Eilen oli loppiaisaatto, josta Shakespeare vähän yli 400 vuotta sitten kirjoitti samannimisen näytelmän, englanniksi Twelthe Night (tai What You Will). Nimi ei viittaa kristillisyyteen sinänsä, ajankohtaan vain, sillä se on täynnä Shakespearen mielen oikkuja, kaksosia, kuolemaa ja elämää, nimien sotkuja ja seikkailuja, mies- ja naisroolien muunnoksia (naisrooleja miehet tuolloin aina näyttelivät peruukit päässä ja lähes yhtä somina kuin aidotkin…). Sotkuista ei tule näytelmässä loppua; sen ajan katsojaa piti aina viihdyttää ja ennen muuta hänet piti yllättää. Muuten näytelmän tekijöitä palkittiin pilkkahuudoilla ja mädillä omenilla; sillä mikä käteen osui.
Koskaan en ole nähnyt näytelmää, lukenut sen vain. Hienoa tekstiä, kuten aina, vapaata pudotusta ja mielenkarkua. Sitä runous on, sillä Shakespearen näytelmät ovat runoutta. Aina on yritetty saada selville oliko Shakespeare todella olemassa ja jos oli, tekikö osan näytelmistä sittenkin Christopher Marlowe.
Itse uskon mieheen eli Williamiin, ainakin siihen että tuonniminen on elänyt. Olenhan toljaillut hänen taloaan Stradford upon Avonissa tuhansien kaltaisteni turistien tavoin. Mikä lie, mutta minusta tuntuu yhä myös siltä, että tekstit ovat jotenkin yhden ja saman kynän ja pään tuotetta, ihan sonetteja myöten. Niistä pidän näytelmiäkin enemmän. Tässä sonetti numero 19.
Shall I compare thee to a summer’s day?
Thou art more lovely and more temperate:
Rough winds do shake the darling buds of May,
And summer’s lease hath all too short a date;
Sometime too hot the eye of heaven shines,
And often is his gold complexion dimm’d;
And every fair from fair sometime declines,
By chance or nature’s changing course untrimm’d;
But thy eternal summer shall not fade,
Nor lose possession of that fair thou ow’st;
Nor shall death brag thou wander’st in his shade,
When in eternal lines to time thou grow’st:
So long as men can breathe or eyes can see,
So long lives this, and this gives life to thee.
”Vertaisinko sinua kesäiseen päivään? Olet ihana ja lempeämpi myös.”
Siitä voisi lähteä käännös, ihan mittaan. ”Työs” olisi seuraavan säkeen loppu? Ehkä joskus käännänkin. Aikaa on. Onneksi on. Kevät tulee, kesää tulee, Ja kuten sonetin loppu kertoo, tämä kaikki elää niin kauan ihmiset voivat hengittää ja silmät nähdä.
Kääntäminen on aina uudelleen luomista, runoutta sekin. Jotkut näytelmät on käännetty moneenkin kertaan; ensimmäisen suomentajan eli Paavo Cajanderin suomi on kuitenkin jo aikansa elänyttä, ei Kiven tasoa. Jos suinkin osaa englantia, kannattaa yrittää alkukielellä. Jotain siitä aina saa, näköaloja kieleen ja mieleen.
WSOY on julkaissut koko Shakespearen tuotannon ja kaikki näytelmät ovat mukana uudelleen suomennetuina. Kulttuuriteko, jota jo sellaisena pitää kunnioittaa. Usein vanhan klassikon uudelleenkääntäminen ei kuitenkaan aivan onnistu. Raamattu on siitä selkein esimerkki. Unohdettiin runous, tahdottiin saada asia esiin. Karhunpalvelus molemmille.
Tänään on sitten loppiainen, epifania, tietäjien tulon päivä. Caspar, Melchior ja Balthazar toivat lahjoja kunnoittaakseen uutta hallitsijaa joka seimessä makasi. Kaunis tarina, vaan koska sepitetty? Tarut ja myytit ja muinaiset kertomukset ovat usein mielikuvituksen tuotetta, ja totuutta tarinoiden takaa on lähes mahdoton enää saada selville. Niihin uskoo se ken uskoo. Mutta aina myyttejä mielellään lukee. Kertovathan ne myös ihmiskunnasta, sen kehityksestä, unelmista ja toiveista.
