SÄÄTYJEN TALOLLA

Vuonna 2008 julkaisin kirjan Elävät ja kuolleet. Nimi palasi viikonloppuna parikin kertaa mieleen, vaikka kirja on tosipohjainen kertomus 1920-luvulla Helsingin Kalliossa tapahtuneesta murhasta, jonka jäljet, etenkin kuolleen naisen hahmo lattialla, saivat minut aikanaan pysähtymään, kun näin murhatutkimukseen liittyneen valokuvan poliisin järjestämässä näyttelyssä Sederholmin talolla. Innostuin, aloin tutkia ja sain lopulta myös selville murhan syyn, kiitos arkistojen. Ja sitten kuten aina teos jäi ja unohtui ainakin itseltäni. Mutta kirjan nimi alkoi taas elää mielessäni, kun kahtena peräkkäisenä päivänä käväisin täysin erilaisissa tilaisuuksissa. Näin niissä sekä uutta elämää, että elämää, joka oli jo kadonnut, mutta eli silti.

Elävien tilaisuus oli Säätytalolla perjantaina, missä kolme uutta taiteen akateemikkoa nimitettiin ja heille ojennettiin nimityskirjat ihan presidenttimme toimesta. Tunnelma oli hyvä, vapautunut ja myönteinen, kuten asiaan maassamme kuuluu; juhlaa vailla kireyttä. Tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonen aloitti puheet, taideneuvoston puheenjohtaja kirjailija Juha Itkonen jatkoi ja sitten seurasi varsinainen seremonia. Uudet akateemikot olivat näytelmäkirjailija Sirkku Peltola, säveltäjä Kaija Saariaho ja performanssitaiteilija Roi Vaara. Ensin puhuttiin heistä, jonka jälkeen jokainen heistä puhui itsestään.Estyneen Saariahon puolesta puhui hänen tyttärensä, toki Saariahon kirjoittamin sanoin ja  puhui hyvin. Sääli silti vähän, sillä Saariahon olisin omin silmin tahtonut myös nähdä ja äänensä kuulla.

Sirkku Peltola kertoi työstään ja elämästä sydämeenkäyvästi ja selkeästi, lähti perusasioista siinä työssä jossa ihmisen pitää tehdä vaikka mitä, jos Peltolan sanat oikein muistan ”mennä vaikka kiven sisään”. Roi Vaaralla taas oli ajatuksena se, että taiteilijan pitää tehdä jotain jota ei ennen ole tehty.

Siihen sanoisin kyllä, että harvoin se silti onnistuu. Taiteen pitkä historia kertoo usein, että kaikki on jo tehty kaikin mahdollisin tavoin; nyt se vain tehdään taas uudelleen ja uudesta näkökulmasta, ikään kuin uusin elein, sanoin ja sävelin. Taas kerran mieleeni palasi, miten tärkeää on kaiken, myös taiteen historian tunteminen. Siinä jos missä olisi kouluilla työtä muun sivistävän opetuksen lisäksi.

Oman panoksensa toi Sauli Niinistö, joka ex tempore otti mikrofonin ja puhui siitä mitä taide ”maallikolle”, kuten hän sanoi, merkitsi. Presidenttimme oli kuunnellut puheet tarkalla korvallaan ja painanut ydinkohtia mieleensä. Mistähän maasta löytyy hänenlaisena kansanjohtaja, jolla on kykyä, rohkeutta ja sivistystä tarttua kaikkeen ajassa, jopa taiteeseen.

Voisi kai sanoa hyvin yksinkertaisesti, että hän on ollut ihminen paikallaan. Puhumatta edes siitä millaisiin kiemuroihin Venäjän typerästi aloittama ja itänaapurimme alkuun helppona valloitussotana pitämä kampanja on maailmamme vääntänyt ja miten Niinistö on solmun hoitanut. Taakka on ollut iso, ja juuri nyt se on kannettu loppuun vailla selfieitä ja julkisuudelle säännöllisesti kaupattuja eleitä ja elkeitä. Se jos mikä miellyttää minua.

Koska presidentin on pakko vaihtua, on seuraavalla kansan valitulla tukalat oltavat, koska saappaat joihin han tai hon laittaa jalkansa ovat isot, isommat kuin pitkään pitkään aikaan. Omassa rankingissani Niinistö menee viimeisistä presidenteistä kevyesti jopa Koiviston ohi, mutta siihen vertaamisen jätän.

