On aikainen lumisen päivän aamu, maaliskuun alku, ja sitten kohta päivä ja iltapäivä ja menossa kaiken aikaa elämä, joka katoaa, kuten jokaisella meistä joka hetki. Mutta juuri nyt elämä tuntuu kaiken lisäksi tyhjältä. Ja siihen löytyy kyllä selitys: vielä äsken aikani täytti kirjoitustyö joka antoi päiville mielekkyyttä. Sanojen ja lauseiden avulla puskin eteenpäin aamusta iltaan ja nukuin jopa yöni hyvin.

Jos olisin jäänyt eläkkäälle kuten sille jäädään, missähän ja millainen olisin nyt. Mutta eläkkeelle en taida päästä tästä ammatista koskaan. Itse asiassa se ilahduttaa minua, sillä edellytyksellä toki, että jostain edelleen annetaan myllyyn jauhettavaksi aina lisää ja lisää ajatuksia, ja kuten toiveikkaasti tuumailen: mieluummin uusia kuin vanhoja.

Tällainen olen yhä eli latinaksi näin: Ego sum qui sum, olen mikä olen. Mutta niin kait on ollut ennenkin, että juuri oman työn kanssa elän paremmin. Ilman sitä olen heti toinen, toisenlaisessa maailmassa, orpona ellen ihan piruparkana. Kun taas työn täyttämä maailma antaa mahdollisuuden myös kaikelle muulle tärkeälle: yhteisyydelle, rakkaudelle – ja joskus jopa ilolle.

Muistoja, muistoja. Olin vielä äsken eli pari päivää sitten koneen äärellä voimalla olemassa, kun sitä tekstiä naputin ja tunsin samalla että elin. Mutta taas vajoan alas sillä työ kerta kaikkiaan on poissa, lopussa, ohi ja kaikki se mitä sen tekemiseen tarvittiin on mennyttä, muuttunut kirjaimiksi sähköisille sivuille. Kirja on jo muualla luettavana ja palaa kyllä sitten taas kommentein kunhan palaa. Vielä siinä on vaikka mitä isoa ja pientä hiottavaa, korjattavaa, paikattavaa ja kaikkea muutakin muutettavaa, sen tiedän jo kokemuksesta. Kuten kaikessa työssäni on aina ollut –  ja paha sanoakin: on varmuudella aina oleva.

Tätä ammatti sanojen kanssa tarkoittaa, ja se on varmaankin jokaiselle sanatyöläiselle samanlaista. Tehty työ jää myös aina taakse eikä sen varassa voi roikkua enää lainkaan. Työ on ohi saman tien aivan kuten  aika. Ja kun kirjoitin tuon lauseen, hujahti osa elämästä taas jonnekin menneeseen. Sen palauttaa enää vain teksti jos sen itse vielä uudestaan lukee. Tai sitten kyllä myös muisti.

Hyvä että edes se. Ilman muistia ei ole menneisyyttä. Ja ilman menneisyyttä ei ole tulevaisuutta, on lisättävä. Sitä kohti silti menemme, eikä jarruja ole, ellei niiksi laske jo niin yleistä tapaa paeta eli kaikenlaisia ja kaikenasteisia huumeita ja niiden liukumäessä sitten lopullista jarrua, joka tosin meitä jokaista muutenkin odottaa: kuolemaa. Ellei sitten usko elämän jatkumiseen jossain toisessa todellisuudessa.

Kuolema on ainoa varma ja ennustettavissa oleva asia meistä jokaiselle. Ylistän silti työtä ja toimintaa, kaikkea puuhaa ainakin tällä alalla, vaikka kirjojen, niiden tekemisen, lukemisen ja leviämisen (levittämisen) edessä on aina vain uusia ja suurempia vaikeuksia. Itse työ auttaa, pelastaa, pitää pystyssä silti, se antaa merkitystä, ainakin joskus. Ei ehkä muille, mutta usein sentään edes itselle.

Kokemusta siitä alkaa jo olla 58 vuoden verran. Tiedän kyllä, että jokainen kokee kirjan ja sen tekemisen ja lukemisen laillaan. Senkin tiedän, että jos työ ei ole mielekästä, sen merkitys lakkaa olemasta. Silloin se ei enää ole työtä, vaan pelkkää pakollista uurastusta, jota moni joutuu kyllä myös tässä elämässä yllin kyllin kokemaan.

