YKSI

Blogin otsikko ei sentään tarkoita elämän loppua, toivon. Vaikka elämää tuhotaan taas surutta, sillä on taipumus aina nousta kuten ennen laulussa sanottiin ”raakaa sortovaltaa vastaan”. Jos mihin, siihen uskon.

Seuraava viikonloppu on jouluinen ja juhlan takana on viimein kauan odotettu seisaus. Kun tuo piste on ohitettu, on kaikkein hankalin vaihe syystalvessa ohi. Siihen uskon myös. Tulkoon sitten taivaalta vaikkapa niitä ämmiä äkeet selässä. Se on muuten outo kielikuva, tuskin Gallen-Kallelakaan olisi osannut maalata sitä. Vaan olkoon. Ja kun noin kirjoitin, luulen, että paha ilma ei tuommoisen uhmani takia heti jätäkään meitä täällä laaksossamme. Täytyyhän myös luonnetta kasvattaa. Edessä on siis varmaankin kiinnostavia tammi- helmikuun päiviä. Mutta maaliskuussa pohjoisen puhurikaan ei voine auringolle enää liikoja, kiusata ja piinata vain.

Nyt on jo sunnuntaiaamu, aikainen taas. Yö on nukuttu hyvin ja sää lauhtunut. Tänään alkaa rymistä, kun lumimassat liukuvat talon peltikatolta, jos plussakelien ennuste pitää paikkansa. Täytyy toivoa, että etuosan edessä jalustoillaan törröttävät lintulaudat pysyvät pystyssä. Ne ovat olleet nyt suuressa suosiossa ja tarpeen, kun lumen paljous on peittänyt lähes kaiken täällä. Lunta on Lohjan seudulla eniten koko Suomessa; Lappikin on jäänyt pahasti jälkeen. Myös tätä ilmastonmuutos tarkoittaa. Mitä vielä saammekaan kokea.

KAKSI

Itse sain kokea jotain uutta, kun perjantaina Säätytalolla oli kunniamerkkien luovutustilaisuus eri alojen taiteilijoille. Sen oli järjestänyt opetusministeriö mikä myös oli uutta; ainakin ennen mitalit vain haettiin ritarikuntien kansliasta. En tiennyt mitä odottaa, mutta ihan hyvin kaikki sujui, kun Säätytaloon oli päästy sisään, henkilökortit esitetty ja hyväksytty ja metallinpaljastinkin ohitettu. Kaksi titaanilonkkaani hälyttävät lentokentillä aina, mutta nyt selvisin säikähdyksellä. Ainakaan kukaan ei tullut minua kopeloimaan.

Ollaan vaimon kanssa joka paikassa aina ajoissa ja usein ensimmäisinä. Niinpä odoteltiin siinä isossa aulassa tilaisuuden alkamista kaikessa rauhassa. Vähitellen tuli muutakin väkeä ja sitten tuttua tutummat Jaloset: Ríitta ja Olli. Riitalle mitali luovutettaisiin ja Olli oli eskorttina. Kun emme olleet aikoihin nähneet puhe luisti. Vaikka luistaisi se kyllä muutenkin.

Kumpaankin kirjailijaan tutustuin Otavassa jo vuonna 1978 ja yhteyttä on siitä saakka pidetty. Kummankin kirjoista pidän yhä paljon ja kaksi viimeistä on luettu: Riitan Omat kuvat (Tammi, 2022) ja Ollin Stalker-vuodet (Otava, 2022). Ne olivat suuria lukuelämyksiä, taas kerran. Tiedän että Riitta on sanonut lopettavansa tähän ja lukiessa näki, että kirja oli tavallaan hänen uransa testamentti, mutta silti toivon, että työnsä kuitenkin vielä jatkuu. Muistan aina Heikki Klemetin Viimeiset kuvat ja sitten sitä seuranneen kirjan nimen Ei ne olleetkaan viimeiset. Niin kauan kuin on elämää, voi sitä pohtia ja siitä myös kirjoittaa.

Juhlista ja tilaisuuksista ei koskaan oikein tiedä mitä niistä voi odottaa.

Kun on päässyt tähän ikään, jonka pituuden jätän ajanpuuteen takia mainitsematta, alkavat kaikki tilaisuudet ja juhlat tuntua velvollisuuksilta ja väliin jopa raskailta. Näin ei kuitenkaan ollut nyt. Tilaisuutta emännöivät vai pitäisikö nykytermein sanoa isännöivät opetusministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen sekä ylijohtaja Riitta Kaivosoja ja hyvin isännöivät. Vuorineuvos Kari Jordan taas ritarikuntien hallituksen puolesta kertoi mitalien ja ritarikuntien historiasta.

