Laskiaisviikko on nyt. Mäkeä ei entivanhaan laskettu, vaan laskiaisena laskeuduttiin paastoon ennen pääsiäistä. Harva sellaista enää täällä tekee, vaikka monilla uskonnoilla on vanhaa perua olevat traditionsa, joista pidetään yhä sitkeästi kiinni. Kyllä paasto sinänsä voisi joskus tehdä elimistölle silti hyvää.

Mutta liikkeelle laskiaisena yleensä nykyään lähdetään ja lapsilla on pulkkansa. Nyt myös saatiin lunta juuri tarpeeksi siihen iloon. Jo eilen, laskiaissunnuntaina me taas teimme oikein laskiaisajelun (hevosvoimilla tosin, ei hevosella). Laskiainen vai laiskiainen, miten vain. Tarkoituksena oli kuitenkin nähdä vähän taidetta ja luontoakin. Sitä näimme paljon, mutta taidetta sittenkin vähemmän.

Arpa heitti meidät Saloon, jossa yksi tämän maan sympaattisimmista taidemuseoista sijaitsee vanhassa veturitallissa. Kaikkea olemme siellä jo ehtineet nähdä, hyvää ja sitten sitä mikä ei kosketa, ainakaan itseä. Jokaisella on ja saa olla makunsa. Tade kuu mushi, Some prefer nettles, Kukin makunsa mukaan on Junichiro Tanizakin ikiaikaisen hieno teos eikä sen nimeäkään voi moittia. Paikkansa pitää.

Tällä kertaa Salon taidemuseossa oli esillä joukko turkulaisia taidegraafikoita. Suurin osa sellaista, ettei yhteyttä syntynyt, aika paljossa sisutustaidetta minun vinkkelistäni. Ainoa josta pidin oli Laura Manninen  ja hänen sarjansa Lowlands, ehkäpä ihan siksikin että se oli Skotlannista, siinä oli megaliittejä ja mustavalkoinen menetelmä oli kiinnostava; pohjana oli selvästi valokuvaa, josta sitten oli kuitenkin tehty grafiikkaa. Hm. Täytyy opetella tuo menetelmä joskus.

Kaunis on yhä vanhan veturitallin piskuinen yhden näyttelyhallin seinän  sisäovi, joka johtanee jonnekin salattuun, kenties tonttujen veturisäilöön? Vihreässä on juuri oikea sävy minun silmilleni.

Museon kahvilassa joka valitettavasti mutta ymmärrettävästi oli kiinni (lisäksemme oli liikenteessä vain toinen pariskunta), oli seinällä yhä esillä vanhaa Saloa valokuvissa. Jo niitä kannatti katsoa. Mennyt tuntuu paremmalta, aika rauhallisemmalta, ihmiset onnellisimmilta. Vaikka tietenkään niin ei ole ollut. Ajallinen etäisyys luo idyllin ja nostalgian, joka vaikuttaa kuin aamun sumuverho suolammen yllä. Kun sen rannalle kävelee, uppoaa. Mutta kun kauempaa katsoo, on ihastuksesta mykkä.

Pidin myös kahvilan ikkunataiteesta. Pihalla vanha veturi. Samanlaisen voi nähdä myös Lohjan asemalla sijaitsevassa kahvila Resiinassa, sen pihalla siis. Vanhassa höyryveturissa on taikaa ja magiikkaa. Muistan aina miten lapsena seisoimme Eläintarhan sillalla ja odotimme että peitymme alla kulkevan veturin höyryyn. Ja peityimmehän me!

Nopeasti oli näyttely tutkittu ja näkemisen nälkää yhä jäljellä. Niinpä ajoimme muutaman mutkan kautta Fiskarsiin, jossa emme aikoihin olleet käyneet. Jo matka oli elämys, varsinkin pikkuteillä. Vaikka lunta ei tuntunut sataneen paljoa, puut olivat eri mieltä, niin nuoret koivut kuin jotkut havupuutkin, männyt lähinnä. Nöyrästi meitä kumartavia runkoja olivat teiden varret täynnä. Otimme kumarrukset yhtä nöyrästi vastaan.

Olimme ajatelleet että hiihtoloman alun takia Firskars on täynnä kävijöitä. Vaan hiljaista oli. Pari paikkaa sentään piti ovia auki, kuten jokikin, joka virtasi tummana ja alati kauniina lumisten maisemien ja rantojen vanhojen puiden keskellä.

Onkohan Fiskarsissa koskaan sellaista aikaa, ettei maisemasta jotain kaunista löytyisi? Epäilen.

Sorsien sympaattista narinaa kuuli nyt vähän, koska paikalla uiskenteli vain muutama, kaiketi siksi että joki oli auki kauttaaltaan. Vapaasti virtaavaa vettä riitti niille vähän kaikkialla, järviä lukuunottamatta.

Myös vanhat rakennukset ja sekin että niitä, mm. puista pientä paloasemaa, taas kunnostetaan, tuo Fiskarsin miljöölle jo kosolti krediittiä. Sama pätee tuotenäyttelyyn ja jopa kauppoihin. Vähiinpä jäivät ostoksemme, ne suoritettiin silmin. Kuppi kahvia silti löytyi, joimme kahvilan rauhassa cappuccinot, hyvin ja huolekkaasti tehdyt. Sitten kiersimme jokea vielä kerran ja kiitimme. Fiskariin on aina hauska tulla lepuuttamaan silmiä luonnon taiteen edessä.

Takaisin ajoimme Antskogin kautta samaa tietä jota olimme tulleetkin. Halusin nyt kuvata jo tullessa minussa ihmetystä herättäneen näkymän, joka silloin tuntui ainutlaatuiselta. Ja löytyihän se sitten vähän Antskogin notkelman jälkeen.

Puu, iso ja nöyrääkin nöyrempi koivu oli päätynyt kunniaportiksi koko tien ylle. Näinkin luonto joskus toimii, on ihmiselle suopea ja kumartaa häntä, vaikka jos totta puhutaan ihmiskunta ei nykytoimillaan tällaista suhtautumista enää mitenkään ansaitsisi.

(20.2.2023)

P.S.

Herra Huu täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Tässä mies ensimmäisessä eepoksessaan vuonna 1973.

Tässä taas hänen nykyinen asuinpaikkansa Niemelän mäkitorpan mäen päällä vuosien harhailun jälkeen. Aitalla on ikää lähes kolmesataa vuotta. Pärekatto on jouduttu muuttamaan ja semptaloimaan, kuten lapsuudessani sanottiin.

Ja tässä vielä muuan nuorehko mies, joka edelliset nostot aiheutti. Siksi että sille on annettu nimeksi Herra Huu. Vaimoni tytär löysi Kulkureista tiedon rescue-koirasta, joka odottaa noutajaa Romaniassa. Liikuttava kuva. Jos voisi, niin voisi, mutta en voi muuta kuin postata kuvan ensin omasta Huustani ja sitten koirasta, tuosta samannimisestä. Kunpa hyvä kohtalo löytäisi sillekin hyvän kodin.