Tapahtuupa maailmassa mitä tahansa niin yksi on varmaa: mennyt on mennyttä ja juuri nyt ympärillämme on nykyisyys, tuo joka hetki muuttuva. Ja aina edessä on jotain, jota voisi kutsua mahdollisuudeksi, uudeksi elämäksi, joskus myös toivoksi. Aika kuluu, tempus fugit, mutta juuri olen lukenut, että ilman ihmistä ja tapaamme ajatella ei olisi aikaa. Ajaton on silloin seuraavan valtiaan nimi.

Miten vain, elämä ja kuolema kulkevat maailmassa edelleen käsi kädessä ja lähes kaikkien lajien elämä perustuu edellisten sukupolvien kuolemalle.

Täältä poistuminen sfääreihin tai paremminkin maahan tapahtuu useimmiten hitaasti ja arvokkaasti (en puhu petoeläimistä tai ihmispedoista). Näin on varsinkin luonnossa, jossa ruoho, kasvit ja puut tekevät tilaa uusille ja antavat kuoltuaan voimaa jälkeentuleville. Maapallolla ihmiskunnalla on edelleen mahdollisuus asua noin 3,5 miljardia vuotta, ainakaan en ole huomannut, että arvioitu aika olisi lyhentynyt. Ellei sitten ihmiskunta omaa typeryyttään tee harakiriä tai seppukua vanhaan japanilaistyyliin. Se mahdollisuus on pakko myös ottaa huomioon.

Olin nuorena pessimisti aina, vasta kuusikymppisenä aloin kääntyä optimismin puoleen ja se kannatti. Elämästä(ni) tuli helpompaa. Paljon on maailmassa hyvää. Kun ajattelen tieteen ja taiteen kehitystä vaikkapa parinsadan vuoden aikana uskon, että samanlainen kehitys jatkunee edellyttäen että ihminen pitää edelleen valtaa Telluksella. Optimistina uskon siihen ja uudet saasteettomat innovaatiot voisivat turvata hyvän elämän suuremmallekin joukolle, vaikka äärirajoilla ollaan jo. Vaan tätä hyvää kehitystä vastassa on ihmissuvussa alati piilevä pedon luonne. Turha sanoakin mihin sillä viittaan.

Oliko kulunut vuosi todellinen 2022 annus horribilis, tuo edesmenneen kuningatar Elisabethin kauhunvuosi, riippuu taas siitä mitä seuraava tuo. Parivuotinen korona oli sittenkin kuin sitkeä ja paha flunssa, mutta Ukrainassa käytävä järjetön sota tappaa säälimättä paraikaa kenet vain ja juuri nyt aina vain enemmän viattomia sivullisia. Koronaa ei voi vastustaa – esimerkkinä on nollatoleranssin toteuttanut Kiina jossa kohta koko maa sairastaa sillä covid on edelleen ihmisiä ovelampi muuntuessaan – mutta sotaa on vastustettava, aina. Ei voi olla hiljaa, joskaan sanat eivät aina ole niitä joilla sota voitetaan. Mutta pitkässä juoksussa niinkin voi tapahtua.  Tämän sodan ratkaisu alkaa Venäjän sisältä, jos alkaa. Toivottavasti pian.

Tässä häivähtävä toivekuva seinällä. Ja sen alla toinen, ensimmäisen kuvan aiheuttaja, juoru ikkunalla.

Mikään hyökkäyssota ei kaiken lisäksi näytä onnistuvan kuin hetkellisesti: katsotaanpa vaikka lähihistoriaa, maailmansotiin ei tarvitse edes palata. Saddam Hussein oli hirmuvaltias, jota haluttiin opettaa sen jälkeen kun tuo hullu hyökkäsi Kuwaitiin. Maakuopassa lopulta piilotellut despootti tapettiin siihen kuopan ääreen vuonna 2006. Olisi luullut että Irakissa olisi alkanut toinen, parempi aika, vaan maa on edelleen täydessä kaaoksessa, elämä siellä paljon pahempaa kuin konsanaan Saddamin aikana.