Tunnelma oli leppoisa ja kodikas. Säätytalon sali numero 10 taas suo kaikille saapujille juhlavat puitteet. Harva vanha klassinen rakennus Suomessa on yhtä edustava, kaunis koristeiltaankin, muttei liian piperrelty. Talo valmistui vuonna 1890 aikaan jolloin maassamme todella vielä oli säätyjä: ensinnä aatelisto jolla oli jo oma Ritarihuoneensa ja sitten papisto, porvaristo ja talonpoikaisto, joille Säätytalo pystytettiin. Taidanpa yhä kuulua viimeksimaínittuun säätyyn, maalla tai oikeastaan metsässä kun asun, ja kasvimaatakin löytyy.

Alussa odotti yllätys, kun lavalle saapui kymmenittäin sama-asuisia naisia, jotka puhkesivat lauluun. Kyseessä oli riihimäkeläinen Philomela-kuoro , joka esitti mitalisteille Virpi Eroman sävellyksen Minulla on kaikki mitä voin toivoa. Sen sanat olivat Inka Nousiaisen. Pitkä kaunis laulu, todella puhtaat äänet. Kun tutkin netistä kuoroa myöhemmin, kävi ilmi että se on niittänyt mainetta ja kunniaa maailmalla Koreaa myöten. Eikä ihme. Vähän tuli mieleen a cappella -kuoro Rajaton, mutta vähän vain. Kummallakin on oma tunnistettava tapansa saada sanat soimaan.

Pro Finlandiat jaettiin ensin, sitten lopuksi kolme Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkkiä. Minua ennen sen sai Kari Rydman, vanha tuttu Käpylän iltaoppikoulun ajalta, kun epäpätevänä opetin siellä suomea itseäni vanhemmille oppilaille vuosina 1965-67. Rytky oli usein paikalla opettajahuoneessa myös iltaisin, vaikka oli samassa rakennuksessa päivisin toimivan Yhtenäiskoulun opettaja. Niin kaunis on maa -sävellys soi vieläkin, myös minun mielessäni. Samoin kuin Sataa; senkin sanat ovat Rytkyn omia. Kannattaa yhä kuunnella. Ei hyvä kauas koskaan katoa, joskus piiloutuu vain.

Itse seisoin paikalla vähän tonttu-ukkona, mutta tyynenä kuin Islannin ilmavoimien eversti, kuten ennen poikain kanssa sanottiin. Jäänsinisiä silmiä minulla ei kuitenkaan ole, ei sotilasarvoakaan. Vaan nyt olen sitten komentaja. Meidän perheessämme sillä tittelillä on pelkkä symboliarvo ja hyvä niin. Tasa-arvo on minulle Ranskan vallankumouksen arvoista tärkein, jos kohta vapaus on sen kanssa lähes samalla tasolla.

KOLME

Veljeys saattaa sen sijaan usein olla horjuvaa ja ihmiset vaihtavat puolta tuon tuostakin. Opportunismi on tuttu ilmiö kaikkialla. Moni myy periaatteensa heti kun hinta on sopiva.

Aatteilla kaupankäynti tuntuu suhmuroinnilta ja politiikalta, jota Säätytalon sisäseinät ovat varmasti useinkin nähneet ja kuulleet, nuo mykät todistajat. Ihmiset tulevat ja menevät, mutta seinät pysyvät.

Me otimme vielä muutamia kuvia. Riitan lisäksi Pro Finlandian sai myös toinen kirjailija Johanna Sinisalo. Tässä me kolme olemme hetken kuin palkintokorokkeella ainakin.

Onneksi näissä juhlissa ei kyse sittenkään ole mistään kilpailusta. Ainoa urheilusaavutukseni on mitali tenniksestä; pelasin 1900-luvun lopussa neluria ihan turnauksessa ja parini piti huolta siitä että toisiksi tulimme. Hopeaa on siis kerran aiemmin saatu.

Uusi mitali kaulassa poistuimme kiireesti puheitten ja kahvittelun jälkeen, auto kun oli parkissa kaukana. Säätytalon lähelle oli turha edes yrittää saada sitä, lumikasat peittivät tuttuun tyyliin parkkipaikat taas kaikkialla. Ja peittäisivät vielä kauan, kiirettä niiden kuljettamiseen ei koskaan tunnu olevan.

