Pientä, keskikokoa ja suurta


PROLOGI

Aloitan runoudesta, Tuomas Anhavan (1927 – 2001) teoksesta Kuudes kirja (1966), mikä jäi myös hänen viimeisekseen mitä omaan runouteen tuli.

     Kirjoittamista Tuomas ei suinkaan lopettanut, vaan käänsi runoutta sen kuin ehti ja jaksoi aivan loppuunsa saakka. Hyvin käännetty on tosiaan kuin omaa koska runoutta ei voi kääntää sanasta sanaan, vaan se täytyy tulkita äidinkielen antamien mahdollisuuksien rajoissa. Sanat eivät ehkä aina ole samoja, mutta sisin ajatus pitää kyllä löytyä. Hyvin suomennetussa on sitä alkurunouden tulta, joka palaa puhtaalla liekillä ja valaisee toden lauseita.

  Anhavan Kuudennessa kirjassa on monta runoa, jotka muistan yhä. Blogin otsikko on yhden pienen runon lopusta: ”Tietää että maailmassa on kaikkea: pientä, keskikokoa ja suurta.”

  Lause kuten lyhyt runokin on ironinen, jos kohta lievästi ja hauskasti. Ja silti se on niin tosi. Lause palasi mieleeni, kun mietin viimeisten päivien kulkua. Toiset päättäkööt mihin kategoriaan jokin seuraavista  tapahtumista kuuluu. Vai kuuluuko mihinkään.

YKSI

Perjantaina pääsin tilaisuuteen, jossa nimitettiin tieteen uudet akateemikot.

Olin vuosia aiemmin jo kerran seurannut vastaavaa seremoniaa ja pitänyt puheista, joita uudet akateemikot joutuivat ikään kuin virkansa puolesta pitämään.

   Se tuntui oikealta ja minua kyllä aina kiinnostaa se, mitä tiede on jo saanut ja varsinkin saava aikaan. Edistyneet tutkijat jos ketkä ehkä tietävät senkin mitä vielä voimme odottaa. Sain tilaisuudessa heidän kertomustensa kautta kuulla uutisia, jotka kaikki olivat positiivisia. Se miellytti, koska valtaosa lehtien uutisoinnista on negatiivista. Tekstiä riittää murhista sotiin ja loput jutut ovat sitten pelkkää hömppää. Ikään kuin kruununa oli netissä eilen näkemäni kuva jossa Erika Vikman pelehti Emma-gaalassa järjettömässä asussa kaiketi matkien suuren maailman diivoja ja ottipa vielä ihan selfien pääministerin kanssa. Päällikkö, kuului neidon message yhteiskuvasta. Siis kumpi?

  Vanhan Kauppakorkean juhlasalissa piti uusille akateemikoille puheen valtiomme päällikkö: tasavallan presidentti. Hyvää on aina hyvä kuunnella, harkittua ja mietittyä puhetta. Tiede ja tutkimus on kotimaassamme tärkeää, uudet innovaatiot auttavat meitä tulevaisuudessa; tehkäämme itse jotakin sellaista, joka muuten vain tuotaisiin tänne.

   Mieleeni tuli Ehrensvärdin lause Suomenlinnassa, kiveen kirjoitettu.

   Neljä uutta akateemikkoa edustivat sitä mikä meille parhaaksi on. Kunniakirjat ja tittelit luovutettiin lavalla Niinistön ja akatemian vasta alkavan pääjohtajan Paula Eerolan toimesta. Juhlavaa, mutta vailla pönötystä. Sain kuulla puheita, joissa järki piti sijansa vieläpä omin ja omaperäisin sanoin. Niinistön lisäksi lavalle nousi puhumaan uusia akateemikkoja sekä yksi vanhempikin eli kielitieteilijä Kaisa Häkkinen, joka nimitettiin jo pari vuotta sitten, mutta joka vasta nyt pääsi pandemian takia mukaan juhlaan.

   Häkkisen puhe oli kuten aina hauskaa seurattavaa. Kantaurali! Siitä lähtevät nämäkin sanat.

   Assosiaatioita seuraa heti. ”Nouse riennä suomen kieli korkealle kaikumaan!”,  kirjoitti puolestaan Kiven murhaaja August Ahlqvist; tuon kuitenkin runoilija A. Oksasen hahmossaan. Ja totta kirjoitti. Sääli että nostaakseen itseään piti hänenlaisensa ihmistyypin painaa muita, varsinkin heikompiaan. Mutta sellaista tapahtuu edelleen.