Ja sittenkin alan miettiä menneitä. Paasikivi, ainakin nimen kaltaisesti? Ja miksei Kekkonen, josta olen edelleen sitä mieltä, että Känä oli mies paikallaan tilanteessa joka oli totaalisen toinen ja hävityn sodan vuoksi paha ja armoton. Kekkosen tahdolla, taidolla ja halusta Suomi teollistui, työllistyi ja käytti hyväkseen sen minkä saattoi saada naapurin raaka-ainevaroistakin. Hätätilahallitus julistettiin kun työttömiä oli päälle satatuhatta. Nyt kolminkertainen määrä hoidetaan yhä lisääntyvällä velanotolla, koska se on ah niin paljon helpompaa. Kun nykyhallitus on halunnut miellyttää, se on hoitunut muualta lainattujen setelien viskomisella jokaiseen mahdolliseen suuntaan.

Kekkosen ajan suomettuminen riisti kyllä sananvapautta, se salli vain jonkun mitättömänä pidetyn kuten Kauko Kareen puhua ja olihan Känässä diktaattorin vikaa. Mutta hänellä oli syynsä. Taas kerran nykyisten kriitikkojen pitäisi tuntea historiaa ja tajuta mikä ja millainen Neuvostoliiton ruhjova paine oli silloin. Ja muistaa historiasta sekin, ettei mikään olotila ole pysyvä; sekä onneksi että ikävä kyllä joskus myös onnettomuudeksi, kun maailman heiluri ehkä joskus taas kolahtaa.

Suomessa säilyi kaikesta huolimatta omanlaisensa vapaus, jota hitaasti hivutettiin  kohti sitä demokraattista Eurooppaa, joka ei kuulunut Neuvostoliittoon. Ei tarvinnut silloin kuin matkata Eestiin nähdäkseen, miten kansaa alistettiin. Surkeaa oli elämä siellä ja siitäkin pieni maa selvisi, kun Gorbatsovin korttitalo luhistui ja juopunut Jeltsin hoiti vahingossa loput. Samanlaista keikausta odotan nytkin, sillä jos jotain olen naapurista oppinut, niin sen, että siellä kaikki on aina mahdollista, vieläpä nopeudella jota ei muualta löydy. Kun töpseli irtoaa tai irrotetaan, ei sähköä enää tule ja kaikki pysähtyy ja pakon edessä myös ainakin hetkeksi muuttuu kuten 90-luvulla. Keväänkö lopulla jo? Keväässä kun elää aina toivo, uusi kukoistus.

BORGVIKEN

Seuraavana päivänä oli Maikki Harjanteen muistotilaisuus, joka pidettiin vanhassa seuraintalon näköisessä pytingissä Pikkalassa. Seutu on ollut pitkään ruotsinkielistä ja paikallisin voimin Borgvikeniä yhä hoidettiin. Sinne oli lyhyt matka Maikin ja Mikon kansakoululta, jota kynäaita edelleen ympäröi.

Suuri sali tuli ihmisiä täppösen täyteen. Sitä emännöivät ja isännöivät Maikin lapset Tuuva ja Lauri, hän minunkin poikani, Tuuva taas nuoruuden ystävän ja myös nykyisen ystäväni eli Mikon tytär. He hoitivat kaiken tavalla, joka sai muistotilaisuuden etenemään aivan omanlaista rataansa tunnelmaa ja tunnelmia täynnään.

Ihmisiä riitti ja muistotilaisuus, itse asiassa oikea juhla oli hyvinkin Maikin näköinen alkaen hänen valokuvistaan ja siitä että paikalla oli takki ja kengät ja silmälasit, nekin niin Maikkia. Jäljittelemätöntä.

Usein tuntui, että paikalla oli vielä Maikkikin. Jos mikrofonit olivat koekäyttössä toimineet, ne paukahtelivat heti kun ohjelma alkoi. Ennen vanhaan puhuttiin että ihminen eli hänen sielunsa vaelsi maan pinnalla vielä hetken kuoleman jälkeen; kaiketi Jeesuksen viipymisajan, ja ainakin Borgvikenin salissa Maikki oli edelleen samalla päällä kuin juhlissa usein, oma itsensä joka ainoalla tavallaan. Moniäänisesti hän tekniikankin avulla tahtoi kertoa olevansa paikalla.

Voi myös sanoa, että uskon hänen nauttineen kaikesta kuulemastaan.

Minustako nuo puhuvat noin, ei kai? Ja sitten hitaasti kasvoille leviävä hymy, jossa tasaista tyyneyttä ja silti myös oikeaa itsetuntoa ja tyytyväisyyttä. Niin sen täytyi olla ja tuntui että kaikki läsnäolijat pienimmästä vanhimpaan sen myös ymmärsivät.