Entä sitten Afganistan, jota ensin aikanaan Venäjä ja sitten vuorostaan USA:n ja Euroopan koaliitio yritti saada järjestykseen. Hirveä hinta, luvuton määrä kuolleita ja kaksinkertainen kapitulaatio. Sen seurauksena kaikkein vanhoillisin usko palasi äsken taas valtaan, taleban liittolaisineen nieli kaikki lupauksensa eivätkä tytöt pääse enää edes opiskelemaan; naiset ovat pelkkiä kotieläimiä vailla oikeuksia. Täällä karjaakin kohdellaan paremmin. Ja jos ei kohdella, siitä saa todella tuntuvia seuraamuksia.

Mitä muuta kuin ahdistusta kuluneesta vuodesta jää mieleen? Työtä työtä ja työtä, kirjoittamistyötä aina vain. Ei siinä mitään, koska pidän sanoista. Päätä on yhä hyvä ja syytä rasittaa. Marcel Proust on palannut elämääni ja huvittelen juuri nyt lukemalla Céleste Albaret´n muistelmateosta Monsieur Proust (Laffont, 1973).

Muuta yhtä innostavaa lukemista ovat niinikään tämän vuoden uutuuksista  olleet Kirsi Pihan Millään ei ole mitään merkitystä paitsi jos on (Alma Talent), Antti Tuurin Mies kuin Pantteri (Otava) sekä Jalosten kirjailijapariskunnan teokset; Riitalla Omat kuvat (Tammi)  Ollilla Stalker-vuodet (Otava). Kyllä elämä ilman kirjoja on kuin pilvinen päivä. Emäntä tosin ei aitanpolulla astele, vaan viheltelee juuri nyt olohuoneessa ja tekee siellä omiaan kynä kädessä ja selvästikin iloissaan.

Hyviä lepohetkiäkin on ollut jokunen, pari matkaa, lähinnä Pärnuun ja Tarttoon. Lähimatkailu kuulostaa lähiruualta; eipähän jalanjälki kasva dinosaurusten mittoihin. Ehkäpä paras tai ainakin mieleenjäävin reissu oli taas kerran Lapin maisemissa lähellä Pallastuntureita. Siellä sielu lepää ja kansallispuistossa näkee kyllikseen sitä luontoa, johon ihminen ei saa koskea.

Vanha ikikelo joka harmaana ja piinkovana seisoo, saa jotenkin aina mielen sopuisaksi, maisemien avaruudesta puhumatta. Kannattaa siksi kiivetä tunturin laelle ja katsoa. Saa nähdä kauas ja joskus sielu näkee jopa yli maan äären kuin kauas tulevaisuuteen.

Mitä voisi toivoa tulevalta, vuodelta 2023. Rauhaa kaikilla maailman kielillä: Pax, Pace, Peace ynnä muuta. Siihen sarjaan kelpaa jopa vanha slogaani Miru mir, huvittavaa kyllä muinaisten kommunistien kehittämä. Yhtä lailla kaipaan energiapulmien ratkaisua: vedyn hyödyntäminen ynnä fuusioreaktori, tuo unelma ikiliikkujasta ovat listan alkupäässä. Jos ei vielä nyt, niin joskus kai.

Näin ajattelee optimisti joten sellainen yhä olen. Rauhaa pyydän myös tähän piskuiseen maahan, minulle aina rakkaaseen Suomeen, jossa keväällä käydään vaalitkin. Mahdoton sanoa ketä suhmuroijista äänestäisin, mutta aika senkin näyttää. Pienten ja köyhien puolella isoja vastaan on tosin aina ollut tunnuslauseeni. Löytyisikö vielä joku joka senkin allekirjoittaa ja myös yrittäisi asiaa todella edistää.