Asupa maalla ja vieraile pääkaupungissa – siinä yhtälö joka hankaloituu vuosi vuodelta, myös niin, että kaikkia parkkipaikkoja vähennetään kesäisinkin. Jos meilläpäin ajat, aja ohi. Se on vanha sanonta ja alan uskoa siihen mitä stadiin tulee. Maailman paras pääkaupunki (nykykielellä kuulemma Päähesuli, onpa järjetön nimitys) ja maailman onnellisin kansa ovat puolestaan epiteettejä joihin uskoo se ken kuplassaan haluaa. Minä, vanha stadilainen ja Kallion kundi, en nykykaupunkia omakseni tunne. Mutta Kallio, tuo synnyinseutu, joka löytyy enää vain rakennuksista, säilyy kyllä ikuisesti mielessä.

NELJÄ

Lauantaina oli vielä kaunis lumipäivä, liiankin. Kuten nykyisin joka vuosi käväisimme joulumarkkinoilla, joita pidetään Lohjansaaressa sen seurantalolla. Jo matka sinne on satua: myös vanhat omenatilat leikattuine puineen antavat hauskaa kontrastia villimmälle luonnolle.

Lohjansaaren seurantalo on tuttu paikka ja tuttuja löytyy myyjistä; varsinkin Esa vanhoine kirjoineen. Ne valtaavat seurantalon näyttämön ja niiden seasta kaivautui sitten Esa kuinkas muuten kuin kirja kädessä; jollei myy, lukee. Jälleen kerran hauskan sanailun lisäksi mukaan lähti pari kirjaakin: Joycea ja Hemingwaytä. Ei mikään voita hyvää klassikkoa, paitsi toinen klassikko.

Sieltä emme kuvia ottaneet, mutta ulkoa kyllä, pitihän lumimaisemaa saada nyt kuvatuksi ja sainpa viimein kuvatuksi myös elämänkumppanin. Kiirettä piti, sillä tiedossa on viikon kestävä lauha jakso ihan vesisateineen joka tiputtaa lumet kaikkialta. Hyvästi kauneus, mutta hyvästi siis myös kylmyys.

Vaan kyllä Suomi osaa olla ihmeellinen maa.  Ääripäissä käydään, keskitielle tullaan kuitenkin lopulta tai sille ainakin pyritään. Etenkin mitä luontoon tulee.

VIISI

Luonto, niin. On tämä luonnollinen luonto ympärillämme yhä ja sitten ihmisluonto joka tekee parhaansa edellistä kurittaakseen ja sen nutistaakseen. Maamme on mikä on: meillä on osin jo hieno menneisyys ja juuri nyt tämä surkea nykyisyys. Kohta alkavat aivan kaikki asiat olla Suomessa päin prinkkalaa: terveydenhoito on täysin romahtamassa, yrittäjät ajetaan maan rakoon, energian järjetön hinta kurittaa varsinkin köyhiä ja nyt myös jo keskiluokkaa, valtavia velkoja vain kasvatetaan tulevien sukupolvien ikuiseksi lastiksi, mutta johtavat politiikot askartelevat silti rakkaitten nippeliongelmiensa kimpussa ja ottavat kasvoistaan kauniita selfietä; onhan se toki tärkeintä maailmassa – narsisteille itselleen.

Miten sanoikaan Marx: Kultakin kykyjensä, kullekin ansionsa mukaan. Tuota jälkimmäistä hieman epäilen.

Kun kaikkea tätä ajattelee, saattaisi ihan raivostua, mutta kun katsoo ulos, luonto rauhoittaa. Täälläkin metsää on kaadettu ja surutta raiskattu, mutta puita on sentään myös pystyssä yhä. Juuri nyt, vielä hetken, lumi hoitaa tehtäväänsä ja peittää myös hakattua maisemaa oman suojelevan viittaansa alle. Kun pahaa ei näe, sitä ei ole?

Kuvassa seudun korkein vuori Äijäsmäki. Se on onneksemme rauhoitettu laeltaan.

Mutta muuten. Camouflage, naamiointi on ranskan sana jota englanti käyttää, mutta joskus sekin on tarpeen. Alastoman totuuden näemme keväällä taas kun lumi täysin sulaa eikä vihreä vielä valloita maata.

Tuo lyhyt mutta tyly hetki pitää vain kestää, kunnes kasvit luovat saman naamion kuin minkä lumi juuri nyt antaa. Kevät, tuolla se jo on ja odottaa. Verde que te qiero verde – vihreä kuinka rakastankaan sinua vihreä, kuten Lorca kauan sitten eli vuonna 1928 kirjoitti. Eikä kevään tulon hyvään ja pyhään hetkeen ole sittenkään enää kuin muutama hassu kuukausi.

(18.12.2022)