Elämä: Käyttöohje


KIRJA

Kauan sitten luin Georges Perecin kirjan La Vie mode d´emploi (Hachette, 1978). Väliin oli otettava sanakirja avuksi mutta loppuun pääsin. Hyvin tuo vaikeaksi luonnehdittu teos silti luetti itseään. Kirjoitin siitä myöhemmin esseenkin Café Voltairen toimittamaan kokoomateokseen jonka Anna-Riikka Carlsonin silloinen Avain julkaisi. Perecin pääteos käännettiin myös suomeksi ja käännettiin hyvin Ville Keynäksen toimesta (Loki-kirjat, 2006). Moderni klassikko se yhä on; ja uskon että sellaisena myös pysyy.

  Kirjoilla on aina kohtalonsa. Kun kauan sitten olin Caenissa pohjoismaisilla kirjallisuusfestivaaleilla, tapasin nuoren miehen, joka oli määrätty minun kaitsijakseni. Juuri häneltä, Dominique Nedelleciltä kysyin mikä kirja oli paras uusista ranskalaisista, vanhat kyllä olin lukenut aina Modianoa myöten. Hän mainitsi epäröimättä Perecin teoksen. Ostin kirjan paikallisesta putiikista enkä ole katunut. Aina kannattaa kuunnella vihjeitä ja joskus myös nuoriso voi osua oikeaan. Dominiquesta kasvoi vakaa ranskalainen aviomies, kahden lapsen isä ja portugalilaisen kirjallisuuden oiva kääntäjä, vaikka tavatessamme hän ei vielä osannut sanaakaan portugalia. Elämä on käyttöohjeen arvoinen, tarvitsee sitä. Siihen sisältynee myös se, että kaiken voi täällä oppia jos halua on – iästä ei väliä.

IKÄ

Kun olin lapsi, yksi tunti saattoi kestää ikuisuuden. Kun olin nuori, tunteja riitti tuhlattavaksi ja yöt olivat elämisen aikaa. Kun vanhenin, palkkatyö odotti joka aamu ja aikaisti minut, semminkin kun halusin kirjoittaa ennen kustantamoon menemistä sitä ihan omaa. Ja sen myös tein. Viideltä lenkille, kuudelta bussiin ja työhuoneelle ja kahdeksan jälkeen Otavaan, jossa ehti tehdä vielä rauhassa jotain ennen kuin puhelin alkoi päristä yhdeksältä kun keskus aukeni. Ja sitten keskittyminen olikin mahdotonta. Kunnes kello neljä alkoi taas matka kotiin salkun kanssa joka oli töitä täynnä.

   Olin usein kuin pelkkä salkun jatke. Ei ollut kotonakaan pulmia siitä, miten aikaa kuluttaa. Sitä elämäntapaa ja ajankäyttöä piti silti luonnollisena, kaikkien ihmisten elämään kuuluvana. Kunnes löytyi muutakin: vapaus, josta tosin sai maksaa kovaakin hintaa.

     Näen että nykyisin juuri nuoret uskovat ymmärtävänsä elämää ja maailmaa paremmin kuin vanhat horiskot. Se kuuluu myös ikään, aikaan ja kehitykseen. Silti on niinkin, että vasta pitkä elämänkokemus (vieläpä hankalahko tai ainakin avara) antaa ihmiselle paremmat mahdollisuudet sen tajuamiseen missä eletään ja miten ja mihin todella mennään. Uskokaa tai älkää, viisaus löytyy joskus vasta kun sitä oikein on toden teolla etsinyt ja luovuttaa.

     Ikä on minua kiinnostanut aina. Kun olin nuori, halusin vanhaksi; nuoruudessa ei ollut mitään hauskaa. Kun olin keski-ikäinen, ajattelin, etten koskaan elä 50-vuotiaaksi, ja sitten, etten koskaan näe vuotta 2000.

      Läheltä piti, mutta nuokin rajapyykit on outoa kyllä jo aikaa ohitettu. Muita pyykkejä ei (ei edes lika-) näytä edessäpäin enää olevan. Eteenpäin yhä mennään ja tulevaan katsotaan.