Mekaaninen työ toistaa ja puuduttaa, voi tavallansa tappaakin. Itse taidan olla sittenkin onnekas, koska koen oman työni sellaiseksi, että haluan tehdä sitä niin kauan kuin voin; niin kauan kuin pää suinkin kestää. Sormetkin voi korvata vaikka isovarpaalla, minkä osoitti aikanaan Christy Brown, jo aikaa maailmasta kadonnut. Jonnekin päivästä pois (Otava, 1970) oli kirjan nimi ja suomennos taisi olla itsensä Saarikosken. Olikin, kun tarkistin.

Yritän nyt lohduttaa itseäni tutuin lausein siitä, että urakka on joka tapauksessa lähes pulkassa. Työ tekijäänsä kiittää, kas siinä vanha kaunis sanonta. Kissa kiitoksella elää, koira päänsilityksellä, sanottiin ennen myös. Kiitostako me skribentit odotamme sitten kun työn tulokset ovat muidenkin nähtävillä?

Tästäkin pitää ottaa pieni pohti, kuten Tuomas Anhava aikanaan sanoi. Mitä kaipaa ihminen todella, tämä olento, eläimestä kehittynyt ja eläintä yhä sisällään kantava. Millä ja mistä hän todella elää, kun emme puhu työstä ja sen antamasta voimasta, saati sitten polttoaineesta eli ruoasta. Aina tarvitaan myös hengen ruokaa, tai ainakin sitä  tarvittaisi yhä enemmän. Sillä moni asia on maailmassa jo toisin kuin ennen.

Eläimiä olemme osin yhä, sen todistaa nykyaikakin sotineen, vaikka tavallisia eläimiä emme sittenkään ole. Meidät erottaa eläinkunnasta sentään kyky nauraa jopa itselle, kyky ajatella johdonmukaisesti ja tallentaa tietomme sekä käsitys ajasta jonka olemme itse luoneet. Siinä jotain erityistä, ainakin aluksi. Toki paljon löytyy eroja eläimiin muutenkin, tekniikasta ja sen kehityksestä puhumattakaan.

Tekniikka, niin. Tuntuu, että hitaasti muutumme tekniikan jatkeiksi ja siitä tulee uusi valtiaamme, pahin mahdollinen tyranni. Tekoäly tulee ja tekee yhä enemmän kaavamaista työtä jossa luovuudella ei sittenkään ole sijaa. Ja me otamme kaiken ihastuneesti vastaan, siltä näyttää. Olemme jo nytkin aika omalaatuinen eläinrotu ja aina oudommiksi muutumme, kun maailman ja ihmiskunnan kehitystä ennustaa. Kulttuuri, tuo hengen maanviljely, on sekin vaihtumassa tai jo vaihtunut  joksikin muuksi; pelkäksi viihteeksi jolla itse asiassa tapetaan sitä mistä pitäisi iloita ja nauttia: elämää, aikaa, itse elämisen ja sen kehittämisen halua.

Näin ei kai pitäisi olla. Ihmisen ehkä kuuluisi elää niin, että tuolla edessäpäin olisi jotain suurta, jotain parempaa, joka tekisi elämästä kaiken työn ja tekemisen arvoista. Löytämisen ilo on tärkeä. Ihmettely myös. Ihmisen kuuluisi samoin olla hyvä, ei paha. Hänen pitäisi kyetä kehittymään ja edistää paitsi omaa myös muiden elämää niillä tavoin joilla hän siihen kykenee. Hän kykenee, jos haluaa. Jollei anna periksi ja luovuta.

Mitä kaikkea mutisenkaan nyt, kun koittaa taas aamu. Ollaanpas sitä oudon filosofisella tuulella, hyvä herra H. Työn puute, tyhjä hetki kirjoittamisten välissä saanee sen aikaan, tylsimys. Nouse ja tee jotain! Kello on jo yli seitsemän ja ulkona aivan valoisaa. Lunta on sadellut, ensin millin pari, siten sentin jos toisenkin ja lunta sataa ja sataa yhä. Tosin pakkasta lienee vain muutama aste. Uusi päivä alkaa, piha odottaa kolaajaa.

