Pienet ilot, suuret surut


EI ILOJA MONTA

Tällainen on maailmamme. Murheita, suruja ja tuskaa riittää, eikä vain yksin sodan tähden. Juuri tänä aamuna, toisena Hoosianna-adventtina luin, että Perussa on niin ankara kuivuus että osissa maata peruna kuihtuu ja alpakat kuolevat. Peruna on Perusta muuten kotoisin; lajeja on siellä muistaakseni kuutisensataa. Se ja alpakat ovat lisäksi alkuperäisväestölle elintärkeitä. Tätä tämä on, todellisuus kaikkialla.

”Hän säät ja ilmat säätää”, laulettiin ennen. Eipä juuri lauleta enää. Ihmisen on syytä katsoa joskus myös peiliin. Leinon runo, Väinämöisen laulu tulee mieleen nykyään vähän kaikesta. Tässä alkusäkeistö:

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää, korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Turha sanoakin että runo jatkuu lähes mollissa ja toteaa muunmuassa: ”Ystävä pettää, elämä jättää.” Aivan näin huonosti eivät asiamme sentään taida vielä olla. Runon lopussa myös Leino itse nostaa päätään: ”Yksi on laulu
ylitse muiden:/ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu
.”

Tämä on yksi niistä Leinon runoista, jotka Vesa-Matti Loiri tulkitsi nuorehkona miehenä. Minusta Leino-levyt ovat parasta mitä hän sai aikaan. Muun unohdan mieluusti, joskin elokuvadebyytti Pojat-elokuvassa (1962) saattaa myös yhä pitää pintansa.

Turhia ovat sen sijaan kaikki maailman turhapurot. Mutta Leino-levyjä, joita lopulta tehtiin kaikkiaan neljä (1978 – 2001), kuuntelen kyllä edelleen. Viimeisissäkin on muutama hieno ja täysin unohdettu hieno sävellys ja sen tulkinta. Kun etsin, ei niitä ole cd-levyinä enää lainkaan saatavilla. Vielä viitisen vuotta sitten kyllä.

Nopeaa on maailmamme ja kulttuurin muutos. Jokaisella ihmisellä on mielipiteensä kaikesta, erityisestä siitä mikä ja mitä on kulttuuri, ja yleensä vähemmistö jää enemmistön alle.

Näin myös taas kerran tapahtuu tulevissa kevään vaaleissakin. Ihmisten äänestyskäyttäytyminen on aina arvoitus ja tulos myös. Senkö saamme minkä ansaitsemme?

Tulevaan on vain sopeuduttava. Demokratia on sellaista ja siinä elämme. Silti juuri se on hyvä ja tähän saakka paras yhteiskuntaa säätelevä keksintö, jonka toimivuutta vaikkapa USA joutuu kyllä jo tosissaan testaamaan tavoilla jotka enteilevät siellä kuin uutta sisällissotaa.

Demokratian historia on vanhaa, Intiassa ajatusta sovellettiin jo viisisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Sieltä se levisi Kreikkaan jossa mm. Platon sitä tutki ja tuki. Ateenalaista demokratiaa pidetään nykyjärjestelmän äitinä, vaikkei se vielä ollut kaikkia puoltava.

Todellinen demokratia, jossa jokaisella oli ääni alkoi saada Euroopassa jalansijaa 1900-luvulla; vasta silloin naisillekin annettiin äänioikeus. Suomessa kolmantena maailmassa, mutta ensimmäisenä Euroopassa. Ensimmäinen parlamentti taas perustettiin Islannissa Thingvellirissä jo vuonna 930.

Kaunis paikka, jonka olen parikin kertaa nähnyt, jylhä mannerten välinen rotko. Miten kehitys tästä jatkuu, emme tiedä. Maailmassa lasketaan nykyisen olevan 121 demokraattista valtiota. Se on paljon, mutta ei siltikään riittävästi. Itäiset maat (mm. Venäjä ja Kiina) eivät demokratian aatteesta näytä lainkaan piittaavan.

KAUNEUS ON KATSOJAN SILMÄSSÄ

Tuo vanha lause, joka juonta juurensa Kreikkaan ja aikaan 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, on edelleen totta. Niin on myös runoilija John Keatsin lause runossa Endymion (1818): ”A thing of beauty is a joy for ever.”  – Kaikki kauneus on ilo ikuinen, ainakin niin sen suomennan ja lisään sanan kaikki myös ihan rytmin tähden, koska käsitettä A thing of beauty on todella hankala kääntää. Jos joku keksii paremman, kiitän.

Lähden siis etsimään pieniä iloja, joista tosin voi tulla suuriakin kunhan maailman mylleryksen edes hetkeksi unohtaa. Jos voi. Mutta pakko on yrittää. Kun kaiken maailmassa tapahtuvan pahan ottaa sisäänsä, ei omasta elämästä ja hyvistä asioista taida enää tulla mitään. Hukkuva vetää silloin pelastajankin mukanaan.

