Helmikuun helmiä on ollut harvassa, ellei niiksi lasketa keväisiä päiviä, jolloin lumi on lähes sulanut, maa vihertänyt jo hieman ja joki virrannut taas vapaana. Kaunista on ja kauneudesta pidän, ja varsinkin nyt kun jo sulanut lumi saapui taas peittämään maata ja joenvarren pensaita ja puita. Kontrastitkin ovat kauneutta – mustavalkoisuuden nostalgiaa.

Vielä emme voi alkaa odottaa lehtipuiden silmujen aukeamista, onhan helmikuu talvikuukausi. Silti pajuihin on auennut pehmeitä pörheitä kissoja, vaikka niiden pitäisi tulla vasta pääsiäisen aikoihin, jolloin niillä ennen virvottiin. Mutta pääsiäiseen on vielä aikaa. On odotettava vielä yli kuukauden verran, kunnes pienet noidat ja ehkä vieläkin virpojat saapuvat. Tänne metsän keskelle ne eivät saavu, vaikka kauempana kylässä on kyllä taas pieniä lapsia. Kylämme ei onneksi sittenkään kuole.

Helmikuu on ollut työnteon aikaa. Teen kuten edellisessä blogissa jo kirjoitin yhä vain Marcel Proustista kirjaa ja siinä on menossa kova viimeinen puserrus ennen kuin annan manuksen luettavaksi ja puserran varmuudella kaiken vielä uudestaan esilukijoiden ajatusten siivittämänä. Ja sitten? Sitten tämäkin legi on juostu. Pitkä se on ollutkin. Proustin haudan näin jo vuonna 1962, Kadonnutta aikaa etsimässä teossarjan ensimmäisen suomennetun osan Combray luin sitten 1968. Suomeksi koko sarja valmistui vasta vuonna 2007 eli sitä puuhattiin 39 vuoden ajan. No, voisiko sanoa että hyvää kannattaa aina odottaa.

Kun tekee jotain täysillä, maailma supistuu työn ympärille, mutta kasvaa toisaalta sisäisesti, laajenee kuin avaruus. Pienetkin yksityiskohdat jäävät mieleen ja niitä yrittää käyttää ja katsoa että jokainen aksenttimerkkikin on oikein; suurten taas on pakko joka tavalla pitää. Mutta niin käy ja sen jo tiedän, että kun aikaa kuluu, suurin osa unohtuu ja jää muistin reserviin, josta tietoja  ei ole enää helppoa kaivaa esiin.

Kuinka monta kertaa olen senkin kokenut. Monta. Jokainen isompi työ, johon on tarvittu arkistoja, lähdemateriaalia ja aikaa on ideana ensin tullut ja innostanut, sitten vallannut ja työllistänyt minut ja lopulta hylännyt kun viimeinen piste on pantu paikalleen. Ja sitten vuosien myötä jäljelle on jäänyt savuavia raunioita kuin 40-luvulla lapsuuden elokuvissa Arinassa inkkarien hyökättyä. Niiden elokuvien puoli oli se, etteivät ne onneksi olleet totta. Nykyisyyden sodista en sitten tahdo edes puhua. Ei löydy enää sanoja.

Kun lunta sataa pari päivää ja kun maisema on taas sen vallassa, tuntuu siltä kuin talommekin käpertyisi sisäänpäin ja asuisimme pesässä kuin karhut. Luin tosin että Korkeasaaressa on jo herätty talviunilta ja ruvettu laskemaan lumimäkeä. Onhan nyt hiihtoloma ja laskiainenkin. Mistä karhu tietää? Kun en ole etologi, voin vain arvailla. Hiihtolomalle ja vapauteen nekin halajavat?

Tajusin lumesta uuden ulottuvuuden, kun menin kameran kanssa kuvaamaan maisemaa. Laajojen kokonaisuuksien sijaan löysin nyt myös pienempiä yksityiskohtia; jo kuolleita kukkia, jotka yhä näyttivät juuri lumen kehystäminä yllättävän kauniilta. Näin kävi varsinkin syyshortensiamme kanssa. Talon nurkalla se on ollut ja nuokkunut mutta tuntui kuin lumi olisi herättänyt sen eloon.

Pieni on suurta, suuri pientä joskus. Maailmamme on täynnä arvoituksia ja japanilaisten netsuke on pikkuruinen veistos, joka ei koollaan hurmaa.

Sellainenkin löytyy täältä, ei tosin aito. Mutta kuka sitä kuvasta voi huomata?