Herää horkastasi kokonaan, senkin pöljä, kolaa piha ja aloita seuraava kirjoitustyö! Näin komennan itseäni kuin kouluttaja koiraa. Ja mikäpä siinä, mielelläni ryhtyisin taas töihin, tekisin ihan mitä tahansa. Runoutta, proosaa, lastenkirjan, esseitä, tai entäs sitten novelli jos toinenkin? Onhan maailmassa aiheita, sellaisiakin, jotka yhä voisivat sopia myös minulle.

Toki tulee halu katsoa jonnekin taas ja aloittaa heti uutta. En todellakaan osaa lojua, olla jouten, olla ja oleksia, vaikka vanha sanonta kuuluu että pitäisi antaa kaivon täyttyä. Jos ei ruumiin niin ainakin pään pitää silti tehdä jotain, ihan mitä tahansa ja mieluiten sen pitäisi kirjoittaa sanoja, lauseita, kappaleita, lukuja, kokonaisuuksia. Silloin olen taas kerran pelastettu, jos uskonnon termeillä puhuisi. Halleluja! Ja kiinnostus sanaa kohti herää heti. Kun tutkin mitä se tarkoittaa, luen että se on translitterointi hepreasta ja tarkoittaa Kiitäkää Jahia – siis  Jahvetta, siis Jumalaa.

Kiitäkää häntä te, jotka häneen uskotte. Siinäkin on suuria eroja kun maailmaa katsoo. Joillakin, todella suurella osalla maailman kansoista on yhä Jumala, joillakin kuten monilla kiinalaisilla Raha, joillakin sielun vaellus, joillakin sitten vain arki ja köyhyys ja joillakin pelkkä tyhjyys. Kuka minnekin on syntynyt, millaiset olosuhteet saanut. Tasa-arvoa ja oikeutta ei kaikkialla lainkaan ole. Monilla ei edes ruokaa.

Olemme kyllä kaltaisia, mutta emme koskaan samanlaisia.Totta, erilaisia sittenkin myös olemme. Kenellä Jumala on, kenellä ei. Tohtori Murken kootut tauot (Otava, 1962) palaa mieleen, Heinrich Böllin nerokas novelli. ”Oi sinä korkeampi olento jota me kunnioitamme” – tuo tai jotain vastaavaa kirjassa oli, kun tohtori Murken piti korvata sana Jumala esitelmässä neutraalilla ilmaisulla; määritelmällä joka sopisi jokaiseen uskontoon.

Böll oli monella tavoin edellä tätä aikaa, jota hän ei millään voinut nähdä, silti aavisti.

Kumartakaamme siis mitäänsanomattomuutta; siinäpä muuten sana. Todella. Parasta olisi vain kyykkiä täällä suu supussa tekemättä mitään. Kun emme kirjoita mitään, sano mitään, emme loukkaa ketään. Ja silloin kaikki on hyvin?

Ah, tätä maailmaa. Mieleen palaa William Empsonin runo Just a Smack at Auden. Tässä siitä vähän alkua:

“Waiting for the end, boys, waiting for the end.
 What is there to be or do?
 What’s become of me or you?”

Runo on pitkän pitkä, mutta sen sanoma on heti alussa, ensi riveillä. Ja kaikki mitä teemmekin tähtää takaovelle. Loppua odottelen minäkin, mutta en ihmiskunnalle vaan sen typeryydelle. Nyt vanhoja hienojakin kirjoja hurskaasti ja halulla muunnellaan, sensuroidaan, vanhaa tekstiä oiotaan ja siis turmellaan (eikö ole tekijänoikeuslakia enää?), vaikka meidän kai pitäisi ymmärtää, että maailmassa on ollut sekä historiaa että tapahtunut myös kehitystä, jossa kaiketi paraikaa elämme.

Saarna siis vain jatkuu vain ja jatkukoon. Historia on menneisyyttä ja kertoo ja todistaa siitä kaikella säilyneellä kulttuurilla. Musiikki, taide, kirjallisuus. Kirjatkin säilyvät, vaikka ovat paperia. Sähköiset vempaimet katoavat, täyttävät täällä meilläkin vanhentuneina vajaa, niiden tietoa ei enää romun uumenista löydä. Mutta kirja on pysyvä, vaikka kuinka hauras. Paperi palaa, mutta aina jokin kirja jää. Siinä on taikaa.