    Sekin tuntuu kummalliselta. Toki muistan lähes kaiken menneen ja puhun tai kirjoitan siitä väliin mieluusti, mutta mitään menneestä en kaipaa saati halua takaisin. Nykyisyys on luotu meille elettäväksi, kun taas tuolla jossain se lopullinen päämäärä yhä on, elämän maali. Suokoon sokea sattuma tai kohtalo sen olevan vielä jossain kaukana, vasta nousevassa utuisessa aamuhämärässä, jonka olemuksesta emme sittenkään tiedä vielä mitään. Vaikka maailma on kuinka sekaisin tahansa, on täällä sittenkin aina enemmän hyvää ja kiinnostavaa, josta kannattaa ottaa selvää ja pitää siitä sitten kiinni. Yhä uskon siihen enemmän kuin pahaan. Kaikesta huolimatta.

AIKA

O tempora, o mores – Oi aikoja, oi tapoja, siinä vanha fraasi. Mainioita tapoja ne silti olivat. Ilman kännykkää elettiin hyvin ja posti hoiti muun viestinnän: kirjeitä kirjoitettiin ja kirjoittaa myös osattiin. Suomen kirjallisuuden kulta-aika oli 1900-luvulla, näin voi jo sanoa ja sitä kesti lähes vuosisadan loppuun saakka.

   SKS:n kirjallisuusarkisto on yhä täynnä silloin vielä niin hyvin kirjoitettuja kirjeitä eri kirjailijoilta, jotka saattavat yhä antaa tietoa tutkijoille ja avata pespektiivejä uuteen. Vaan entä nyt; mitä antavat tämän uuden vuosituhannen sisällöntuottajat perinnökseen. Luulen, että tulevaisuudessa arkiston on pakko ottaa vastaan ikääntyneitä muistitikkuja ja vanhoja tietokoneita ja niiden kovalevyjä, jos tietoa kirjallisuudesta ja sen tekemisestä yhä halutaan. Tekniikka on ajanut silläkin alalla lähes kokonaan vanhan käsityöläisajan ohi.

    Voi olla, ettei tuon tauhkan keräämiseen enää edes ryhdytä; niin toisenlaiselta näyttää nykyään uuden kirjallisuuden valtasuunta. Myös sana kaunokirjallisuus on jo lähes poistunut käytöstä.

    Mitä tilalle? Ajankulumisen edistystä, viihdettä. Kun avaa ajaessa radion, joutuu kuuntelemaan usein myös äänikirjakustantamoiden kuten BookBeatin tai Storytellin mainoksia. Niistä jos mistä tajuaa mitä äänikirjat todella sisältävät tai mitä omistajat haluavat niiden sisältävän: jännitystä, dekkareita, scifiä, romantiikkaa, kauhua ja herra ties mitä soopaa. Joskus vielä jokin parempi romaani saa armon jos sattuma nostaa sen hetkeksi suosioon. Vanhanaikainen kaunokirjailija puolestaan saa silloinkin luomuksestaan enää viideosan siitä mitä painetusta. Röyhkeä ryöstö on siis kyseessä, vieläpä lain sallima. Joten pulinat pois. Get over it, kuten muuan nero taannoin tiuskaisi.

  Aika muuttaa kaiken. Paitsi ihmisen, tekee mieli sittenkin lisätä.

  Ennen kaikki oli paremmin, tavataan myös sanoa. Mutta ennen kaikki oli yhtä lailla myös huonommin. Elämä sata vuotta sitten Suomessa oli hyvää vain yläluokan ihmisille. Kansalaissota oli ohi, työväestö alistettu, naiset alkoivat vasta saada tien auki kohti todellista tasa-arvoa. Vaikka nyky-yhteiskunnassamme on satoja pulmia, on tässä silti muutama vuosikymmen eletty paremmin kuin koskaan. Muutos näkyy kuitenkin olevan edessä. Holtiton velanotto on vienyt meidät Kreikan tielle. Ja kuka maksaa siitä taas: kansa, kuten aina. Päättäjillä ei ole koskaan pikkurahan puute.

  Aika aikaa kutakin, sanoi se pässikin. Ja kuoli.

  Kirjoitan tästä kaikesta hieman haikeudella, silti hyvin tietäen, ettei myöskään vanhaa kirjakulttuuria enää koskaan saada takaisin. Mutta kirjat ovat ja säilyvät, niitä, parhaimpia, ei aika syö, kirjatoukat vain, jos sellaisia edes enää on. Osaava löytää, lukutaitoista ruokitaan yhä ja se jatkuu loputtomiin; niin kauan kuin kirjat suinkin säilyvät esineinä, sähköön en osaa luottaa. Olen itse saanut elää aikakauden, josta olen kiitollinen ja siksi minun on taas kerran todettava Titus Petronius Arbiterin ikivanhan runon viimeisten säkeitten lailla: ”eikä kohtalo kovetenkaan voi/ sitä riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”

KOIRA

Kohtalo ei kaikilla ole kova. Vanha koira Pate on taas saapunut vierailulle. Myös siitä näkee elämän ja ajan kulun. Vielä vuosia sitten se oli virkeämpi ja levottomampi, nyt sitä kiinnostavat enää herkut ja torkut. Vain joskus ulkoillessa se innostuu jopa juoksemaan, jos käytämme sitä paikoissa, joissa muitakin koiria on vieraillut.

