Sydäntalvi, taide ja tekoäly


Säät ja ilmat

Vanha laulu tulee mieleen, kun kuuntelee sunnuntaiaamun musiikkia eli tuulen ulvontaa ja sateen ropinaa katolle. Laulu taitaa ihan olla virsi: ”Hän säät ja ilmat säätää.” Muistaakseni säe vaihtuu ja jatkuu vielä näin: ”ja viljan vartuttaa.”

   Sen sää kyllä tekee, jos vesi lämpö ja valo sattuvat keväisin sopivasti yhteen. Jos taas olisi olemassa virren Hän, Jumala siis, tuon miekkosen pitäisi kyllä ohjailla käsittämättömän isoa avaruuden massaa ja tyhjyyttä jostain; samalla pitäen meitäkin, avaruuden mittasuhteissa täysin mitätöntä hyttystä silmällä. Vaikka Stephen Hawking hetken ajatteli että Jumalakin voisi olla olemassa, hän luopui ajatuksesta. Lopullista varmuutta avaruuden olemuksesta, kaikkeudesta, tuskin koskaan saadaan. Mutta yrittää pitää. Ilman ihmettelyä ei ole ihmistä.

    Palaan virteen: nykyään säitä on yrittänyt säätää ihminen itse, tajuamattaan ja todella huonoin tuloksin. Viimeisin esimerkki on juuri saatu Kaliforniasta: ensi valtava vuosien kuivuus, nyt hurjat viikkojen tulvat. Nabatealaisten aikanaan asuttamassa Petrassa on sinne johtava vuosikymmeniä kuivana ollut Siq eli pitkä vuorisola täyttynyt vedellä niin että turistit piti pelastaa. Kun taas jossain ennen niin kukoistavat pellot ovatkin muuttuneet lopullisesti autiomaaksi.

    Se lienee keskeisin muutoksen trendi. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.  Tai sanotaan näin: missään ei ole oikein tolkkua. Sattumien ja ääri-ilmiöiden määrä lisääntyy säissä ja vuodenajoissa. Ja joidenkin johtavien ihmisten käytöksessä, on taas pakko lisätä.

    Juuri nyt eletään tammikuun puoltaväliä. On ensimmäisen kuukauden 15. päivä eli syvin sydäntalvi, ainakin matemaattisesti. Ulkona sataa kuitenkin vettä, lämpötila on sunnuntaiaamun kunniaksi plus kolmen luokkaa ja mikä oudointa, jokilaaksossa on kevään ensimmäinen tulva. Tätäkään en ole koskaan ennen nähnyt.

    Joinain vuosina vettä on laaksossa ujunut vielä tammikuun alussa, mutta sitten jokilaakso on ollut vahvan lumen ja joki jään peitossa. Nyt paksu lumi on sulanut ja jää katoaa teiltäkin. Silti todelliseen kevääseen on vielä matkaa. En oikein usko sen näin nopeaan tuloon, vaikka naapurin eli Arvin lintulaudalla on vieraillut jo peipponen. Kyllä kesään on enemmän kuin se puolikuu. Ennuste povaa kuitenkin pitkää lauhaa jaksoa aina helmikuulle saakka.

Tuulista ja sateista säätä kutsutaan hyväksi sääksi nykyään: energiasää rules, ok. Näin myös, jos valtalehden pääkirjoitusta toistamme. Tuulivoima tekee ennätyksiä ja vesivarastot karttuvat. Totta aina se toinen puoli. Ulkoilun harrastaminen jäänee sitten taas minimiin, läski lisääntyy. Se tietää toisaalta kansantaloudelle miljardien tappioita, mutta niitähän on saatu muutenkin iloisella velanotolla. Ja taas on vanha loru paikallaan: ”Kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui.” Ja kun pyrstö nousi, niin… Toki tiedämme mitä nokalle tapahtui. Kiinni jämähti ja pysyy. Kuten kait pitäisi olla omankin suun laita?

Tekoälyn taide

Nykyajan ajattelun keskiössä on alkeellisen viihde-elämän ohessa tekoäly ja sen tuoma ilosanoma. Ei tunnu olevan rajaa sille mitä tekoäly ei jo saisi aikaan niin kirjoittamisessa kuin vaikkapa maalaustaiteessa; sävellyksistä en vielä ole nähnyt esimerkkejä, mutta samalta tuo pop kuulostaa jo muutenkin. Siitä vaan lisää suoltamaan.

