Vuonna 1966 tammikuun lopulla tapasin Rautatalon Columbiassa, tuossa Alvar Aallon suunnitelemassa marmorikahvilassa nuoren tytön, jolla oli mustavalkoiset jalkapallosukat, parin millin tukka ja marimekkokauhtana yllään. Kesäkuussa olimme jo naimisissa ja joulukuussa samana vuonna syntyi poika, ainoa lapseni Lauri.
Tyttö työskenteli silloin Marimekossa, jonne oli vain marssinut Armi Ratian puheille, hakenut töitä kun oli nähnyt ilmoituksen jokapaikanhöylästä ja saanut. Ehkä Armia oli ruvennut huvittamaan hakijan rohkeus; kyllä aivan muunlaista taitajaa oli haettu. Pian tapasin jopa Arminkin ja sitten myös Jouko Turkan ensimmäisen kerran; Turkka ohjasi samana vuonna Ylioppilasteatteriin Peter Weissin Yövieraat, jossa Maikki tietenkin näytteli. Sittemmin Turkka tuli myös muuten ohjaajana tutuksi.
Tytöstä taas kasvoi äitiyden ja vuosien myötä itsenäinen nainen ja opiskeltuaan neljä vuotta Ateneumin Taideteollisessa kuvamaataidonopettajaksi, hän innostui aina vain enemmän maalaamisesta ja sitten kuvittamisesta, omista lastenkirjoista. Ideoita riitti, mutta myös halua ja voimia toteuttaa niitä.
Hän, alkuaan Maija-Liisa Saksman muuntui sitten vuonna 1975 Maikki Harjanteeksi, minkä sukunimen hän sai ystävältäni Mikolta, kun he vuorostaan menivät naimisiin eromme jälkeen. Nopeita olivat tuolloin elämän ja ajan ympyrät. Nopeita vuodet.
Kun Maikki oli tehnyt ensimmäiset lastenkirjansa, hän kysyi minulta neuvoa kustantajasta. Vaikka olin Otavan virkailija arvelin, että WSOY:llä oli sillä hetkellä enemmän rahaa ja paremmat mahdollisuudet markkinoida Minttuja, mikä tuohon maailmanaikaan oli myös totta.
Niinpä Maikki vei käsikirjoituksensa Asko Rysälle ja sai sen ja muut ensimmäiset Minttunsa myös saman tien läpi. Opettajanura jäi, vapaan kirjailijan alkoi. Ensimmäisiä Minttuja saa muuten edelleen ntamo-kustantamon nettikaupasta.
Suosio oli pian yllättävän suurta. Otavan lastenkirjaosaston Marja Kemppinen kiinnostui Maikista myös ja ihmetteli minulle ääneen, miten Maikki ne Södikalle oli vienyt.
Muistan kuinka puhuin jotain pyöreää ja levittelin käsiäni, en kertonut totuutta; sitä, että syypää siihen olin ollut minä. Mutta Marja ryhtyi toimeen eikä kestänyt kauaakaan kun Maikki oli myös osa Otavaa. Ja hyvä niin. Pitkän uran hän siellä tekikin ja hyvin Otava hänestä huolehti Tiina Eskolan pysyessä luottotoimittajana aivan loppuun saakka.
Mintun kumppaniksi ilmestyi Vanttu; mitä ja ketäpä ei olisi ilmestynyt. Käden, kuvan ja sanan yhteys oli aina saumaton.
Meidänkin yhteytemme säilyi vaikkeivät ensimmäiset eronjälkeiset vuodet aina ole helppoja. Mutta poika oli kummankin lapsi ja Maikki Maikki, aina oma itsensä varsinkin kun alkoi tuntea maata jalkojensa alla. Usko omiin kykyihinsä löytyi ja pysyi. Paitsi muita, ihmisen on hyväksyttävä ennen kaikkea myös itsensä. Ystäviä jo olimme ja ystävinä myös pysyimme.
