Kun kirjoitin otsikon tuosta vain ja aloin sitten katsella sitä, tajusin taas, miten hauska ja huvittava on suomen kielemme. Vanha kieli, vaan yhä niin oikukas ja kauniskin. Seisaus on pysähdys, kyllä, ja siihen palaan. Se päivä eli 21.12. on jo lusittu ja ohi. Mutta otsikon jatkosta tuli mieleen muuta, koska lopun sanapari tarkoittaakin kahta asiaa. Kaikista juhlista, varsinkin joulun sellaisista on hyvä lähteä kotiin jaloin, vieläpä omin. Otsikon lopun tarkoituksena oli toki olla vain osa vanhaa toteamaa: joulu juhlista jaloin.

Totta, vaan minulle sitäkin jalompi on juuri seisaus. Entinen pakanallinen juhla johon joulu ja Jeesus sopivasti sijoitettiin. Sama muuten juhannuksen ja Johannes Kastajan kanssa.

Sanapari jäi soimaan mieleen. Omin jaloin kotiin… Toki taksinkin voi tilata jos matka on pitkä ja ajokyky olennaisesti muuttunut. Kun on jo yli 30 vuotta ollut erossa viinan iloista ja varsinkin suruista, se ei onnekseni koske enää minua. Pastilli huuleen ja baanalle! Kas, siinä vanha hokema, jota aikanaan Tuurin Antin kanssa hoimme aina kun kertarykäyksellä ajoimme (hän ajoi, minä käyttäydyin) Helsingistä Sodankylään väärtiä eli Pentti Ruonaniemeä tapaamaan.

Se oli oiva alku vaellukselle, jonne aamulla jatkoimme hotellilta. Pian kuljimme jossain tuntureilla rinkka selässä ja kartta ja kompassi kädessä. Silloin ei kännyköitä ollut mailla eikä halmeilla. Ihme, ettei pitkillä maastoreissuilla mitään sen kummempaa sattunut.

Pohjoinen erämaa. Vanhat muistot tuovat eteeni edelleen satoja näkymiä, avaria ja laakeita tuntureita, kuruja, aiveja, soita, soita, soita ja sitten taas lujaa maata ja tunturikoivikkojen ryppäitä, tasaista maastoa ja äkkiä pahoja kivikkoja, jotka varsinkin sateella uhkasivat aina nyrjäyttää nilkan. Niitä riitti kuten lampia, puroja ja kuohuvia jokia, jotka piti kahlaten ylittää. Kuumana päivänä heinäkuussa riitti myös räkkäparvia, joita väliin siunautui tuskaksi saakka. Ja silti, miten hienoa kaikki oli. Minusta kasvoi kuin vahingossa Lappiuskovainen; luonnosta tuli itselleni jumala. Ja niin on yhä.

Muistot näkyvät aina tihkuvan esiin jostain. Mikäpä siinä. Ihminen on menneestä rakennettu eikä häntä ilman sitä olisi. Jos muisti menee, katoaa kaikki. Das ist leider so, sanoisi kai saksalainen. Myös tuo lause on muisto nuoruuteni Lautenthalista, jossa hikoilin sahatyöläisenä kymmenen tuntia päivässä. Silloin leikattiin vuotta 1961. Siitäkin on jo yli 60 vuotta.

Mutta nyt on nyt. Palaan seisaukseen. Se on jossain mielessä itselleni todellakin tärkeämpi päivä kuin varsinainen joulu, koska silloin loppuu syöksymme pimeyteen ja päivä alkaa taas hitaasti pidetä. Kun venda on tehty, ei auringon paluuta lähemmäs ja korkeammalle voine estää enää mikään ellei tähän saakka tunnetun maailmankaikkeuden tuho.

Mutta se ei liene heti mahdollista, siihen tuskin edes toveri Putin kykenee. Ennen tuo tavarish oli maassaan sentään jonkinlainen macho ja mafioso tai jopa gospodin, mutta herruus ei ole koskaan ikuista ja nykyisin toimin hän on ihmistä vähemmän. Hren s nim, piparjuuri hänen kanssaan, kuten venäjäksi sanotaan, tai sitten vielä tiukemmin: Idi na hui. Pilasit pirun Puti hyvän Venäjän ja lähes kaiken siihen liittyvän puhumattakaan mitä teet veljesvaltiolle. Jotenkin sitä ei halua edes ajatella, vaan pakko on.

Toistan siksi lauseen po-russki ja kovalla äänellä. Ehkä on soveliaampaa etten joulun tähden kuitenkaan käännä lausahdusta jonka 70-luvulla jo opin, kun tapasin Eduard Uspenskin. Värikästä on tuo itänaapurinkin kieli. Kun mennään länteen ollaan heti aivan muissa, kohteliaammissa ja ah niin paljon miedommissa sfääreissä: fy fan, tai förbannat. Ja sitten pyydellään heti vielä anteeksi.

Nyt on jouluaaton aamu. Eilen talossa siivottiin ja niinpä pääasiallisin tehtäväni oli pysyä poissa tieltä vaikka kuinka tarjosin mahdollista apuani.