Eniten huomaan odottavani kevättä, aikaisia aamuja, muuttolintuja, ensimmäisiä vuokkoja, sakuraa, mustan viinimarjapensaan tuoksua jo silmuissa, koivun oksien ja latvustojen pakahduttavaa violettia ja sitten niiden vihertävää häähuntua, kurkien huutoa ja joutsenten kailotusta; kaulushaikaraakin.

Tiedänhän minä että kyllä kevät tulee, kun vain maltan odottaa. Joka päivä on jo nyt edellistä pitempi ja aina vain kiihtyvämmällä vauhdilla. Kevät tarkoittaa elämää, sen uusiutumista, ylösnousemusta. Valo, vesi ja lämpö ovat minun uskontoni pyhä kolminaisuus.

Täysi pimeys on pahasta mielelle, valo tarkoittaa aina hyvää myös symbolisesti. Pimeyden herra on saatana (tunnemme hänet jo); valon  tuoja taas aurinko, ei sittenkään mikään enkeli vaan taivaankappale jossa fuusioreaktori on jo kuin toiminnassa.

Ikuinen ei sekään liene, mutta ihmisen mittapuulla kyllä. Tämä oma maailmankaikkeutemme voi lopulta laajeta niin että sortuu, vaan ei hätää. Se syntyy joko uudestaan tai sen vierellä kuulemma odottaa toinen maailmankaikkeus, kenties jopa sarja niitä. Mikä siis ihmislapsella on ollessa, kunhan planeettamme saadaan edes säälliseen kuosiin mitä ihmisten välisiin suhteisiin, ruuan ja veden riittävyyteen ja kelvollisiin elinolosuhteisiin tulee.

Jos emme voikaan tehdä asioita kuten myyttiset sankarit, tehkäämme se minkä voimme. Pieni teko arjessakin voi joskus poikia jotain, kuten poikii kaktus ikkunalla, tuo vanhapoika. Sain sen synnyinlahjaksi ja kaktus on seurannut minua muutoissani kaikialle pysytellen ihme kyllä hengissä. Ensi vuonna kaktus ylittää kahdeksan vuosikymmenen rajan. Vanhapoika tai ei, lapsia sillä on niin, ettei paremmasta väliä, eikä häntä, itse suvun esi-isää siksi enää näe lasten alta, vain vähän harmaata päätä enää pilkottaa. Kohtalo sekin.

 Miten vanhapoika muka voi synnyttää? Partenogeneesi voisi olla tuohon sopiva termi, jonka yli 60 vuotta sitten opin Munkkiniemen silloisessa yhteiskoulussa; tosin sillä tarkoitetaan naarasta. Vaan anti olla. Se mikä sopii kaktukselle on ihmiselle vaikeampaa. Ja eipä tuo outo maailmalta jo kätkeytynyt kummitus näytä lapsiaan sen kummemmin kasvattavan kuin väestömme valtaosakaan.

Riittänee tältä päivältä, vuoden viimeiseltä; sateiselta ja harmaalta. Tuulee niin että maamme sähköntuotanto taitaa taas olla tapissa. Mutta pääasia, että hatara talomme on yhä paikallaan. Ilma vaihtuu sisälläkin nyt ja hyvää se vain tekee. ”Seisovasta vedestä odota myrkkyä”, kirjoitti William Blake. Se on tosiaankin yksi lempiaforismeistani, aina sitä siteeraan. Ummehtunut ilma kuuluu samaan kategoriaan.

Finito, ma non tutto. Ei enää muuta kuin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille blogini lukijoille. Yritän ensi vuonna pitää samaa tahtia yllä. Niin kauan kuin pää kestää, sormet kyllä liikkuvat näppäimistöllä. Ja sitten? Sitten ei muuta kuin lähteä taas matkalle ja kulkea kohti tuolla jossain kaukana hohtavaa loputtomuuden rantaa. Etsivä löytää, hoki aina äitinikin kunnes korkeassa iässä hukkasi viimein itsensä. Mutta elämään jäivät kaikki hänen sananlaskunsa, kansamme perintöaarteet. Niistä pidän myös edelleen kiinni.

(31.12.2022)