    Netistä löytyy toistaiseksi jopa ilmainen ohjelma jolla kuka tahansa saa aikaan kelvolliselta näyttävän artikkelin jostain triviasta. Kun artikkelia lukee, se kuulostaa tutulta. Kaikki on kohdallaan, lähes, sillä jutussa on alku, keskikohta ja loppu, suomen kielen lauseita, joissa kielioppi oikein, ja loogisuus etenee samalla tavalla kuin tylsissä senttausteksteissä.

Vaan siinä se on. Saadaan aikaan mallisuoritus, jossa ole vikaa, mutta ei muutakaan. Kaikesta tekstistä puutuu sittenkin se ydin, keksimisen, oikukkuuden ja sattumallisuudenkin tuottama ilo ja muuntelu. Aivan Joycen tasoa ei teksti todellakaan saavuta, eikä kirjailijoiden vielä pidä olla huolissaan. Mutta chick-litin ja dekkaritulvan tekijöitä odottaa kumous: kohta samaa soopaa suoltaa kone, nopeammin ja halvemmalla. Tätä tekoälyä eli minun mielestäni  kopiokonetta voi moni ammattiryhmä kyllä syystä pelätä. Myös konsulttien löpinät se saa aikaan parissa minuutissa aiheesta kuin aiheesta.

   Jopa runouteen tekoäly kurkottaa ylväästi ja itseensä uskoen. Pieni esimerkki. Robert Frost (1874 – 1963), suuri amerikkalainen runoilija, kirjoitti runon, joka oli ystäväni Nedin kuolinilmoituksessa.

Se kuuluu näin:

I shall be telling this with a sigh

Somewhere ages and ages hence:

Two roads diverged in a wood, and I –

I took the one less travelled by,

And that has made all the difference.”

Tässä käännökseni:

”Kerron tämän teille huokaisten,

jossain tuolla kauan aikaa sitten

tiet erosivat metsikössä toisistaan –

valitsin silloin sen jota harvoin kuljetaan,

ja juuri se muutti elämässä kaiken.”

Ja tässä tekoöälyn runo kun sille on annettu käsky: ”Write me a beautiful short poem in the style of Robert Frost”.

”Lonely roads stretch on and on,
The traveler’s heart is filled with a longing
To find a path that leads to home
Where love and laughter shall be known.

The sun sets beyond the hills
The traveler’s steps are growing still
But memories of home remain
To guide them through the night again.”

Veikkaanpa että työtöntä porukkaa syntyy kohta myös kaikenkarvaisten biisien sanoittajista; Frostin kilpailijaksi ei tekoälystä selvästikään vielä ole. Mutta tulevaisuudessa? Kaikkea sillä voi tehdä ja aikaa kuluu tuon värssykokoomuksen tuotamiseen alle minuutti. Teksti kirjoittaa itse itseään nopeammin kuin mihin pystyn omin sormin. Pelottavaa, jos niin haluaa. Vaiko sittenkin vain haaste, jolle emme anna kuitenkin anna periksi? Järki pitää kaikessa aina säilyttää. Kopio tai paremminkin kopioiden algoritmien summa ei ole originaali, sittenkään.

Kuvataide on samalla tavalla haavoittuva, ehkä pahemmassakin pulassa pian. Tee kuva Picasson tyyliin -käsky tuottaa heti kuvan Picasson tyyliin.   

     Onko väärentäjillä nyt syytä yhä suurempaan iloon? Kone tekee ja printtaakin varmaan samaan hengenvetoon vaikka kuinka monta grafiikanlehteä. Siihen vielä nimikirjoitus ja kauppaan. Aina löytyy ostaja kuten Ikean ns. taideosastollakin.

     Schjerfbeckin kanssa käy kyllä huonommin. Yksikään Schjerbeckin tauluja paljon nähnyt ei voi pitää tekoälyn Schjerfbeckiä aitona. Abstraktin taiteen kanssa on siten ehkä paljon helpompaa. Vai pitäisikö sanoa: vielä.

Sama pätee Claude Monet´n, tuon Givernyn mestarin töihin. Mutta kun tekoälylle antaa monta komentoa, Monet-mainen jälki muuttuu. Huvittavaa on, ettei se muista mitä on jo tehnyt vaan tarjoaa aina uutta vaihtoehtoa. Kas tässä yksi.

Voisi pitää aitona, jos ei tietäisi totuutta. Mihinkä me tekoälyn kanssa todella olemme menossa?