No, meidän huushollissa on syytä totella sen joka siihen kykenee. Niinpä kävin kaupoilla ja joulun simppelit proviantit on nyt hankittu. Kuusikin on tuotu sisään ja koristeltu ja valot palavat sen oksilla (ledlamput, tietty).

Joulukuusemme näyttää kaukaa oikealta, mutta kohta se on taas vajassa ja kolmessa osassa seuraavaa joulua odottamassa. Me emme enää oikeita kaada. Jokainen puu saa täällä omin avuin kasvaa ja lahota. Vain talon edessä olevaa kaistaletta pidän suuremmista puista vapaana. Täytyyhän ihmissielulle sentään avautua näkymä avaraan jokilaaksoon.

Vielä muutama päivä sitten kaikkialla oli lunta lähes kiusaksi asti ja pelkäsin kattojen puolesta, mutta parin päivän suoja teki sen mihin korkeanpaikan kammoiselta ihmiseltä (itseltäni siis) olisi mennyt tunteja. Minkä luonto antaa, sen se myös ottaa. Kauneus katosi samaa tietä, mutta kun nyt katsoin äsken ikkunasta, illan vesi- ja räntäsade oli muuttunut lumeksi joka peittää taas maata ohuen valkean vaipan tavoin.

Kauneutta siis annettiin jälleen. Ehkä me olemme sen ansainneet, vaikken ihan tiedä miksi. Mutta ainakaan mitään pahempia tekoja ei tule mieleen. ”Ei paha ei ole kenkään ihminen”, kirjoitti toisaalta Leino, ja lisäsi: ”vaan toinen on heikompi toista.” Ja Hymyilevä Apollo jatkoi: ”ja hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´aina ei esille loista.” Tätähän ennen nimenomaan uuden vuoden aikana radiossa aina lausuttiin.

Tuolla Leinon omalla mittapuulla mekin olemme olleet kilttejä ja kiltit lapset saavat lahjoja. Niinpä ehkä mekin. Tässä iässä ja elämänvaiheessa lahjojen määrä on onneksi vähäinen ja niiden laatu on punnittu saajankin toimesta yhteisellä valinnalla ja sopimuksella.  Ei se tavara, vaan se ajatus.

Kello on vasta vähän yli aamuviiden, mutta eilen jo haudutin uunissa riisipuuron ja aamiaiseksi vielä paistan sen. Miksi? No siksi, että juuri paistettu riisipuuro oli minusta lapsena joulun ruuista paras. Muu oli muuta: sitä ikuista kinkkua ja myös muinaista lipeäkalaa, perunalootaa ja porkkanavastaavaa. Mutta pannulla voissa paistettu puuro! Jos jostain, siitä haluan pitää kiinni. Toki kasvisyöjälle on pari siivua vegaanista seitaniakin tarjolla. Kun siihen sivelee paljon sinappia, ei eroa lihaan ehken edes carnivore huomaa. Näin ainakin luulen.

Joulua odotetaan ja joulu on tänään osin mennyt, koska alennusmyynnit alkoivat jo pari päivää sitten. Elämämme on pelkkää kapitalistista kauppaa jossa millä tahansa esineellä, asialla ja arvolla on hintansa. Hitto soikoon. Kunpa maailmasta joskus löytyisi uusi talous jostain kommunismin ja vulgaarikapitalismin väliltä.

Seuraava tähtäimeni on vuoden vaihteessa, josta ilokseni näyttäisi tulevan lauha. Se tarkoittaa hyvää myös maamme sähkötaloudelle. Olkiluoto III ja sen tuotannon avajaiset ovat vaihteeksi siirtyneet maaliskuun loppuun. Ehkä syksyllä sitten yritetään oikein tosissaan?

Näin joka tapauksessa mennään eikä vain meinata. Kohta on tammikuu, joka täytyy sinnitellä vielä ihan hampaatkin irvessä, jos sään herra sen päättää. Mutta sitten onkin jo helmikuu ja silloin alkaa kevät usein jo tuoksua. Toissa vuonna kukkivat ensimmäiset sinivuokot mäellämme juuri helmikuun lopussa. Ihmeellinen talvi se oli, kun joutsenetkin pysyttelivät maisemissa koko ajan lennellen joen yllä sinne tänne. Nyt ne ovat jo aikaa sitten kaikonneet.

Talvi 2021 tuskin toistuu, mutta aina on lupa toivoa. Ehkä ensi vuosi ja kevät tuo mukanaan muutakin hyvää kuin vihreyden; jopa rauhan, tuon rara aviksen, harvinaisen linnun.

Picasson kyyhky olkoon siitä enteenä. Lennä lennä leppäkerttu, hoettiin lapsena myös. Sen jatkonkin muistan. Jossain on iso kivi ja leppis saa taas isältä ja äidiltä puuroa. Kaikki oli silloin hyvin myös meidän maailmassamme.  

Se on tietenkin satua, mutta satu voi olla totta joskus tai tulla todeksi. Varmaa ainakin on, että jos emme hyvää tee ja usko parempaan, voi paha lopulta voittaa. Sille emme suin surminkaan saa antaa periksi.

(24.12.2022)