Vastaavia netsuke-havaintoja näen nyt luonnossa, kiitos lumen joka ne rajaa ja näyttää. Tavanomainen onkin äkkiä muuta.

Miten lupaavalta näyttää rhododendronin eli alppiruusun vielä niin tiukasti sulkeutunut silmu. Kohta, aivan kohta eli kyllä sitten vasta kesäkuun lopulla… Onneksi sinne on matkaa. Pahinta maailmassa on ajan kulku, hyvillä hetkillä aina liian nopea. Jos sitä alkaa ajatella ja miettii kevään tuloa, onkin pian jo juhannus ja päivä alkaa taas lyhetä kohti mustaa murhetta: ikuiselta tuntuvaa yötä.

Ei ei, ei vielä! Vastahan siitä takaperoisuudesta selvittiin ja nyt taas ajetaan iloisesti ja vauhdilla eteenpäin. Kun juuri nyt katson ulos ja näen että himmeää valonkajoa näkyy naapurin kallion takaa jo vähän yli seitsemältä. Ja tiedän myös, että vasta kuudelta illalla alkaa olla pimeä. Kun on lunta ja kuu, sekin auttaa vähän; nyt juuri kuu on vain se kissan kynnen raapaisu. Mutta ihan kohta taas tuo lapsuuden pullea juustonaama. Kuinka sen voisi unohtaa?

Aika on proustilainen käsite, Monsieur Marcel kirjoitti sen aina isolla alkukirjaimella. Aikaa ei voi palauttaa, mutta Ajan tavoittaa a la Proust niin kauan kuin ihmisellä säilyy Muisti.

Sen kirjoitin nyt isolla ihan itse. Muisti armahtaa Ajan ja antaa meille takaisin menneisyyttä, jota yhä voimme seuloa ja käydä läpi. Näin myös tapahtuu varsinkin vanhemmiten, sillä niin kai on, että katse kääntyy aina useammin sinne mistä tulimme eli lapsuuteen. Se ja murrosikä ovat koko nykyistä elämäämme  aikanaan muovanneet. Lapsuuden iloista voi yhä nauttia muistoissa, jos kohta menneisyyden ansoista ja loukoista taas on vaikea päästä eroon. Silti aina kannattaa yrittää. Henkinen kasvu on ruumiin pituutta tärkeämpi.

On sunnuntaiaamu ja joutenoloa hetki. Hetki vain ja sitäkin täytän sanoja naputtelemalla. Minulle tämä kirjoittaminen ei kuitenkaan ole työtä, kuten ei Proustinkaan tekeminen, vaan pikemminkin tapa olla ja elää, jota ilman, luulen, oleminen täällä kutistuisi sellaiseksi, ettei sitä halua edes ajatella. Työ on ajan huvitus, totesi jo kauan sitten tammelalainen sananlasku.

Juomme kahvia, olemme ja oleilemme vain.Muuan tuttu tuossa vieressä lukee uutisia ja katsoo nettivideoitakin koirista, ainakin hyväntuulen naurusta päätellen, minä naputan tässä viimeisiä sanoja tähän legiin.

Viimeisiä? Ehkä sentään ei, tai ei ainakaan lopullisia. Niin kauan kuin on Muistia ja niin kauan kuin sormet löytävät qwertyltä kirjasimia on myös toivoa. Ihmiskunnan aamuhämärästä on tultu vasta lyhyt matka jonnekin edemmäs. Kauheus ja kauneus ovat käsitteitä joissa on vain yhden kirjaimen ero.

Kauneus on myös proustilainen käsite, sitä hän etsi koko elämänsä kun tutustui Ruskinin teoksiin, joita jopa käänsi. Ja Kauneutta Proust löysi myös omilla sanoillaan. Hänelle Jan Vermeerin (1632 -1675) tauluista suurin elämys oli Maisema Delftistä. Senkin voisi nyt jokainen halukas nähdä Amsterdamin Rijksmuseumin suurnäyttelyssä. Se on avoinna kesäkuun alkupuolelle asti.

Proustia miellytti taulussa erityisesti ”petit pan de mur jaune”, pieni pala keltaista muuria. Löytyy kolme mahdollisuutta. Veikkaan ylimmäistä oikealla, se on kolmesta täplästä keskimmäinen.

Kauneus, niin. Siihen uskon minäkin, sen hyvää tekevään voimaan. Kauheutta riittää, jokainen ymmärtää jo mitä se tarkoittaa. Kauneutta taas voi jokainen meistä tavoittaa halutessaan vaikka mistä. Kyllä sitä yhä on kauheutta ja pahuutta enemmän.

(19.2.2023)