Näin pitkälle on pääsisviikolla päästy. Ensin oli palmusunnuntai, sitä seurasivat malkamaanantai, tikkutiistai ja kellokeskiviikko. Tutumpi nimi on kiirastorstai ja varsinkin pitkäperjantai, kunnes seuraakin tämä päivä eli lankalauantai. Ja vasta sitten eli huomenna varsinainen pääsiäissunnuntai; sukkasunnuntai. Uskon että sukat ovat jokaisella todellakin jalassa, varsinkin jos ulos lähdetään.

Palmusunnuntaina virvotaan palmunoksilla, joita täältä ei löydy, pajunkissoilla siksi. Nimitys on kristillistä alkuperää, jonka merkitys maallistui ja haalistui. Sama kiirastorstain ja pitkäperjantain kanssa. Mutta nimet kertovat myös muinaisuudestamme. Suomen kieli on aina ollut alkusointujen runoutta, joka näissäkin nimissä näkyy. Toki nimet kertovat myös tuonaikaisesta ja ennen lähes pakollisesta työteliäisyydestä, viittahaan monen välipäivän nimi suoraan toimintaan.

Malkamaanantaina haalittiin isoja riukuja rakentamista varten, mutta nimi voi johtua siitäkin, että kun moittii toista roskasta silmässä, ei huomaa omassaan malkaa; tikkua; vieläpä aika isoa, sanoisin. Nykykielellä ymmärrettävämpi olisi kait sanonta: Joka lasitalossa asuu, sen ei sovi paiskoa toisia kivillä. Hyvä olisi meidän siis aina myös miettiä omaa tilaamme ja antaa se arvo toisillekin.

Tikkutiistaina kerättiin nimenomaan pienempiä sytyketikkuja kuivumaan, sytykkeet olivat tärkeitä aikana jolloin ei ollut tulitikkuja saati kaasusytyttimiä, tulukset ja taulaa vain. Kellokeskiviikkona karjan kaulaan laitettiin jo valmiiksi kellot, kun niitä aliravittuja raukkoja sitten päästettiin myöhemmin laitumille ja metsiin syömään uutta ruohoa jolloin niiden oli pakko kulkea kauaskin; kello kertoi missä lauma liikkui, kun lypsyaika tuli. Kiirastorstain alkunimi taas tulee suoraan ruotsista: skärtorsdagen. Se tarkoittaa puhdistumista. Pitkäperjantaina legendan Jeesus oli sitten pitkään ristillä, kärsi, kuoli ja muuttui Kristukseksi, koska ei sittenkään suostunut kuolemaan, vaan heräsi henkiin kuin parantamansa Lasarus. Näin, varsinkin jos siihen uskoo.

Lankalauantai oli pahan ja hyvän pyhän välipäivä, silloin tradition mukaan värjättiin talvella kehrätyt langat.  Nimitys tulee sekin ruotsista ja on käännöserehdys kuten moni vastaava. Vanharuotsissa pitkäperjantai on langa freadagher ja siitä sanonta siirtyi ensin lankaperjantaiksi, mutta sitten alkusoinnun tähden lauantaille. Pitkä voitti perjantaissa langan.

Kun vielä 1900-luvun loppupuolella pitkäperjantai oli pyhä ja kaikki paikat kiinni, oli eilen kaupoissa vilinää kuin joulumarkkinoilla. Ihmettelimme sitä toisillemme ihan ääneen, kun meidänkin oli pakko hakea kaupasta yksi kokkauksessa tarvittava ja unohtunut ainesosa. Mutta jonot kassalle kertoivat että useilla oli kärryissään tavaraa taas kerran laarin täydeltä. Ei ollut pyhä, vaan arki. Onneksi pikakassa löytyi, sillä täysiä olivat kassajonoisssa seisovien kärryt.

”Niin muuttuu maailma, Eskoni”, kuten Kivi kirjoitti. Tänään sama tungos kaupoissa toistunee. Mutta lankoja ei värjää maassamme enää kuin jokin innokas artesaani, jos muilta puuhiltaan ehtii.

Kaikki maallistuu eikä sille näemmä voi kukaan mitään. En ole uskovainen, mutta hiljainen viikkokin voisi kuulua edes kerran vuodessa ihmisen elämään: mietiskely, tutkiskelu, kaiken olevaisen pohdinta vaikkapa Gauguinin taulun lausein: ”Mistä tulemme, Keitä olemme, Minne menemme?”

Pääsiäissunnuntaina Jeesus kyllästyi ja lähti haudastaan, joka jäi tyhjäksi. Iso kivi oli vieritetty syrjään, sittemmin hän ilmestyi tutuilleen, kunnes katosi taivaan korkeuksiin. Mutta miksi tuota päivää nimitetään sukkasunnuntaiksi. Alkusointu, tietenkin, vaan ehkäpä meidän pitää kunnioituksesta pyhyyttä kohtaan hiipiä kotona sukkasillaan edes aamupäivän ajan.

Jokainen tavallaan. Itseäni jo pelkät alkusoinnut avittavat. Pidän pääsiäisviikon nimityksistä ihan äänneasunsa tähden. Runoudessakin joskus sointu vie tekijää, ei päinvastoin. Kalevalainen kieli oli pitkään osa puheenpartamme ja runouttamme: ”Alahall´ on allin mieli uiessa vilua vettä.”  Tuo on hieno säe, jos kohta sopisi kyllä paremmin syksyyn. Sillä nyt on kevät. Viimeinkin on kevät.

Eilen eli pitkäperjantaina julistin kevään alkaneeksi. Ensinnäkin lämpötila kipusi yli kymmenen asteen ja sen myös tunsi. Toisekseen sinivuokkojen tulva tunki jo maasta, kun vielä pari päivää sitten ruskeitten lehtien seasta katsoi vain pari kolme arkajalkaa, jotka kainosti nostivat päitään.