   Vihreä siirtymä taloudessa kiinnosti itseäni eli se mitä innovaatioita luonnon ja vaikkapa mikrobien avulla on jo saatu ja saadaan aikaan. Mieleenpainuvin uusien akateemikoiden lause oli minulle ehkä siksi alaa tutkivan Aalto-yliopiston professori Merja Penttilän lausahdus: ”Luonnossa ei ole jätevirtoja.”  

    Heureka, miksi minä en ole tuota keksinyt, tajusin heti. Kaikki tuolla ympäristössämme täällä maalla hoituu niin että luonnon omasta jätteestä, luonnon kuolemasta syntyy uutta raaka-ainetta ja elämälle pohjaa. Se prosessi tapahtuu tavalla tai toisella.

    Juuri se eli miten samaa voisi toistaa teollisuudessa ja tarvitsemissamme hyödykkeissä on pieneltä osin myös akateemikko Penttilän käsissä. Kun saamme kaiken kiertämään kestävällä tavalla, maapallon rajat eivät tule niin nopeasti vastaan.

    Lause kuulostaa fraasilta ja tuntuu hetken tekoälyn tuottamalta, mutta muistutan itselleni taas, että fraaseissakin voi olla totuutta. Varsinkin kaunokirjallisuudessa hyvä on usein lähellä banaalia muuttumatta sellaiseksi sittenkään.

KAKSI

Aikaisin lauantaiaamuna teimme retken Helsinkiin, tuohon Päähesuliin, kuten stadia kuulemma nykykielessä nimitetään. Päämääränä oli Hakaniemen halli ja sen kahvila sekä juustomyymälä Lentävä lehmä.

Sen pitäjällä Hannella on jalat maassa siinä missä hyllyillä ja lasin takana juustot. Saimme siinä ostaessamme myös kuulla mitä ilmastonmuutos ja  kuivuus ovat tehneet Etelä-Euroopan juustoille. Kun lehmät eivät ole saaneet tarpeeksi apetta niityiltä, on maidon tuotanto pienentynyt ja sen myötä juustojen. Sama koskenee myös osin vuohia? Juuri vuohenjuustot tyyliin Vecchia Corso ovat perheen suosiossa, joskin vain pari kertaa vuodessa. Ja nyt sitä ei enää ollut. Korvaava vaihtoehto löytyi kyllä Pyreneiltä.

  Kävimme koronan aikana paljonkin hallissa ja nautimme sen rauhasta (ihmisten puutteesta) silloin. Nautimme nytkin, koska kello kahdeksan suurin osa kansalaisista vielä uinahteli kodoissaan tahi missä olivatkin; aikanaan joskus jopa veneitten alla, sillä Kalliossa ei ennen majaillut varakasta väkeä, työväkeä vain. Toisin ovat nyt nekin asiat. Lapsuuteni tunnelmat ovat seudulta täysin kadonneet, mutta muistot ovat yhä elossa. Hyvä niin tai sama se. Takaisin tähän kaupunkiin ei maalta edelleenkään tee mieli varsinkaan asumaan. Käydä voi, onhan se väliin hauskaa, ainakin hetken.

  Unohdin ottaa kuvia, kun miljöö sai mietteitä aikaan, kuvat jäivät vain päähäni. Sama Vanhassa kauppahallissa Kauppatorin laidalla, kun sinne ajoimme. Istuimme kahvilla ja odotimme myymälöiden aukeamista. Unista sielläkin, vielä uneliaampaa kuin Hakiksessa. Nukkuuko väki Eirassa ja Kaivopuistossa pitempään, vai mistä on kysymys.

  Ajoimme meren kautta kohti kotia ja Uunisaaren kohdalla pysäytin auton. Pitihän maisemasta sentään saada kuva ja toinenkin. Yksi aamukuva talviselta Uunisaaren kävelysillalta kohti Suomenlinnaa oli tarpeen, tuntui.

   Ja sitten otin vielä sen toisen Kaivopuiston rannan suunnalta samalla sillalla seisoen.

   Unelmia oli minulla joskus muinoin:ajattelin että joskus ehkä voisin Kaivarissa asua, mutta realismi puhui jo silloin ja heti vastaten, että siihen tarvittaisi iso tukku rahaa, nyttemmin numerorivi. Joten se siitä. Vaan unelmat jatkoivat pitkään kulkuaan.