Minne me kohta olemme menossa, sen kyllä tiedän. Sadepäivä on niin sateinen että tulee halu lähteä katsomaan vanhaa oikeaa taidetta kauemmaskin, viimein taas aina Turkuun saakka. Siellä meitä odottaa Greta Hällfors-Sipilän ja miehensä Sulho Sipilän yhteisnäyttely, joka on tänään viimeistä päivää auki Turun Taidemuseossa. Aviopari eli aikansa ja kuoli jo 1900-luvulla, Sulho puolessa välissä, vaimo parikymmentä vuotta myöhemmin. Kumpikin jätti jälkensä Suomen maalaustaiteeseen ja sen historiaan. Mitähän tekoäly heistä saisi aikaan. Tätä täytyy myöhemmin ja ehkä vielä jo tänään pohtia.  

(Greta Hällfors Sipilän työ Johanneksen kirkko)

POST SCRIPTUM

Greta Hällfors-Sipilä ja Sulho Sipilä

Matkamme eli sunnuntairetki Turkuun alkoi sateen merkeissä joka hitaasti muuttuikin rännäksi ja lopulta lähes lumeksi. Mutta kun pääsimme Turkuun, sade hiljeni, tuuli vielä hetken, mutta moinasi sitten sekin paiskottuaan ensin sateenvarjoa ympäriämpäri. Mutta sitä puuskaa kesti vain hetken, viimeinen ponnistus vain ennen raukenemista. Turku näytti siis jälleen nuo ystävälliset kasvonsa, joihin toki olemme mielistyneet.

Jonoa Taidemuseoon ei ollut, itse asiassa yhtään ihmistä ei näkynyt museon oven edessä kun sinne kapusimme, mutta sisällä kansaa jo oli. Söimme hetken salaattia ja sitten suunnistimme näyttelyyn.

Muistin kummastakin jotain, kohtuullisen paljon kun aloin miettiä; senkin, että Greta Hällfors-Sipilä (1899 – 1974) oli lähes 30 vuotta Kellokosken mielisairaalassa hoidossa skitsofrenian takia. Hän eli vielä 25 vuotta miehensä Sulho Sipilän (1895 – 1949) kuoleman jälkeen; Kellokosken sairaalassa hän myös kuoli.

Kummaltakin jäi jäljelle suuri joukko kestäviä töitä. Yksi Sulho Sipilän työ toistaa samaa teemaa kuin vaimonsa Greta: Johanneksen kirkkoa.

Aikanaan näin aina saman taulun Sulho Sipilältä Ateneumin pysyvässä ripustuksessa. Pianoa soitti nainen. Se oli toki läsnä näyttelyssä. Hyvä se yhä on.

Toinen tuttu oli Luistinrata, joka muistuttaa Johanneksen kenttää. Jos jotain, tuo Suomen Joutsenenkin komentajakapteeni osasi kyllä maalata. Mitä tekoälyyn tulee, se harhautui kokonaan kun tuli kyse Sulho Sipilästä. Kas näin, neljä eri yritystä, kaikki metsässä:

Kumpikin opiskeli Ateneumissa jossa he tapasivat ja viimein avioituivat 1924. Sulho Sipilä toimi lähes koko ikänsä puolustusvoimien palveluksessa ja toisessa maailmansodassa jopa panssarilaivoilla ensimmäisenä upseerina. Leipä taisi ollakin sieltä saatuna varmempi, sillä kummankin tyyli oli ajankohdan mausta poikkeava, usein rohkean avantgardistinen. Jos kohta löytyy myös koskettavia naivistisestikin puhuttelevia töitä. Tässä Greta Hällforsin Uimakoppi:

Olen vuosien myötä ruvennut pitämään aina vain enemmän Greta Hällforsista, hänen pehmeästä kubistisesta tyylistään, joka tuntuu edelleen hyvin omalta. Kuten omakuva Tiva:

Hän maalasi muistaakseni myös sairaalassa jonne hän joutui jo kolme vuotta ennen miehensä kuolemaa; mutta toisin kuin L. Onerva, hän ei kokenut ajalle tyypillistä ihmeparannusta miehensä kuoltua, vaan jäi loppuelämäkseen Kellokosken sairaalaan. Ehkä ei löytynyt ketään, joka olisi ottanut huolehtiakseen hänestä. Mutta taide meille jäi.

Pistäydyimme vielä Wäinö Aaltosen museossa, jossa katsottavaa riitti myös ja sitten käänsimme auton suunnan takaisin kotiin. Taide on hyvä asia, se on ruokaa sielulle ja silmille ja ehkä jopa lääkettä sydämelle. Se antaa voimia (vihaan sanaa voimaannuttaa), iloa, lohtua ja ajatuksia jokaiselle, joka katsoa ja ihmetellä haluaa. Parasta taidetta (johon kuuluu myös musiikki ja kirjallisuus kuvataiteen ohella) en siksi voi koskaan kyllin ylistää.

(15.1.2023)