Kolmanneksi avasin kesäveden saunaan (putki kulkee maanpinnalla ja se on pakko talveksi sulkea) ja lämmitin siinä ohessa saunan ja vesipadankin. Puun tuoksu ja kiukaalla haudutetun koivuvihdan; niin, mikäpä tuoksu ne voittaisi? Neljänneksi saattoi löylyn jälkeen huoleti vilvoitella saunankuistilla ja kuunnella joutsenten ja hanhien ääniä, sekasointuja L. Onervan tyyliin. Onnea? Kyllä. Tämä jos mikä voittaa kyllä kaiken maailman mammonan.

Entä viidenneksi? Vaikka niin, että elämä alkaa kevään myötä taas tuntua elämisen arvoiselta. Kuvittelen, että karhu talviunilta noustuaan ja saatuaan ensi aterian kokee samaa: edessä odottaa uusi aika ja uuden nälkä; ei ruuan vaan kuhisevan ja kihisevän elämän. Vaikka pahuutta on maailma tulvillaan, on hyvyyttä enemmän; on. Se pitää ihan itse vain etsiä ja jos hyvin käy, myös löytää. Vaikkapa ensimmäiset sinivuokot joita mäkemme on äkkiä täynnä.

Kirjoitan tätä aikaisin aamulla, kun vielä on pimeä ja kello vasta viisi. Eilen istuin jo auringossa ja hengähdin ja eikö vaimo tullut kameroineen paikalle. Oli poseerattava vain. Hänen elämänsä on keväällä parhautta ja minua hän kutsuu tuhmukaksi. Kun nyt katson kuvaani, kasvoilta kuvastuu pikemminkin piinaviikon kärsimys. – Tämän blogin kuvat ovat kaikki hänen ottamiaan, paitsi yöllinen kuukuva ja aivan alun vuokko, huom! se oli ensimmäinen sinivuokko joka tänä keväänä löytyi, kirjoitan ylpeänä.

Vaikka on yhä yö, pimeä ei ole, sillä ulkona mollottaa täysikuu. Menen ulos ja yritän kuvata sen, ehkä turhaan kuten usein, sillä vaikka puhelimen kamera on hyvä, ei se mikään ammattivehje ole. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Eikä kuussa kaikki. Kun ulkona rappusilla otan kuvia jokilaaksosta ja sen yllä mollottavasta kuusta, kuulen kaukaa taas joutsenten joilotukset. Niilläkin on kevään tunne rinnassa. Vaisto, joka saa laulamaan. Tekisi mieli yhtyä virteen.

Pääsiäistä juhlistamaan on perheeseemme saapunut myös vanha filosofi Pate, pitkäkarvainen mäyräkoira, kohta 13 v. Tuolla se tuhisee Morfeuksen mailla, mutta näytti jo eilen nauttivan keväästä. Lumi oli sulanut pihalta ja sitä ympäröivästä metsästä enkä enää nähnyt jäljistä missä se kierteli, mutta kaukana ei koskaan. Kun Paten laskee ulos, se on piankin oven takana kiltisti odottamassa sisäänpääsyä. Kerran kun sen unohti, kuului vasta puolen tunnin kuluttua varovainen haukahdus. Ajan kulku lie koiralla toinen kuin ihmisellä.

Taas kerran olemme sen kanssa elämän perusasioiden äärellä: jos ihminen, niin myös Pate kaipaa ruokaa, nukkumasijan, lämpöä, rapsuja ja rakkauttakin. Herkuista emme puhu. Ne lienevät sen elämän todellisin kiintymyksen kohde. Ja sitten syvä uni vaaroilta turvassa.

Vanha koira muistuttaa lasta monin tavoin, vaikka ei enää leikikään. Jopa uteliaisuus herää kun se pääsee lenkille paikkaan jossa muita koiria on liikkunut. Silloin se juoksee kuono maassa sinne tänne ja lukee toisten tervehdyksiä kiihkeästi kuin ainakin nuori. Ikä unohtuu saman tien. Miten lie yhtä iäkkäitten eli ysikymppisten ihmisten laita? Jos laulussa vanha nuortuu kuin lapsi leikkimään ja koukkuselka suortuu, se lienee sittenkin pelkkä laulu vain. Mikä vahinko, jos niin on.

Nyt päivä toden teolla alkaa. Kello lähenee jo kahdeksaa ja kirkkaus on suuri; aamunkoiton punerrus himentynyt enää aavistettavaksi. Mitä edessä on, sitä emme aivan tiedä.

Elämä on sellaista, maailma sellainen. Mutta yksi on varmaa. Pate kaipaa liikuntaa ja ulkoilua ja saa meidätkin mukaansa. Minne menemme, sen tiedämme usein vasta sitten kun olemme autossa ja alamme pähkäillä lenkkipaikan suuntaa.

Varmaa on, että se löytyy kun tarpeeksi monesta risteyksestä on valinnut toisen. Ja kun olemme perillä jossain, lähdemme jalkaisin sinne minne koirakin. Se kyllä tietää mihin tahtoo. Senkin, missä kohdassa on syytä lyödä jarrut pohjaan ja palata kipin kapin autolle. Ei makeaa mahan täydeltä, Pate sanoo, tosin liikuntaa tarkoittaen. Ja kun taas lähdemme ajamaan kohti kotia, se nukkuu jo takapenkillä autuaan unta pienen lapsen tavoin. Ainakin sen elämässä on kaikki kohdallaan. Ja sen myötä meidänkin, tuntuu.

(8.4.2023)