   Minkä mietteilleen saattoi. Näitä seutuja olen aina palvonut, koska ne eivät ole muuttuneet koko elinaikanani juuri lainkaan. Ja toivottavasti sama jatkuu, toivottavasti Kaivopuistoon ei koskaan rakenneta mitään enempää. Jos, kieltäydyn olemasta suomalainen.

KOLME

Lauantai oli aurinkopäivä, kylmä silloin kun kävi vinkka, mutta kun tuuli moinasi, tuntui heti paremmalta. Pientä iloa tuotti sekin, että aurinkopaneelit jauhoivat taas enemmän sähköä vaikka elettiin vasta helmikuun alkua.

  Kuljeskelimme katsomassa tiluksia mäkemme ympärillä ja ihmettelimme jalanjälkiä pellon lumessa; ne eivät olleet omiamme.

   Muukalainen! Legendan mukaan se aiheutti ennen reaktion: jos suomalainen aloilleen asettunut uudisasukas näki tuoreen lastun virralla, hän otti kirveen ja lähti tekemään selvää tulijasta.

    Kuka kumma siellä oli saunapellon polullakin vaeltanut, hän oli näköjään saapastellut valtaojan yli kun se on ollut jäässä. Maassamme on vapaa kulku toisten mailla kunhan ei pihapiiriin tunkeuduta, joten kulkekoot immeiset rauhassa. Kukapa täällä pahuuttaan vaeltaisikaan metsien keskellä; jos jotkut liikkuvat niin lähinnä metsästäjät tai asialliset linjamiehet vain.

   Muut jäljet olivat sitten kaikki tuttuja. Kauriin ja peuranjälkiä riitti, jäniksen jälkiä ja supin – ja ehkä mäyränkin. Isot tassut sitten, jos olisi ollut vaikka ilves? No, toiveajattelua se. Irtokoira ehkä, koska yhä oli peurojen metsästysaika.

   Talven ohut lumi kertoo katsojalle paljon. Informaatio saimme silmiin ja osasimme jo sitä lukea edes jotenkin, vaikkemme alkuasukkaita olekaan. Joskus arviot heittävät ja silloin täytyy taas ottaa oppitunti naapuri Arvilta, 88 v. Hän jos kuka tuntee jokaisen eläimen jäljet susia ja karhuja myöten. Niitäkin täällä joskus harhailee.

NELJÄ

Iltapäivän lopulla auringon vielä paistaessa aloin lämmittää lauantaisaunaa. Valosta tuli keväinen olo, saunassa ei tarvittukaan enää sähköä, eteensä näki hyvin. Kevät oli toden totta tulossa.

    Saunomisesta saa aina hyvän tunteen, uskomattoman raukeus valtaa ruumiin ja mielen, varsinkin kun huiskii itseäään hyvällä, kiukaankivillä haudutellulla koivuvihdalla armotta ja heittää löylyä kiville juuri siinä tahdissa jona haluaa. En silloin todellakaan valita, hullua olisi valittaa siitä mikä tekee olon autuaaksi.

    Autuus vain lisääntyi kun sitten istuimme saunan kuistilla ja katselimme jokilaaksoa ja katoavaa, laskevan auringon kajossa kuultavaa maisema. Se jo oli ilo, mutta sitten saapui vielä parempaa. Joutsenet, kevään lentävät airueet ja luonnon omat hopeatorvet siellä kailottivat ja lensivät joen uomaa pitkin hitaasti kadoten sitten jonnekin Lohjanjärven suuntaan.

    Nytkö jo ne palasivat, vaikka ulkona oli pakkasta kunnolla, vesi paukkui taas jäätyessään kuin olisi pyssyllä ammuttu. Ehkä joutsenet kuulivat sääennusteen: ensi viikolla olisi taas suojaa ja virtapaikoissa riittäisi sulavettä. Kyllä ne tietävät mitä tekevät, turha  huolestua. Luonto ja luontokappaleet osaavat hoitaa itseään usein paremmin kuin me ihmiset.