Tänään on myös kylmä päivä, pakkanen kiristyy, lämmitys lisääntyy. Olemme onnistuneet pudottamaan sähkönkäyttöä talossamme kolmisenkymmentä prosenttia, mutta se on myös tiennyt puu-uunin käytön lisäämistä, klapien ostamista ja petrolilämmittimen toistuvaa sytyttelyä. Mutta pääasia lienee että olemme säästötalkoissa mukana. Hyvä omatunto on paras päänalunen, kuten aikanaan hoettiin.
Jostain syystä täysikuu ja kova pakkanen tuntuvat kuuluvan yhteen. Illalla ja yöllä kuu olikin täysi, ainakin näytti siltä. Pyöreä mollottaja, jota aikanaan monet alkuperäiskansat palvoivat ja ihmettelivät auringon ohella. Kuuhulluus, sudet ulvovat. Ja sitä säestävät tähdet, ikuiset sirisevät pilkut ja pisteet, nuo avaruuden omaa kieltä puhuvat; nyt jos koskaan ne näkyvät. Avaruus on ajaton ja alati arvoitus, tekee taas mieli sanoa. Mutta haluan lisätä myös tämän: lähteä sinne pohjattomaan pimeyteen arvoitusta ratkomaan ei kuulu minun maailmaani. Mieluummin pysyttelen maan ja joskus merenkin pinnalla; toki isossa paatissa silloin.
Minusta ei ole edes vuorikiipeilijäksi, syynä siihen lapsena saatu korkean paikan kammo. Kun aikanaan Kalliossa lähes roikuimme suurmieskatujen kulmauksessa sijaitsevan talomme mustalla peltikatolla (Pothaninkatu 17 ja Agricolankatu 4 – tuo talo on edelleen Kallion korkein) seurasi siitä niin hirveä pelko ja huimaus ettei kammo koskaan ole minua jättänyt. Matalan puutalomme katolla voin käväistä vaivoin jos on pakko korjata jotain – ja täällä maalla kaiken korjaaminen tai korjauttaminen on jokavuotista. Mutta hiljaa on edettävä ja varmistettava, että jaloilla ja käsillä on kaiken aikaa jokin tuki. Maahan en voi saati halua katsoa.
Outoa toisaalta on se, että lentokoneessa minua ei koskaan huimaa eikä pelota, mutta jos ajattelen kipuamista johonkin torniin, on seinästä heti pidettävä kiinni. Jo pelkkä ajatus kääntää ja kauhistuttaa. Näin käy myös kaikissa niissä elokuvissa, joissa jyrkänteillä ja kuilujen reunoilla kuljetaan; suljen silmät. Mutta loivat tunturit taas ovat ihanteellisia kulkea, ehkäpä siksi, että silmä näkee ja mieli ratkoo heti mitä kautta ja rinnettä voi turvallisesti nousta ja tulla sitten taas alas.
Olen jo Lappia kyllin ylistänyt; jätetään se. Ensi kesänä jälleen sinne, jos elämä suinkin suo. Lappi talvella on muuta, kaunista kuvissa, kylmää itselleni. Mutta se kesä!
Taas alan unelmoida siitä, mutta ensiksi uneksin tietenkin kevään tulosta.
Shakespeare, kukapa muu tänään! Tässä pätkä näytelmästä Love´s Labors lost, Turhaa lemmen touhua (ehkä 1595):
”When daisies pied and violets blue
And lady-smocks all silver-white
And cuckoo-buds of yellow hue
Do paint the meadows with delight,
The cuckoo then, on every tree,
Mocks married men; for thus sings he:
´Cuckoo; Cuckoo, cuckoo!” O, word of fear,
Unpleasing to a married ear!´”
Myös käki saapuu taas, tuo toisten pesiin munija, mihin runo viittaa,kun kertoo miten käki pilkkaa naimissa olevia miehiä; tuo pilkka ei sovi heidän korvilleen. Mutta jopa käki on luonnon luoma ja kuuluu kevääseen ja kesään. Kaipaus on suurta. Toissapäivänä oli ihan pakko ottaa mustaviinimarjapensaan silmu ja puristaa sitä; tahdoin tietää tuntisinko jo tuoksun. Ja tuoksuihan se, tosin äärettömän vienosti. Mutta jotain se lupasi. Pienessä aihiossa on jo sisällä kaikki se, mitä tarvitaan lehtien ja marjojen tekoon. Uuden elämän syntymä, ikuinen ihme.