Kuitenkin uskon (yritän siis yhä vain uskoa) siihen, että maailmassa on valtavasti myös hyvää. Vanhasta kulttuurista on jäänyt pieni osa, mutta aivan tarpeeksi: kirjallisuus, musiikki, kuvataide ovat minulle tärkeitä edelleen. Vanhasta voi myös valita ja aika valitsee säilyvän. Aika onkin aina paras ja ainoa todellinen kriitikko, se jää taiteesta mikä jäädä pitää. Joskus tosin voi kulua parikin vuosisataa ennen kuin tajutaan jonkin teoksen arvo.

Musiikissa minua huvittaa esimerkiksi Erik Satien nykyinen suosio. Itse ihastuin häneen 60-luvulla Pekka Suhosen opastuksella; nyt Satie soi vaikka missä; elokuvissakin. Elämässään hän oli kuitenkin alkoholisoitunut kapakkasoittaja ja haukuttu säveltäjä, joka kuoli maksakirroosiin. Kun häntä viime hetkillä vietiin ambulanssilla sairaalaan Satie huusi: ”Pysähdytään, otetaan vielä yhdet!” Sen kunniaksi annan Trois Gymnopedies´n (1888) hiljaa kulkea huoneessa ja sulautua taas kerran tajuntaan.

Myös tieteen kehitys ja innovaatiot (eivät kaupalliset höpöhöpöt) ilahduttavat mieltä. Taide parantaa, tiede pelastaa – siinä uusin slogaanini.

Jos tiedettä ja taidetta rahoitetaan, voi niillä olla ratkaiseva merkitys ihmiskunnan säilyttäjinä. Sodat sotia; kaikki tuhotaan taas mitä suinkin voidaan, mutta toinen maailmansota, tähän asti kaikkein tuhoisin, osoittaa kuitenkin sen, että tuhottua voidaan joskus myös jälleenrakentaa. Vaikkapa Varsova ja Dresden, kummankin vanhat kaupungit ovat esimerkkeinä siitä. Sinnikkyys ja sitkeys ovat myös eräitä ihmisen parhaista ominaisuuksista.

Pahat ominaisuudet taas ovat niitä, joita en jaksa tässä enää luetella. Naapurimaamme johtaja on elävä esimerkki näköjään yhä uudelleen syntyvästä napoleonhitleristä. Koska tuolle metamorfoosille oikein tulee loppu. Ja miksi se toteutuu väärinpäin. Toukastahan kuoriutuu yleensä perhonen. Voisiko tälle kehitykselle ehkä tehdä jotain? Tiede tutkii, taide näyttää, tulee mieleen lisätä nyt. Ja kaiken aikaa Satie soi tätä kirjottaessani, puhelee taustalla. YouTube on hänen pianosävellyksiään täynnä. Olkaa hyvä. Ei maksa mitään.

JOKI VIRTAA HILJAA

Kai Niemisen esikoiskokoelma oli Joki vie ajatukseni (1971). Niilo Rauhalan esikoiskokoelma taas totesi näin: Joki virtaa nyt muttei liiku (1969). Kummatkin ovat itselleni totta. Talomme edessä virtaa joki ja olen sitä katsellut kohta neljäkymmentä vuotta.

Joka päivä se on eri näköinen ja juuri nyt joki virtaa hiljaa, siksi että vettä on vähän. Syksyn suuret sateet jäivät täälläkin saapumatta ja kesä oli kuiva. Saa nähdä mitä talvi tuo mukanaan – paitsi jo selvän sähköpulan ja siitä johtuvan ihmisten kasvavan talousahdingon, jolle hallituksemme ei näytä tekevän kuin pieniä silmänkääntötemppuja. Hokkupokkus ja abradakabra.

Olen pari viimeistä päivää kuljeksinut ja etsinyt luonnosta niitä pieniä iloja, jotka mieltä tyynnyttävät ja sydäntä lohduttavat. Osan ilosta on saanut aikaan lumi, jota hieman on jo satanut; ei liikaa, mutta tarpeeksi.

Mustaa vettä, valkeaa lunta. Hiljaisuutta.

Oksia, jotka kurottavat joen ylle kuin sitä suojellakseen.

Puita, jotka kuvastuvat jokeen oksa oksalta ikään kuin ne olisivat veden kalvolla todellisempia kuin siinä rannalla.

Ja sitten taas peilaavaa tyyneyttä. Silmien ja mielen rauhaa.

Kaikkea löytyy, mutta hyvä ja itse asiassa paras näyttää lopulta löytyvän aina luonnosta.

Luonto puhuu, suojaa, antaa anteeksi, kostaakin jos sille tehdään loputtomasti pahaa. Mutta vielä luontoa on. Itse yritän pitää siitä huolta niin kauan kuin suinkin voin. Jälkeentulevien on sitten jatkettava siitä mihin edelliset jäivät. Se jos mikä on paitsi elämän laki myös ihmisen ikuinen velvollisuus. Näin voisi myös pieni viaton jouluruusukin (Helleborus) sanoa, jos saisi äänensä kuuluviin.

(4.12.2022)