VIISI

Sunnuntai oli aikaa alkanut kun viiden jälkeen heräsimme. Pimeää riitti vielä, mutta nyt puoli kahdeksalta on valoa jo niin että näkee kulkea. Joka päivä sitä herranlahjaa annetaan hitunen enemmän. Kai siksi pidän vuodenajoista eniten juuri keväästä. Keväällä luonto ei vie mitään pois vaan vasta antaa. Juhannuksena kaikki kääntyy sitten taas. Mutta ei vielä, ei!

   Tänään on Runebergin päivä viimein, torttuja on tosin myyty jo joulun jälkeen; toissapäivänä oli Alvar ja Aino Aallon. Liput liehuivat silloin kaupungissa ja ihmettelin sitä hetken ennen kuin muistin. Aallon taloista olen jotenkin aina pitänyt, Ainon laseja meillä jopa on. Ne ovat kestäviä käytössä ja ikuisen kauniita. (Tämä ei ole sponsoroitu mainos. Heh.)

   Runebergin päivän muistan aina enkä vain tortuista, ja Aalloille liputtaminen on vielä uutta. Hos Runeberg i Borgå oli jo oppikoulun lukukirjan kappale. Sinne tehtiin Kallion yhteiskoulusta myöhemmin oikein retki. Milläpä muualla kuin höyrylaiva J.L. Runebergillä. Viides luokka, ja edessä olisi lukio aivan muualla eli Munkkiniemessä. Oloon mahtui sekoitus vapauden huumaa ja myös surua yhteisyyden päättymisestä.

Foto / repro: Janne Rentola / SLS

   Mieleen puutalosta jäi vain katupeili, josta sängyllä jo pahasti sairaana makaava Johan Ludvig katseli ihmisten kulkua ulkona. Aito outsider, jolla oli jäljellä enää vain ajatukset, kirjat ja runous. Ja vaimo jolle äyskiä. Lahjakkaan Fredrikan kohtalo.

  Olen joskus jo kirjoittanut siitä, että minulla on tuossa makuuhuoneen hyllyssä Vänrikki Stoolin tarinat ja ihan på svenska, siis alkuteos, joka on painettu Porvoossa ”hos P. Widerholm, 1848.” Kirjan on omistanut Carl Konstantin Carsten 1848, sen hinta on ollut 65 kopeekkaa ja sidottu kuten tämä teos, joka on maksanut 17 kopeekkaa päälle. Etusivun takana lukee juhlallisesti: ”Är det första exemplar af arbetet, som såldes.” Se on raapustettu toisella käsialalla kuin nimikirjoitus, vakaalla toki myös.

   Voi se ensimmäinen myyty ollakin. Kun tekstiä lukee, siitä saa yhä helposti kiinni: ”Sandels han satt i Pardala by,/ Åt frukost i allsköns ro./ ´I dag, ett slaget, blir striden ny, /Det skall gälla vid Wirta bro. – / Herr pastor jag låtit kalla er hit. –/ Var god, foreller en bit.´” – Mitta pitää, ei kuitenkaan soi erityisen omintakeisesti, vaan lievästi kolisten. Täydellisesti hävityn sodan ja Venäjälle alistetun maamme muistomerkistä tuli silti kansalliseepos. Outo kohtalo oikeastaan.

  Runeberg oli pitkään ainoa Suomen kansallisrunoilija ja Vårt Land toki säilyy. Runoilijana hän on todellakin paljon simppelimpi kuin Leino, jota arvostan enemmän, toista kansallisrunoilijaamme; aivan kuten Särkitunturilta avautuva maisema Pallastuntureille on nykyään toinen kansallismaisemamme vanhan Kolin rinnalla. Kaksin aina kaunihimpi, kuten sanotaan.

   Ja niin on hyvä. Ruotsiksi kirjoittavia runoilijoita on maassamme aina ollut ja minulle läheisempiä kuin Runeberg ovat menneestä polvesta Södergran, Björling ja Carpelan. Mutta silti on hienoa, kun lippu yhä liehuu Johan Ludvigille.

    Tämä päivä on symboli joka saa luvan kestää. Kaksikielisyys on voimavara, joka ei vie meiltä mitään pois, antaa vain. Voisiko sanoa näin: mitä enemmän kieliä osaamme ja opimme, sitä enemmän ehkä ymmärrämme toisia ihmisiä ja lopulta jopa kansoja. Runouskin auttaa siinä. Onhan se myös kirjallisuuden kasvukärki, kuten Auli Viikari kauan sitten laittamattomasti kirjoitti.

(5.2.2023)