Maikki teki töitä enemmän kuin mielellään ja piti ihmisistä. Hän kokkasi iloisesti suurillekin seurueille ja kokkasi hyvin. Todistan. Varsinkin julkisuudessa hän esiintyi usein kuin kirjansa henkilö, hilpeä lapsiaikuinen pukeutumisine kaikkineen, mutta se oli kyllä sittenkin pintaa. Vaikka joskus näytti kuin kyseessä olisi ollut eräänlainen sirkus-Peppi eriparisine sukkineen löytyi ulkoasun alta oikeaa Astrid Lindgrenin Peppiä, tämän neuvokkuutta, kekseliäisyyttä ja sitkeyttä.
Sisimmässään Maikki oli sellainen: myös viisas ja osaava kuvittaja-kirjailija, joka tunnisti lapsen itsessään ja loi lasten koettavaksi tutun ja silti hieman salaperäisen maailman yli sadan kirjansa sivuilla. Maikin tyylin tunnisti heti. Silti seuraava seikkailu oli aina erilainen. Luova luo.
Arki oli useimpien kirjojen lähtökohta, lapsien ymmärtämä, mutta arjen yksityiskohdat kasvoivat merkitseviksi, tikusta tuli asiaa. Monet tapahtumat ovat saaneet alkunsa Siuntion ikivanhan puisen kansakoulun kodista, jonka tontin etupuolta reunustaa Maikin itsensä suunnittelema ja maalaama korkea tolppa-aita: värillisten piirroskynien tehtävänä oli paitsi kertoa kuka talossa asuu, pitää myös koirat pihalla. Ja pihalla ne pysyivät aina oman elämänsä päättymiseen saakka. Ja sitten oli taas uuden pennun vuoro.
Sama kirjojen kanssa.
Myös aikuisille Maikki halusi kirjoittaa ja silloin olimme yhteydessä enemmän. Lapsuusmuistelma oli todella hyvä, yksi sen kirjavuoden parhaita, mutta ei siitä ääntä pidetty. Lastenkirjailijan leimako oli liian pinttynyt? Sen paremmin ei käynyt runoteokselle Koska, jonka ntamo-kustantamo julkaisi ja jota sieltä näköjään yhä saa tilata, kun nettiä vilkaisin.
Olin itsekin ihmeissäni kun Maikin aikuisproosaa tai sitten runoja ensimmäistä kertaa käsikirjoituksena luin; mikäs uusi ulottuvuus se tämä on, ajattelin, sillä myös runot olivat oikeita ja koskettivat. Ei ollut vaikea sanoa että puolsin hänelle vahvasti julkaisemista.
Mutta maamme on usein tällainen: kun ihminen saa yhden leiman, se ainokainen leima myös pysyy. Maikki pysyi siten lastenkirjojensa Minttuna loppuun saakka, vaikka olisi halunnut tehdä myös muuta, kuten tekikin: proosaa, maalauksia ja muutamana vuoden ajan eräänlaisia suurikokoisia kudottuja kuvakudoksia. Halu uudistua, kehittyä ja mennä eteenpäin säilyi. Se jos mikä oli ja yhä on jokaiselle meistä tärkeää.
Ensimmäisen kirjan nimestä tuli vuosien myötä myös suosittu nimi tyttövauvoille. Kirjoja on myyty, lainattu ja luettu ääneen pienimmille todella paljon ja niitä luetaan edelleen. Viimeisin Minttu (Minttu ja kadonneet kirjat) ilmestyi Otavalta vuosi sitten helmikuussa 2022. Silloin oltiin jo menossa kohti kevättä.
Nyt on taas uusi kevät, kevään kynnys eikä Maikkia enää ole. Monet kirjat katoavat lopullisesti, mutta hyvät jäävät ja löytyvät taas. Näin käy varmuudella Maikin tuotannolle. Niiden mukana säilyy ihminenkin, itse tekijä, joka vankkumatta seisoo kirjojensa takana ja katselee pieni ilkikurinen ja hieman hämillinenkin hymy huulillaan yhä uusia lapsia, jotka hänen kirjoihinsa tarttuvat. – Pitävät minusta ja kirjoistani, ja mikäs, saavat vapaasti pitää, kuulen hänen nytkin hitaasti ja varmasti sanovan.
(3.3.2023)