine-leivoksia ja jonka kupeella on pari kahvilaa. Sieltä sitten Pohjan kautta Fiskarsiin.

Tällainen oli suunnitelma ja se myös toimi.

Ajoimme Tammisaaren torille normitietä eli Lohjan ja Hankotien kautta.

Liikennettä varsinkin jälkimmäisellä piisasi; ihmisiä menossa mökeille ja venettä edellämme hitaasti hilaavasta kuskista päätellen saariinkin. Meri on siis auki ja sen näin sitten myös omin silmin. Vapaus liikkua on siten taas täällä myös mitä saaristoon tulee.

Torilla ei ollut myyjiä juurikaan, muutama vain, mutta madeleinet löytyivät. Olof Lagercrantzin kirjan mukaan Marcel Proustin muistot teossarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä herätti ensimmäisessä romaaniversiossa pelkkä leivänpala, vasta myöhemmin se jalostui madeleiniksi, mikä lienee siten vain kirjailijan keksintö, Lagercrantzin sanoin satua.

Yhtä kaikki juuri madeleine on tullut kuuluisaksi ja jäänyt käsitteeksi muistojen sytyttimenä. Siinä on sitruunaa ja vaniljaa ja design on simpukan kuorelta lainattu. Hyviä ovat, simppeleitä ja maukkaita. Nyt meillä on leivonnaisia taas vierasvaraksi tai oikeastaan omaan hitaaseen käyttöön ja sitten vielä kaurakeksejä. Näillä selviämme ainakin viikon tai kaksikin. Ei makeaa mahan täydeltä -sananlasku kun kuuluu ruokalistaamme ihan joka tavalla.

Kupponen kahvia katosi ja matka jatkui. Pidän tiestä, joka merenlahtea mukaillen kaartuu heti Hankoon johtavan sillan jälkeen kohti Pohjaa. Kapea ja kiemurainen kuin kinttupolku, ja mikä parasta todella vähän liikennöity, kaiketi myös siksi että se on osin vanha kunnon soratie. Kun ei ole kiire, ei sekään haittaa. Ja lopulta edessä oli Pohjan kirkonkylän avaruutta ja heti sen perään käännös vasemmalle ja Fiskars. Karttaa saati navigaattoria ei tarvita. Nämä polut ovat iskostuneet aivokopan sisällekin.

Fiskarsissa kaikki liikkeet olivat auki; ihmisiä vielä vähän. Sekin sopi, sillä suuri tungos alkaa näköjään iän myötä etäännyttää itseäni vellovista massoista kauemmas. Nyt löytyi vielä väljyyttä. Kaikkea katsoimme, ja yksi uusi nähtävyyskin pääsi listoille: Fiskarsin piskuinen museo. Koska sen ovi oli auki, päätimme käväistä sisällä, varsinkin kun museokortit sen mahdollistivat. Hyvä keksintö, jonka johdosta tulee käydyksi kaikkialla ehkä vielä enemmän kuin ennen.

Alakerrassa oli pääosin Fiskarsin tehtaan omasta historiasta kertovaa ja ylhäällä sitten kuvattiin ihmisten tapaa elää ennen. Moni näkymä oli tuttu. Jopa neljäkymmentä luvulla ja viisikymmentäluvullakin näin kesäisin maitotalomme isossa salissa reikäleipiä vartaassa katon rajassa. Kovia kuin kivet, mutta pehmenivät vedessä tai maidossa. Ja se tuoksu, rukiin tuoksu!

Niinpä otin kuvan niistä. Kun ennen ei ollut pakastimia, kuivaaminen toimi. Ja toki myös maakellari, joissa potaatteja säilytettiin. Maitotinkimme tonkkaa, joka oli täynnä aamulla lypsettyä maitoa, taas pidettiin meille Kaupin talon navetassa vesialtaassa jossa kellui jäitä. Jäät oli sahattu talvella järvestä ja peitetty valtaisalla sahanpurukasalla. Siellä ne säilyivät jääpaloina kesähelteelläkin.

Pieniä suuria muistoja menneestä tässäkin museossa riitti, ne tuntuivat olevan 1900-luvun alkupuolelta.

Miten liikuttava oli lapsen kehto. Niitä ei taida löytyä kodeista enää lainkaan. Äidin syli tai lastenvaunut ovat ne korvanneet.

Itselleni läheisin oli selvästikin Billnäsin työpöytä, jolla mekaaninen kirjoituskone ja vihreä lamppu. Kaikki ne ovat olleet totista totta ennen digiaikaa; kirjoitin Hermes 3000 -koneella aina vuosisadan vaihteeseen, kunnes artroosin runtelemat sormet sanoivat tuttavuuden irti. Tuolla ylhäällä kone yhä kyllä on. Mutta tietokonetta sormet onneksi kestävät edelleen, kuten juuri nyt.

Vanhaa höyrykonettani on ikävä enää teoriassa. Billnäsin työpöytä taas jäi yhdessä monista muutoistani jonnekin taakse eikä vihreää lamppuakaan enää ole, koska sen kuuppa särkyi. Mutta minulle riitti kun näin nyt kaiken ja sain muistoksi kuvan. Siinä oma madeleine-leivokseni.

Ei ole sellaista matkaa, etteikö se siis jotain uuttakin antaisi. Paluumatka kiersi Karjalohjan ja Sammatin kautta ja kotona olimme ajoissa, jotta saunan sai lämmitetyksi. Kun ruumista sitten vihtoi vastalla (voikohan noin sanoa? ainakin paremmin kuin vastoi vihdalla), oli olo saunan kuistilla vilvoitellessa enemmän kuin auvoinen.

Luonto ympärillä heräsi, kun joelta kuului hurjaa polskintaa ja neljä valkohäntäpeuraa sieltä nousi kiinteämmälle maaperälle, emo ja kolme vasaa. Nyt oli taas niiden aika liikkua kaikkialla ja myös syödä kaikkea mikä eteen osui, kotipuutarhan kasvejakin. Mistä ja miten ne tietäisivätkään, että joku ihmisen näköinen on nähnyt paljon vaivaa saadakseen edes muutaman hyötykasvin kukoistamaan.

Yö nukuttiin hyvin ja jälleen on pyhäpäivä, nimensä veroinen sunnuntai. ´Hutikuun´ puoliväli on nopeasti jäämässä taakse. Aamu nousee, aamu joka on jälleen aurinkoa tulvillaan. Mitä tänään näen ja näemme, se kaikki on vielä edessä. Illalla olemme senkin suhteen taas kerran viisaampia.

Joskus on hyvä olla, olla vain ja miettiä, lukea uutisiakin, mieluummin positiivisia kuin pahoja, vaikkei sellaisia juuri löydy. Ja sitten nousta vaikka aamiaisen tekoon.

Se kuuluu tässä taloudessa minun tehtäviini, sillä outoa kyllä pidän siitä. Työ tekijäänsä neuvoo ja sanoopa tehty työ joskus myös kiitoksen. Kuten sanon minä itsekin, koska elämä vailla työtä ja touhua ei tuntuisi enää elämältä lainkaan. Vasta työn jälkeen maistuu lepo. Ja silloin siitä myös todella nauttii, varsinkin jos saa levätä kaikkein läheisimmän ihmisen seurassa.

(16.4.2023)