Tänään, joulukuun kuudentena on kulunut jo 105 vuotta siitä, kun maamme julistautui itsenäiseksi 1917. Kansalaissota oli Suomen ensimmäinen koettelemus heti 1918, josta seurasi punaisten ja valkoisten verinen kamppailu maan herruudesta. Valkoinen armeija voitti lopulta, mutta maassa vallitsi pitkään kahtiajako, joka ehkä vasta nyt alkaa unohtua.

  Sodat eivät loppuneet. Hitlerin ja Stalinin sopimuksen mukaan Neuvostoliitto päätti ottaa Suomen marraskuun lopulla 1939, kuten Natsi-Saksa Puolan. Seurasi Talvisota, nuo 105 kunnian päivää. Siinä missä Hitler onnistui naapurimaiden suhteen, Stalinin oli pakko lopettaa sotiminen kansaamme vastaan; tätä maata ei kokonaan valloitettu.  

   Talvisodan ansiosta ja sitä seuranneesta Jatkosodasta huolimatta itsenäisyytemme säilyi, vaikka  liittolaisemme Saksan oli lopulta antauduttava ehdoitta. Oma toinen maailmansotamme päättyi vasta, kun Lapin sota syksyllä 1944 alkoi ja viimeinenkin saksalainen, tuo hetkellinen entinen liittolainen, saatiin rauhanehtojen mukaisesti ajetuksi Norjan puolelle huhtikuussa 1945. Saksalaisten taisteluasemia (mm. Sturmbock eli Järämä) näkee vieläkin Käsivarren Lapissa.

  Sota on paha sana, hyökkäyssota varsinkin. Hyökkääjällä ei koskaan ole moraalista oikeutta, vaikka tämä sitä itselleen kuinka vakuuttelisi. Näin on juuri nytkin. Putin meni omaan ja neuvonantajiensa ansaan ja tuo idiootti pilasi oman maansa maineen varmaankin kymmeniksi vuosiksi. Miten noin syvään kaivetusta kuopasta koskaan enää noustaan, on arvoitus. Mutta jokaisesta kuopasta on noustu. Nykyinen Saksa on siitä hyvä esimerkki. Kunpa tuo oppi leviäisi naapuriinkin.

  Minulle Suomi on kahdella tavalla isänmaa. Se on maa johon olen syntynyt ja jonka kielen hallitsen, ainakin uskon hallitsevani. Tunnen jo maan historiaa ja sen vanhaakin kirjallisuutta, tunnen muinaiset uskomukset, menneet pakanalliset tavat, Kalevalan, Kiven tuotannon ja lähes koko vanhemman kulttuurin Sibeliuksesta Kalevi Ahoon, Schjerfbeckista Marjatta Tapiolaan. Nimiä noiden kaltaisia, taiteilijoita joista pidän ja joista yhä innostun, on varmaankin lopulta satoja.

  Erityisen tärkeä on itselleni oma kieli, äidinkieli, kansan kieli. Äitini puhumaa kajjaanilaista se itsessäni on. Suomen sointi on kauneinta musiikkia, kun sitä joku hyvin käyttää. Osaan muitakin kieliä tukun, joitain jopa tyydyttävästi, mutta suomea ei niistä voita yksikään. Kaipa sekin on omanlaistaan isänmaallisuutta. Siitä ei tarvitse pöyhkeillä; mutta sen saa ehkä näin todeta.  

  Eikä tässä kaikki. Suomen luonto, sen ystävälliset äidinkasvot, kuten Kivi kirjoitti, on minulle aina vain rakkaampi. Mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän näkee ihastuttavia maisemia, uskomattoman vaikuttavia. Ja silti, siltikin tämä köyhä karu maamme on läheisin ja parhain. Sen mäntymetsien tuoksua, haapojen havinaa ja tuulen suhinaa tyynen metsälammen rannalla jossa kuikka huutaa ei voita mikään, ei paratiisikaan, jos sellainen on jossain joskus ollut.

 Tätä maatamme puolustan minäkin viimeiseen saakka. Aseinani eivät ole luodit vaan sanat. Ne tuntuvat mitättömiltä raakaan voimaan verrattuina, mutta joskus jotenkin niilläkin on ehkä lopulta oma paikkansa ja voimansa; jollei omillani, niin ainakin joidenkin toisten vastaavilla.

   Sanasta miestä, sarvesta härkää, sanottiin ennen ja sanon sen nytkin. Isänmaata puolustan hengellä. Tänään lumisena tiistaiaamuna hetkellä jolloin päivä vasta valkenee, uskon yhä parempaan huomiseen ja uuteen tulevaisuuteen kaikista vastuksista ja käynnissä yhä olevasta rikollisesta ja surkeasta sodasta huolimatta.

    Olkoon, joskus se loppuu; sen on vain loputtava. Päästän irti sodasta edes hetkeksi, eihän se kokonaan unohdu. Elämä on aina, se on loputon, kuten vanha runo sanoi. Aina on osattu sanoa.

Juuri nyt lumi peittää maan ja ruokintapaikalla tintit pyrähtelevät jo puuhissaan, tulkkujen vihellykset kuuluvat ja närhikin pörhistelee maassa siellä puikkelevan mustarastaan kumppanina. Myös nuo kaikki kuuluvat tähän maailmaan, ovat osa meitä, vain pieniä, heikompia. Kaikella elävällä on tarkoituksensa, ehkä jopa kesän hyttysellä, ja elämän kunnioittaminen täällä on aina vain tärkeämpää. Luontoa meillä yhä riittää ja sen suojeleminen on myös pyhä asia. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen paremmin olen tämänkin käsittänyt.

(6.12.2022)