Itse olin muistelupuheenvuoron sijasta saanut aikaan jonkinlaisen runontapaisen jonka sitten siinä juuri ennen lähtöä lausuin. Pitkä runo annettiin minulle noin vain kun Maikkia mietin ja kun puhuin mikrofonikaan ei paukkunut, mistä pitäisi kaiketi sanoa Maikille kiitos.

Kiitos myös pitkästä ystävyydestä.

Siteeraan tähän vain kolme viimeistä säkeistöä, joissa kuitenkin lienee ydin. Ihminen voi olla kuollut, mennyt pois, kuten niin kauniisti sanotaan, mutta joidenkin elämä jää tänne silti yhä ja jatkuu jälkeentulevissa. Maikin yli sata tehtyä kirjaa ovat todisteena siitä vielä kauan.

”Tuntuu, ettei tämä ole totta

eikä ehkä mielessämme olekaan.

Voihan olla että yhä tunnet kevään,

vilkaiset isoa ikkunaa, otat kynäsi,

teroitat ne kuntoon, etsit paperin

ja alat jälleen kerran täyttää sitä.

—-

Siitä se lähti ja nytkin lähtee, elämä.

Aina sinä teet ja teet ja teet,

piirrät jotain kiinnostavaa uutta.

Sellaisena olet täällä olemassa vielä

vaikka jossain muualla myös nyt;

siellä minne mekin joskus päädymme.

—-

Minne, sen tulemme kyllä tietämään.

Siihen saakka on mentävä eteenpäin.

Ja vaikka saattaa olla totta se,

että siellä minne vasta äsken lähdit

tuskin näkee kovin paljon valoa,

uskon, ettei täysi pimeyskään

saa kynäsi liikettä pysähtymään.”

APRILIS, HUHTIKUU

Maikin muistotilaisuus osui sopivasti aprillipäivälle, sekin vielä. Niin kuin hän senkin olisi itse järjestänyt. Iloa, hulluttelua ja silti myös elämän vakavuutta. ja sitten aurinkoa koko salin täydeltä; sää suosi, totta kai. Yhteislauluakin a la Maikki.

Tänään 2.4. kun tätä kirjoitan on puolestaan Casanovan 298. syntymäpäivä – kahden vuoden kuluttua syntymästä on siten kulunut 300 vuotta. Ja yhä tuon jo aikanaan narrina pidetyn häntäheikin noin 6000-sivuiset muistelmat ovat hengissä ja kuvaavat 1700-lukua tavalla johon kukaan toinen ei ole pystynyt.

Ihminen tekee, aika päättää. Työ, taiteen ydin jää, kun sen tekee aidosti ja halulla. Vilpittömyys on taidon ohella olennaisinta. Kaikkea Maikissa riitti. Taide on on pitkä; maalaustaide kymmeniä tuhansia vuosia vanhaa, musiikkia on harjoitettu ainakin laulaen saman verran jos kohta ilman nuotteja; parhaat kirjoitukset ovat nekin kestäneet jo tuhansia vuosia. Ja aina alalle ilmestyy uusia ja uusia yrittäjiä. Siitäkin huolimatta että taiteen asemaa juuri nyt halutaan monin tavoin horjuttaa.

Nuo kaksi tapahtumaa humahtivat jo vauhdilla ohitse, mutta moni asia jäi täksi sunnuntaiksi mieleen: monenlaiset tunteet, mitä erilaisimmat ihmiset, joita taide ja taiteentekeminen yhdisti ja tulee aina yhdistämään silloinkin kun taidetta ajetaan sivupoluille. Se vain ei suostu siihen. Kuva säilyy, sana jää.

Nyt on sunnuntaiaamu, pyhäpäivän aurinko noussut jo ja kellokin puoli yhdeksän. Uusi päivä on alkanut, jälleen tuntematon pala ja hetki elämää, jota vielä äsken ei ollut. Kaikki on aina edessä, jos kohta heti myös takana. Mikään ei toden totta ole pysyvää ajassa, ellei sitten ihmisen omat, joskus jopa elämänpituiset ajatukset.

Ajan ja sen kulun välissä olemme yhä me, kuten myös tuolla ulkona luonto, juuri saapuneet linnut jokilaakson tulvajärvellä. Vaikka pakkanen pitää öisin edelleen pintansa, se ei voi keväälle sittenkään enää mitään. Parvi kottaraisiakin on jo saapunut ja nuo J. H. Erkon murhelinnut näyttävät kaikkea muuta kuin surullisilta valmiina taas kerran luomaan uutta elämää. Se ja vain se on myös ihmisen tehtävä, josta on pidettävä kiinni. Siihen päädyn aina, kun tuota alan miettiä. Ilman jälkeentulevia ei meistä jää jäljelle mitään.

(2.4.2023)