   Miten innoissaan se yhä on hetken, kun lukee toisten koirien jätöksiä kuin ihminen kirjeitä. Hajuista se osaa ottaa irti kaiken tärkeän, joskus jopa viivytellen. Tuon hyvän sille toki suo. Kolmetoista vuotta on koiralle pitkä ikä. Pääasia, että sen viimeiset ajat ovat huolettomia eikä niistä mitään puutu. Ja kun koiran elämä tulee päätökseen, se hoituu tavalla, jota ihmiselle ei ole suotu: eläinlääkärin piikillä. Monilla koirilla on ihmisiin verrattuna siten elämän loppukin jollain lailla onnekkaampi. Hyvä elämä saa ansaitsemansa hyvän lopun.

  En kuitenkaan jaksa saarnata eutanasiasta, vaikka syytä olisi. Tuntuu vain että elämän kunnioittaminen menee joskus ihmisten maailmassa liian pitkälle. Hoitotestamentti on siksi itsekunkin syytä tehdä ajoissa. Muutenkin tuntuu, että koirilla (suurimmalla osalla) on parempi elämä kuin monilla ihmisillä. Jotkut koirat sen myös kyllä ansaitsevat. Kuten tämä mäyräkoira Pate. Herra filosofi on filosofi loppuun saakka. Vain paras on sille kyllin hyvää. Vielä Pate pääsee juuri ja juuri kipuamaan salin tuoliin ja siinä levätessään se antaa maailman jatkaa kulkuaan. Sopisi joskus ohjeeksi itsellenikin?

SÄÄ

Viime talvi oli etelässä yksi surkeimmista, tämä on tähän saakka sittenkin ollut sitä parempi. Muutama luonnon ylilyönti, siinä kaikki. Lumityötkin ovat nyt jääneet: mikä sataa, se sulaa lähes saman tien. Mikä jäätyy, katoaa ainakin teiltä. Ja aurinko nousee ja laskee. Kun katsoo kuvia ei eroa kunnolla edes aina huomaa.

   Tässä aurinko vasta nousee.

    Ja tässä laskee.

    Elämä, niin. Se on ikuista muutosta. Saa sitten nähdä mitä helmikuu meille antaa. Ennuste lupaa saman jatkuvan: lauhaa ja pikku pakkasta vuorotellen. Ja niin on, että pian alkaa myös aurinko, tuo menneen maailman jumala tuoda oman mausteensa soppaan, vaikka säätyyppi vaihtuisi ja saapuisi vielä vihainen vinkka, paha pohjoisen tuuli. Auringon voima kasvaa päivä päivältä .Jo pari päivää sitten aurinkopanelit tuottivat hetken ihan todellista sähköä.

  Tänään on maanantai, työviikon alku. Viikosta on tulossa vilkas, joskus niinkin. Juuri nyt sade on tauonnut, illalla kuulemma alkaa uusi myräkkä mutta vetenä sekin taitaa tulla. Jos eilen maa sai valkean viitan ylleen, on se taas kadonnut taikurin käden heilautuksella. Ja näin jatkamme, kai. En enää kaipaa talvea. Viime vuosi oli ensimmäinen jolloin hiihtämisestä ei tullut mitään, tämä meneillään oleva taitaa olla samaa sukua.

   En osaa surra sitäkään, vaikka suksilla sujuttelusta olen pitänyt. Ikää se on tuokin ehkä. Aika muuttanee yhä minua, vaikken millään haluisi uskoa siihen. Jo riittää! Basta! Minä olen minä enkä enää muuksi muutu. Näillä halsseilla ajetaan satamaan, kuuluu komentajan käsky. Siinäkö elämän käyttöohje itselleni? Mutta mitä matkalla yhä näen, se pitänee aina kirjata muistiin. Joskus muutamasta huomiosta voi yhä vain syntyä myös jotain uutta.

(30.1.2023)