Ennenkin kirjoja on tehty jokaisella mahdollisella tavalla, mutta alkuun pääosin hyvällä, senhetkistä tietämystä jopa kunnioittaen. Jokainen vanha kirja kertoo menneisyydestä. Löytyy huonoa, mutta se katoaa ja sitten löytyy varsinkin hyvää, suuria klassikoita. Ne pitää osata lukea ja katsoa menneisyyden kautta, ymmärtää niiden synnyinaika, sillä menneisyyttä emme voi koskaan muuttaa. Ja silti siihenkin on nyt ryhdytty uuden typerän kulttuurin innossa. Ihmisiä saa kyllä opettaa ja valistaa, mutta kun jokin idiootti Disney (tarkoittaa firmaa) tai heikkopäinen kustantaja puuttuu jo tehtyyn ja sensuroi menneisyyttä, poistaa ja muuttaa käsitteitä, ei puuhassa ole enää tolkun tolkkua.

Ihmisen kuuluu toki kehittyä, mutta noin se ei tapahdu. Pengo historiaa, tutki menneisyyttä, opi siitä jotain ja tee itse jotain entistä paremmin. Siinä lähtökohta. Lienee hurskas toive, ja tuntuu että pelkästään hurskas. Toiveista harva toteutuu, sillä maailmassa ”hulluus kukkii kevyesti”. Sen kirjoitti Paavo Haavikko ja kirjoitti myös:  ”Niin monta kertaa jos ja harvoin kun.”

Kirjojen muuntelu on niiden häpäisyä (Roald Dahl parka); toiminta on samaa kuin Hitlerin kirjaroviot, en näe niiden välillä suurtakaan eroa. Dahlin satiireihin (Rakkaani, kyyhkyläiseni) mahtuisi hyvin kertomus tämän päivän sensuroijista. Hulvatonta lukemista olisi luvassa, uskon. Ehkä jostain vielä ilmestyy Dahlin inkarnaatio. Satiirikkoja tarvitaan!

Sensuuri kuului kommunismiin. Koskas kielletään Hanhiemon sadut tai veljekset Grimmin tarinat? Koskas kielletään väärät klassikot, ja sitten me uudet puhdasmieliset kirjoitamme paremmat tilalle. Vain me tiedämme mikä on oikein ja totuus!  Me ­– eivätkä ketkään toiset! Me, me ja me…

Voi, oi ja voi. Tähän saa saarnani päättyä, yhteen huokaukseen: emmekö me todellakaan ymmärrä, että jokainen aikakausi tekee samat vääryydet mutta toisin ja toisille kuin ennen! Kaavat toistuvat aina uudestaan. Aina on olemassa sorrettuja ja sortajia. Vaaka ja tasapaino vain vaihtuvat. Siinä varsinainen opetus, jonka omakohtaisesti näimme ja näemme tuolla naapurissa. Kansanvallasta, jolla piti poistaa tsaarinvalta tuli nopeasti kommunismin kuolettava yksinvalta. Ja niin kansalta vietiinkin valta, ja taas se jälleen on siellä viety.

Näin kävi rajan takana, mutta muuallakin sama peli jatkuu laillaan, maailma ja sen aatteet muuntuvat, alkavat ja muuttuvat taas. Vuorovesi johtuu kuusta, mutta tämä ihmisen tyhmistymisestä? Ja aina on kiire. Voi tätä hoppua, ei tule loppua loppua loppua, kirjoitti Kirsi Kunnaskin, vaikka kyse oli vain perunoiden kiehumisesta kattilan vankina.

Onhan perunan hyvä kypsyä, sillä pehmeänä sitä on helpompi syödä. Mutta sama koskee myös ihmistä. Ei syöntimielessä vaan kypsymisessä. Jos emme me opi mitään menneestä ja nykyisyydestä, ei tätä maailmaa kehitä kukaan muukaan; eivät edes delfiinit saati torakat. Ja siihen saa saarna päättyä. Vihoviimeiseksi toistan taas: jos ihmiskunta ei enää lainkaan tutki ja ymmärrä historiaa, ei edes sillä ole juurikaan toivoa.

(4.3.2023)