Meillä joulu loppui jo uuteen vuoteen, kuusi vietiin taas mököttämään vajaan ja salissa enää vain pari lamppua (led) hohtaa pimeässä. Ne auttavat jos ja kun yöllä talossa hortoillaan. Mutta vanhan ajan joulu loppuu vasta Nuutin päivänä, mikä näyttää nykyään olevan tammikuun 13. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.” Mainioita ovat hokemamme, jos joku niitä vielä muistaa. Tuntuu että kielen vanhat sanonnat ja murteiden muunnokset katoavat hitaasti ja jäljelle jää lopulta vain köyhä ja lattea arkikieli, aina vain enemmän englannilla höystettynä. Surkea ja mauton sekasoppa siis.
Pian loppuu myös kahdenkymmenen päivän mittainen joulurauha, pohjoismainen ilmiö, joka julistettiin myös Turussa jo 1300-luvulla, kuten yhä. Sen seuraaminen on edelleen rituaali jossa Ruotsin vallan aikaiset historiamme kerrokset ovat mukana.
Pahan Nuutin päivä oli ennen jo 7.1., sitten se siirrettiin, koska loppiaisesta tuli ikuinen lauantaipyhä, vaan kun loppiainen vapautui työmarkkinakahleesta ja muuttui taas kirkkopyhänä vapaapäiväksi, ei Nuuttia silti enää palautettu. Loogista on, että juhla huomenna loppuu; rauha jatkukoon. Arjen todellisuus on totta jo kaikkialla. Ja monin paikoin vielä todempaa ja karumpaa kuin täällä.
Tänään on joka tapauksessa pyhä. Se merkitsee aina jotain, esimerkiksi sitä, ettei aivan aamulla tarvitse lähteä minnekään. Ehkä se on perua siitä, että ennen ei voinutkaan, koska pyhinä kaikki kaupat olivat kiinni, ei ollut kapakoita auki, riekkumista, tanssejakaan. Vaan nyt on toisin. Mitä haluat, sen myös löydät. Maalliset tarpeet ovat menneet jo aikaa sitten henkisten edelle. Ja henkisillä tarkoitan tässä nimenomaan kulttuuria.
Uusi vapaus mahdollistaa kaiken, jokainen kauppa saa olla auki ajallaan (paitsi Alko). Jos jotain uupuu, voi Lohjan Prismaan ajaa vaikka aamulla kello 4, auki on ja pysyy. Olemme sen joskus tehneet ja törmänneet vain pariin uniseen ihmiseen ja vastaaviin myyjiin. Se on ollut kuin harhakuva ja sittenkin totta.
Joskus kesemmällä taas. Aikaisin on jopa kaupassa hyvä olla ja vaeltaa. Voi rauhassa etsiä sen minkä uskoo todella tarvitsevansa ja poistua hiljaisen kassan kautta. Ylhäinen yksinäisyys on hauska termi, muistuma jostain. Mutta kahden aina kaunihimpi on sitäkin parempi. Todistan.
Rauha ja hiljaisuus ovat käsitteitä, joita arvostan. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän hakeutuu hiljaisuuteen. Ei sen tarvitse olla äänetöntä, varsinkaan jos sitä vain luonnon omat äänet rikkovat. Puitten humina, lintujen laulu, tuulen suhu; ne jos mitkä tekevät hyvää ihmiselle. Kun tarkkaan kuuntelee, tajuaa senkin milloin metsässä soi Satie, milloin Rahmaninov tai sitten Mozartin Requiem, kuin alkava myrsky, yhtä aikaa vapahtava, koskettava ja surumielinen. Mutta surua seuraa joskus ilo, rauha jälleen, veden tyyni pinta. Myös luonnon sävellykset ovat lohtu sielulle.
(6.1.2023)